Kapkaupungissa opiskelijatalossa asuessani jaoin wc-tilat ja keittiön noin kymmenen tytön kanssa. Monelle soluasuminen voisi olla aika… stressaavaa. Mutta minä viihdyin, yllätin itsenikin. Tunsin syyllisyyttä siitä, että nautin omasta huoneestani niin paljon. En nimittäin ikävöinyt kumppanin kanssa jaettua kotia Suomessa. En uskaltanut sanoa tätä ääneen. Älkää käsittäkö väärin – en vain osannut kertoa, mitä Suomessa ollessani kaipasin. En tiennyt, mitä kaipasin.
Nyt olen kerännyt hieman enemmän viisautta ja ymmärrystä siitä, mitä tarvitsen. Ensinnäkin: itselleen pitää olla rehellinen. Nyt tiedän ja uskallan sanoa ääneen, että tarvitsen oman ”huoneen”. Tilan, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja. Siksi valitsen mieluiten myös yksin matkustamisen. Kompromissivapaa tila muotoutuu ympärilleni välittömästi.
Oma suosikkini on varmasti aika monen mielestä epämukava. Se on nimittäin lentokone, jossa voin vain istua ja olla. Sillä hetkellä ei tarvitse keskustella, ei ole velvoitteita. Dormihuoneessa riittää oma sänky: tämä on minun reviirini. Yhtälailla moottoripyöräillessä olen yksin – ja nautin siitä tunteesta.
Olen asunut isossa ja pienessä solussa, olen asunut yksin, olen asunut kaksin, olen asunut oman perheen lisäksi osana vieraan perheen arkea. Jotenkin en ole koskaan kaivannut paljoa tilaa ympärilleni, mitä asumiseen tulee. Onnellisimmillani olen ollut silloin, kun minulla on ollut oma huone. Vaikka se olisi ollut pieni, se riittää. Omat seinät, oma rajattu tila.
Pieni huone on tuonut minulle aina jonkinlaisen turvallisuuden tunteen ja mahdollistanut rauhoittumisen: ei tarvitse häslätä ja miettiä, viettäisinkö aikaa keittiössä, olohuoneessa vai siirtyisinkö jo sänkyyn pötköttämään. Nyt nimittäin asun kaksiossa, enkä iltaisin oikein osaa päättää, missä huoneessa tekisin ja mitä.
Kuulostaa ehkä hieman kahelilta, mutta yksiössä asuessani iltani olivat rauhallisempia. Samalla tavalla kuin lentokoneessa tai soluhuoneessa – tiedän paikkani, ei tarvitse valita. Ja se saa minut rauhoittumaan.