Inspiraatiota maailmaa tutkivilta naisilta naisille – tiedostavamman ja kauniimman maailman puolesta!

saamelaisuus

Ahdistunut ja turhautunut eloveenatyttö – vai se, kuka oikeasti olen?

by

Ilman vaatteita me kaikki olemme ihmisiä. Koemme toisemme ihmisinä, kohtaamme toisemme ihmisinä. Mikä parasta, kohtaamme itsemme aina myös ensimmäisenä ihmisenä. Ihmisinä olemme täällä. Kaikki yhdessä osana luontoa. Ja kun katsomme ympärillemme, näemme itsemme heijastuvan toisistamme. Sen jälkeen vasta tulevat tarinat.

Tai niin se olisi ainakin ihannetilanteessa. Tosiasiassa emme näe toisiamme näin alastomina. Emme näe toisiimme niin suoraan. Ehkä emme halua nähdä. Emmekä kenties halua näyttää. Yhteiskunta ja sen historia ovat mitä ovat. Osaltansa ne ovat vaikuttaneet siihen kuinka käyttäydymme itseämme ja toisia kohtaan. Ensimmäisenä tulevat kysymykset ”Kuka sinä olet?” ja ”Mistä olet kotoisin?”. Toisin sanoen haluamme kuulla toisen henkilön persoonallisen tarinan hänestä itsestään, eräänlaisen narratiivin. Jo hyvän aikaa ennen kuin olemme tutustuneet oikeasti edes itse ihmiseen, joka edessämme seisoo.

Jos siis haluaisin olla näkymätön laittaisin länsimaiset vaatteet päälleni. Eloveenatyttö. Sulautuisin joukkoon paljon paremmin. Eloveenatyttö.

Hypoteettisessa tilanteessa, kun alastomuuteen ei liity valta-asetelmia, tässä edessänne seisoessani alasti, te katsotte minua ja luotte päässänne tarinan minulle. Tarina tulee näin perustumaan minun ulkonäkööni ja teidän päässänne jyllääviin stereotypioihin. Eloveenatyttö, pitkä, vaalea ja sinisilmäinen nainen. Avaan suuni, ettekä ymmärrä mitä puhun. Tarinanne minusta horjuu, hän ei puhukaan suomea. Otan vaatteeni ja puen ne päälleni. Hämmennytte, muodostatte uuden tarinan, mutta ette edelleenkään ymmärrä mitä puhun.

Jos siis haluaisin olla näkymätön laittaisin länsimaiset vaatteet päälleni. Eloveenatyttö. Sulautuisin joukkoon paljon paremmin. Eloveenatyttö. Se olisi tietysti helpompaa, aivan kuin karkin syönti. Näissä kahdessa on yhtäläisyytenä myös se, että ensin se maistuu hyvältä, mutta sen jälkeen tulee todella paha olo. Ja edelleen energiaa on hyvin vähän. Jos jatkaisin tällaista karkinsyöntiä pidempään, näkymättömyyteni muuttuisi ahdistukseksi ja paha oloni turhautuneisuudeksi. Miksi en anna itseni olla olemassa? Miksi kiellän itseltäni itseni? Miksi kieltäisin muilta mahdollisuuden nähdä sen kuka oikeasti olen?

Laitan siis omat vaatteet päälleni. Sisnakengät kierrän pauloilla jalkoihini. Gáktin kiskon päälleni ja niisivyön sidon vyötärölle. Oikaisen hulvan. Punaisen villahuivin laitan hartioilleni ja verkalakin päähäni. Riskuilla kiinnitän huivini lisäksi pahojen henkien huomion, jotta ne näkisivät peilikuvansa ja pelästyisivät pois. Lapasetkaan eivät suojaa siltä kylmältä, jonka kohtaan liian monesti bussipysäkillä, kirjastossa, sosiaalisessa mediassa, kaupassa, kadulla, koulussa tai puolitutun bileissä. Pahoja henkiä joka puolella.

Laitan siis omat vaatteet päälleni. Sisnakengät kierrän pauloilla jalkoihini. Gáktin kiskon päälleni ja niisivyön sidon vyötärölle. Oikaisen hulvan. Punaisen villahuivin laitan hartioilleni ja verkalakin päähäni. Riskuilla kiinnitän huivini lisäksi pahojen henkien huomion, jotta ne näkisivät peilikuvansa ja pelästyisivät pois.

Laitan silti omat vaatteeni päälle, koska minä en ole eloveenatyttö. Minun nimeni on Sunná ja käytän saamenpukua päivittäin. Käytän, koska se kertoo sen, kuka oikeasti olen, keihin minä kuulun ja millainen ihminen olen. Saamenpuku ommellaan aina tulevaa kantajaansa varten ja häntä ajatellen. Ajatukset ommellaan siihen kiinni vahvikkeeksi ja koristeiksi.

Kuitenkaan nuo vahvikkeet, koristeet tai riskut eivät suojaa meitä pahalta maailmalta. Tai siltä, etteikö alastomuudessa ole valta-asetelmia. Vieläkin on hengissä saamelaisia, jotka ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokeneet sen, kuinka heidät on riisuttu, ruumiin mittasuhteita mittailtu ja kameroin kuvattu, valtioiden harjoittaman rotubiologian nimissä. Alastomana.

Moni saamelainen tuollaisen alistamisen ja nöyryyttämisen jälkeen onkin hylännyt identiteettinsä. Moni ei ole antanut sen jälkeen itselleen lupaa olla se kuka on. Moni on kieltänyt itse itseltään itsensä. Ja niin moni on poistanut toisilta mahdollisuuden nähdä sen ketä he oikeasti ovat. Vaikka kaikesta siitä huolimatta, he ovat juuri niitä keitä ovat. Juoksemalla ei itseään pääse karkuun. Siitä kai se ahdistus useasti tuleekin.

Koen olevani etuoikeutettu, koska olen saanut kasvaa niin vahvaan perheeseen ja sukuun. Minulle on tullut alusta asti selväksi kuka olen ja keihin kuulun. Silti koen paljon ahdistusta ja turhautumista vallitsevia rakenteita kohtaan. Koko ajan tulee uusia tilanteita julki, joissa meidän perinteitä tai kuvastoa käytetään väärin epäilyttävin tarkoitusperin. Matkamuistomyymälöiden ohi kävellessä silmä osuu ikkunalla istuviin nukkeihin ’saamenpuvut’ päällään. Kuvia ’feedissäni’ missistä pilailupuodista ostetussa saamenpukujäljitelmässä. Kerta kerralta se turhauttaa, mutta samalla, kerta kerralta se auttaa. Ilman näitä tapahtumia, jotka nousevat julkisuuteen, meidän tilanteemme saamelaisina olisi paljon enemmän umpikujassa kuin mitä se nyt on. Nämä tilanteet ovat mahdollisuuksia meille oppia reagoimaan, ja valtaväestölle mahdollisuus oppia meistä.

Niin, miksi siis edelleen haluan näyttää pukeutumisellani ja elämäntavallani muille saamelaisuuteni, vaikka se vaikuttaisi olevan niin kamalan vaikeaa ja ahdistavaa? Se mitä muut saamelaiset ovat joutuneet kokemaan minun sukupolveni hyväksi, on jo yksinään minulle syy siihen, miksi puen päälleni saamenpukuni, gáktini, joka päivä. Mutta myös se rakkaus mikä kulttuurissamme on. Me emme ajattele vain itseämme, me ajattelemme perhettämme. Me emme ajattele vain omaa sukupolveamme, me ajattelemme esivanhempiamme, isovanhempiamme, vanhempiamme, tulevia sukupolvia ja seuraavia sukupolvia. Se on suurinta ja kauneinta mitä minulla on, kollektiivinen kokemus ihmisenä olemisesta luonnon keskellä. Siihen minun kulttuurini on avain, luontoyhteyteeni.

Vaikka se kuinka romantisoinnilta kuulostaakin, sitä se minulle on. Maailma kyllä rullaa itsekseen eteenpäin ja kehittyy parempaan suuntaan. Sielläkin on omat ala- ja ylä-mäkensä. Niin kuin saamelaisessa yhteisössäkin. Kaikella on tarkoituksensa, muun muassa sillä, että joskus on ollut aika kun minun esivanhempani ovat minua ja minun tulevaisuuttani ajatelleet, tai sillä miksi muutin kumppanini kanssa keskelle ei mitään. Elämä minut tähän hetkeen on kuitenkin heittänyt ja kaikilla minun kokemuksilla on ollut tarkoituksensa. Jotta pystyisin palaamaan takaisin juurilleni. Sekä henkisesti että kirjaimellisesti. Luonto on se joka lääkitsee, se joka auttaa ja ohjaa, se joka ruokkii. Kai minua voisi sanoa seikkailijaksi, tai aktivistiksi, tai taiteilijaksi. Mutta nuokin sanat ovat vain osa sitä tarinaa mitä toisten päälle niin automaattisesti rakennamme. Ainoa jolle emme sellaista tarinaa kirjoita on luonto. Luonto on aina luonto ja saa olla luonto. Kuitenkin liian usein luonto itsessään myös unohdetaan. Sitä käytetään, kaivetaan, siitä etsitään, sitä peitetään ja sitä korjaillaan. Silti se pysyy aina luontona joka hengittää aivan omassa tahdissaan ja odottaa milloin rupeamme sitä kuuntelemaan. Samalla tavalla meissä jokaisessa on meidän oma luontomme, jonka aivan liian helposti painamme taka-alalle. Ja joka kuitenkin jaksaa odottaa, milloin me sitä rupeamme kuuntelemaan.

”Ihminen voi hyvin siellä missä raikas tuuli puhaltaa tukkaan ja selventää ajatukset. Ei ihminen voi hyvin neljän seinän sisällä, kun siellä tukahtuu.” Yksi versio saamelaisesta sanonnasta, kuinka luonto on erottamaton hyvinvoinnistamme.

Tässä nyt siis seison edessänne, omat vaatteet päälläni. Puhun ja vihdoin kuulette ääneni. ”Voisitko kirjoittaa mitä on olla saamelainen?” minulta kysyttiin ja näin kirjoitin.


Sunna Valkeapään voit löytää Instagramista nimimerkillä @galbbeoaivi. Sieltä voit seurata hänen saamenpukuprojektiaan #gákti365

Comments

Kommentit

It's only fair to share...Share on Facebook88Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0

Vastaa

Your email address will not be published.

*

Latest from Pintaa syvemmältä

Palaa Alkuun