Onko ihmisellä henkinen koti? Paikka, jossa ei ole koskaan aiemmin käynyt, mutta jossa tuntee heti alusta alkaen olevansa kotonaan? Tanialle Länsi-Afrikan Mali on henkinen koti.
Eräänä toukokuun alun päivänä kahdeksan vuotta sitten satuin Kaisaniemen opintoputkessa kävellessäni katsahtamaan juuri tietyllä sekunnilla oikealle. Silmiini osui A4-kokoinen juliste, jossa seisoi neljä turbaanipäistä miestä. Alla luki: Tuareg-musiikkia Malista. ”Mikä on tuareg?”, kysyin itseltäni pahaa aavistamatta. Siinä hetkessä päätin: menisin kyseiseen tilaisuuteen ottamaan selvää.
Olin jo aiemmin havainnut malilaisen musiikin suhteen vesiputouksen kaltaisen ilmiön sisälläni. Kun ensimmäisen kerran kuulin koran soivan, kyynelkanavat aukesivat ja sydän pakahtui sellaisesta haikeudesta, jota on mahdoton sanoin kuvailla. Tämä toistui säännöllisesti. Toumani Diabate, Habib Koite, vuoron perään vetistelin milloin missäkin. Tuntui siltä, kuin joku olisi kutsunut minua sisältäni.
Toukokuinen ilta, jolloin lähdin kuuntelemaan tuareg-musiikkia Malista oli muuttava koko senhetkisen elämäni suunnan.
Toukokuinen ilta, jolloin lähdin kuuntelemaan tuareg-musiikkia Malista oli muuttava koko senhetkisen elämäni suunnan. Illan jälkeen olin pyörryksissä, unenomaisessa tilassa, ja jokin työnsi minua voimakkaasti eteenpäin. Vaihtoehtoja ei ollut: kuukautta myöhemmin olin kyseisen bändin luona Ranskassa ja naputtelin jäsenhakemusta toukokuisen tapahtuman järjestäneelle yhdistykselle. Istuimme illat nuotiolla juoden teetä, ja upposin heidän tarinoihinsa, kitaroiden samettiseen sointiin ja kieleen, joka soi korvissani niin kauniina.
Mali – Matka oli kuin kotiinpaluu
Muutamaa kuukautta myöhemmin istuimme jälleen yhdistyksen perustajan olohuoneessa, Suomessa, kuullaksemme kutsun: ”tervetuloa aavikolle”. Kahden kuukauden päästä seisoin matkalaukkuineni Helsinki-Vantaalla tietämättömänä siitä, että yhtä paljon kuin olin lähdössä, olin myös palaamassa kotiin.
Kun ensimmäisen kerran astuin keskellä yötä Malin pääkaupungin Bamakon kansainvälisen lentokentän ovesta ulos kuumaan tuuleen, odotin kutkuttavaa kihelmöintiä, jännitystä ja uuden paikan uteliasta ihmetystä. Astuessani ilmastoituun katumaasturiin, jota yhdistyksemme majoittava poliitikkolady ajoi, tuntui täysin luontevalta katsella ikkunasta Bamakoa Tinariwenin soidessa taustalla. Ensimmäisen aamun valjetessa avasin portin ja katsoin kadulle: täällä minä nyt todella olen ja kaikki on ihan… tavallista! Jokin loksahti paikoilleen. Muistin tunteen, johon musiikki oli minut aiemmin kuljettanut.
Ensimmäisen aamun valjetessa avasin portin ja katsoin kadulle: täällä minä nyt todella olen ja kaikki on ihan… tavallista!
Ympäriinsä kuljeksineelle seikkailijattarelle tämä kokemus oli kuitenkin ensimmäinen laatuaan. Vaikka kotoisa olo oli vallinnut aiemmin niin temppelissä Dharamsalassa kuin vuorilla Sveitsissä, jouduin Malia ja tuaregielämää muutaman päivän katseltuani hyväksymään oudon tunteen: olin kotona. Mikään ei ollut erikoista tai eksoottista. Yksinkertaisesti oli, kuin olisin ollut täällä aina.
Saharan syleilyssä
Kahden viikon jälkeen matkakumppanini halusi lähteä Nigeriin. Lähdin alkuperäisen ajatuksen seuraamana mukaan, vaikka jokin ääni pyysi jäämään. Matkustimme bussilla halki Burkina Fason, ja perillä Niameyssä huomasin olevani vieraassa maassa. Kaikki tuntui oudolta ja erikoiselta. Vaikka yhtä lailla oleilimme tutun tuaregiperheen luona, tuntui kuin en olisi tuntenut ketään. Myös kieli kuulosti kummalliselta.
Parin päivän jälkeen sairastuin malariaan ja olin muutaman päivän ruumiista irtautumisen rajamailla. Tyynyni takana soi Terakaft, aivan kuin kutsuen takaisin kotiin, ja keskellä yötä päätin: minun on päästävä takaisin Maliin. Seuraavana aamuna karistin taudin viime rippeet pois, hyvästelin seurueemme ja hyppäsin bussiin kohti aavikkoa. Nigerin ja Azawadin rajalla sydämeeni laskeutui tuttu rauha. Olin taas siellä, missä pitää!
Nigerin ja Azawadin rajalla sydämeeni laskeutui tuttu rauha. Olin taas siellä, missä pitää!
Vietin aavikolla lyhyen hetken. Sain kokea festarit sekä upota hiljaisuuden ja musiikin kautta johonkin iänikuiseen, joka on kalvanut sydäntäni siitä lähtien. Osa minua jäi Saharaan, kun olosuhteiden pakosta palasimme pääkaupunkiin.
Mali – Koti kulkee sydämessä
Siihen aikaan Malin Bamakossa asui paljon tuaregeja, ja musiikkielämä oli vilkasta. En ollut koskaan yksin tai yksinäinen. Minut otettiin kaikkialla avosylin vastaan. Sahara oli seuranani suurkaupungissakin. Milloin missäkin kuulin kommentteja siitä, kuinka muistutin jotain sukulaista tai tuareginaista.
Pidensin viisumiani kolme kertaa, ja kun vihdoin lähdin Suomeen, jo puolen vuoden päästä minun oli pakko palata. Vuokrasin asunnon, elin ja hengitin. Tutkailin tätä mieletöntä kulttuuria, jossa joka paikassa musiikki yhdisti ja kuljetti. Tulin sydänystäväksi, sisareksi ja lopulta vaimoksi. Tunne kodista sinetöityi arkeen. Kunnes piti taas lähteä synnyinkotiin.
Kaikkina näinä vuosina kun kotini on siirtynyt paikasta toiseen, tai kun olen pitänyt kotia luontevasti muiden sohvilla, on sisälläni vahvistunut ajatus siitä, että koti ei ole paikka. Se on tila sydämessä, rauha, jota tunnet silloin kun ei tarvitse eikä halua lähteä mihinkään. Jos joudut siitä tunteesta eroon, olet levoton. Ja jollekin tietylle paikalle voi olla koko ajan varattuna se tila sydämestä, olit missä tahansa. Nomadi ei ole koskaan koditon, ja minulle se yksi koti tulee aina olemaan täällä.
Takaisin Malissa
Tätä kirjoittaessani olen Malissa ensimmäistä kertaa viiden vuoden jälkeen. Poliittisen tilanteen takia en voi lähteä pääkaupungista, en nähdä aavikkoa. Mutta se on pientä sen rinnalla, että suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani on joutunut jättämään kotinsa Saharan puoleisen Azawadin alueen yrittäessä irroittautua Malin hallinnon alta. Suuri osa ystävistäni taistelee kansansa vapauden puolesta tälläkin hetkellä. Vaikka tiivis yhteisö ei jätä ketään kodittomaksi, voin vain kuvitella, kuinka kaipuu kalvaa niiden sydämiä jotka ovat Saharastaan erossa.
Kaikki nämä vuodet perheemme asui Suomessa odottaen milloin tilanne sallisi meidän palata. Kylmästä pohjolasta tuli Saharan kasvatin koti, ja kylmään pohjolaan syntyi kaksi nomadilasta, jotka nyt ensi kertaa näkevät toisen kotinsa, vasta vanhempiensa teiden jo erkaannuttua.
Kylmään pohjolaan syntyi kaksi nomadilasta, jotka nyt ensi kertaa näkevät toisen kotinsa, vasta vanhempiensa teiden jo erkaannuttua.
Minä yksinhuoltajaäiti olen kuitenkin yhä kotona. Bamako on muuttunut vain vähän. Olen saanut tavata ystäviä ja sukulaisia, veljiä ja sisaria. Elän tuttua arkea Malissa, juon teetä, usein nukahdan kitaran sointiin. Katselen lapsiani toivoen, että he tuntevat olevansa kotona, sillä sitähän he ovat — vielä minuakin enemmän.
Viikot vierivät enkä osaa lähteä. Suomessa ehkä odottaa toinen koti jossakin. Maliin palattuani tiedän yhä selkeämmin, että helsinkiläiskaksio se ei kuitenkaan ole.
Lukuvinkki: Luontoyhteyttä vaaliva Ulla on kuin kotonaan Afrikassa
Teksti ja kuvat: Tania Nassahr
Tuareg-musiikkia: Tinariwen – Iswegh Attay