Inspiraatiota maailmaa tutkivilta naisilta naisille – tiedostavamman ja kauniimman maailman puolesta!

aito kohtaaminen

Kokoelma kohtaamisia: Oodi elämän ihanille sattumille

by

Sattumanvaraisissa, mielenkiintoisissa kohtaamisissa on elämän ja matkailun suola. Matkattuani pyörällä halki Euraasian, juuri tapaamani ihmiset ja heidän kanssaan vietetyt hetket ovat niitä, joita muistelen lämpimimmin.

Vielä paremmin kuin kauniit maisemat, muistan kohtalon johdattelemat tapaamiset, ihmisten tarinat ja sydäntä lämmittävän vieraanvaraisuuden. Sen, kuinka onnistuin tapaamaan sielunsiskoni vieraan kulttuurin keskellä tai löytämään ihmisporukan, jonka kanssa kemiat yksinkertaisesti kohtasivat. Ne hetket ovat painuneet muistini syövereihin ikiajaksi.

Tapaaminen voi johtaa mihin vain

Parasta matkalla on, ettei koskaan tiedä keneen tutustuu tai mihin lyhytkin tapaaminen voi johtaa. Pyöräillessäni poikaystäväni kanssa Himalajalla, tapasimme sattumalta nuoren intialaisen naisen, jonka viitoimme pöytäämme lounaalle. Huomiomme oli herättänyt tämän upea tyyli. Muista eroten, hänellä oli päällään mustanpuhuva asu, maiharit ja taikurinhattu. Ei kulunut aikaakaan, kun selvisi, että nainen on aiemmin asunut kanssamme samassa naapurustossa Lontoossa, ja vannoi saman klubin nimeen Berliinissä. Vain 45-minuutin tapaaminen taisi jäädä meidän kaikkien mieleen, sillä kolmen kuukauden jälkeen kyseinen nainen liittyi seuraamme Thaimaassa, pyöräillen kuukauden ajan mukanamme.

kohtaamisia

Reissuni ovat todiste siitä, ettei tavatakseen ihmisiä tarvitse olla matkassa yksin. Vaikka olen matkustanut eniten poikakaverini kanssa pariskuntana, on reissuilla aina ollut selvää, että muihin tutustutaan aina kun mahdollista. Tutustumiset antavat matkaajalle hirvittävän paljon. Paikalliset ihmiset ovat ikkuna alueen kulttuuriin, ja kanssamatkaajilta kuulee parhaat tarinat. Mielenkiintoisimmille kulmille eksyy usein juuri uusien tuttavuuksien johdattelemana.

Kun kohtalo toi uuden ystävän Irlannissa

Välillä universumi tuntuu puuttuvan peliin – vaikka silloin, kun koin odottamattoman jälleennäkemisen Dublinissa. Takana oli kourallinen ihanan laiskoja päiviä Irlannissa, kun istuimme viimeistä kertaa junaan kohti Dublinin keskustaa, erästä kolmekymppisen oloista naista vastapäätä. Koska agendamme päivälle oli silkkaa pubeilua, päätimme ryhtyä kanssamatkustajamme kanssa juttusille ja kysyä aikamme kuluksi muutamia suosituksia. Paikalliset tietävät aina parhaiten, missä soi svengaavin livemusa ja missä pubissa on paras tunnelma. Onneksemme nainen vaikutti heti tietävän, mitä haimme ja kirjoitti ylös muutaman nimen. Jäimme pois kyydistä eri asemilla, eri puolilla Dublinia.

Totta puhuen, lista unohtui pian Dublinin sykkeessä – hukkui kai kaupungin tunnelman viedessä meidät mukanaan. Nuuhkimme parin tunnin ajan ympäristöä ja parin mutkan kautta päädyimme sattumanvaraisesti istumaan erääseen kivan oloiseen pubiin keskustassa. Kohotimme lasilliset paikallisten muusikoiden kokoontuessa yhteen, ja alkaessa soittaa mitä eriskummallisimmilla soittimilla. Mahtava fiilis täytti tilan.

Juuri sillä hetkellä, sama nainen junasta asteli pubiin sisään. Tervehdimme toisiamme yllättyneinä, kuin vanhat ystävät.

Totesimme, että kyseessä on pakko olla kohtalo, ja mitä seurasi oli yksi hauskoimmista päivistä pitkään aikaan. Hilpeä ilta päättyi The Bernard Shaw -nimiseen pubiin, josta tuli hetkessä suosikkipaikkani koko kaupungissa: Ulkoterassialuetta ympäröi seinä graffiteja, ja pihalla oli iso sininen kaksikerrosbussi, jossa toimi pitsaravintola. Vaikken illan jälkeen koskaan törmännyt naiseen uudestaan, palaan kyseiseen baariin aina vieraillessani Dublinissa, tapausta suupielet hymyssä muistellen.

Bruno ja salamoiva ilta Baselissa

Matkoilla johtopäätökset uusista tuttavuuksista tehdään nopeasti, ja usein yhteiset mielenkiinnon kohteet ovat helpoin yhdistävä tekijä. Näin kävi taannoin ensimmäisenä iltanamme Sveitsissä, joka meni kuta kuinkin näin: Saavuimme poikakaverini kanssa illan suussa pyörillämme Baseliin, ja päätimme liittyä joen varrella hengailevan ja uivan nuorison seuraan. Vesi oli ihanan lämmintä ja fiilis rento, ja jonkun tuomista kajareista soi letkeä reggae. Juuri silloin kaikki tuntui hyvältä.

kohtaamisia

Päätimme antaa kohtalon puuttua peliin, mitä yöpymisjärjestelyihin tuli. Kävin hakemassa kaupasta juomat poikakaverini sitoessa riippumaton joenvarren puiden alle. Vielä ilman yösijaa, istuimme riippumatossa seuraten tummien myrskypilven saapumista, salamointia, ja sateen rummutuksen alkua. Se hetki oli taianomainen ja jännittävä – melkein tiesin, että jotakin mahtavaa tapahtuu pian.

Silloin luoksemme saapui raitapaitainen mies nimeltä Bruno. Hänellä oli hauska aksentti ja kahdella isolla kylmälaatikkolla varustettu polkupyörä. Fillarimme nähtyään hän innostui, ja kertoi meille viimeisimmästä uravalinnastaan: Bruno pyöräili ympäri joenrantaa, myyden kaljaa paikallaolijoille. Nyt sateen alettua oli töitä turha jatkaa, ja hetken kanssamme hengailtuaan, tarjosi mies meille yösijaa. Päädyimme viettämään hupaisan illan tämän kattohuoneistossa, miehen kreisin italialaisen taiteilija-naapurin kanssa. Aamulla löytyi vielä toinenkin yhteinen mielenkiinnon kohde: bircher-mysli.

Yöllinen kohtaaminen Romaniassa

Jos reissaus jotain on opettanut, niin luottamaan ihmisiin ja valtapopulaation hyvyyteen. Se on asia, johon tottuu, kun tarpeeksi hyvää osuu tielle. Mielen syövereihin on painautunut eräs ilta Romaniassa, jolloin olimme pystyttäneet telttaamme maalaiskylän leikkipuistoon. Se ei ollut hullumpi leirintäpaikka, vaan muutaman tummanpuhuviin huppareihin sonnistautuneen teini-ikäisen pojan paikallaolo vähän mietitytti. Etteivät vaan tulisi aiheuttamaan mitään ongelmaa tai menisi kertomaan jollekin, missä olemme. Epäilykset vain nousivat, kun yksi heistä lopulta tuli luoksemme, ja kysyi rikkonaisella englannilla, että aiommeko todella nukkua täällä puistossa, teltassa. Hämärän laskeutuessa nuoret maleksivat tiehensä, ja me aloitimme illastuksen.

kohtaamisia

Vaikka yleensä valmistamme illalla ison kattilallisen lämmintä ruokaa, emme poikkeuksellisesti sinä iltana pimeässä jaksaneet kokata mitään. Kaivoimme vain laukuista muutamat leivän kannikat ja peston loput, joista koostui melkoisen köyhä illallisemme. Arvatenkin, jäivät vatsat vielä kurnimaan.

Oli jo lähes täysin pimeää, kun näin tumman hahmon lähestyvän leirimme jotain kädessään. Siristelin silmiäni lievän kauhun kasvaessa sisälläni. Kuka nyt pimeällä puistoon tulee? Tyyppi nosti kätensä tervehtiäkseen meitä, ja viimein tunnistin hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli aiemmin kysellyt yöpymisjärjestelyistämme. Hän hymyili ja sanoi arasti “This is for you”, tuikaten muovipussillisen jotakin lämmintä syliini, ja kääntyi sitten kannoillaan kadoten takaisin pimeyteen. Pussin sisältä paljastui läjä leipomotuotteita, oliiveja, kotitekoista hilloa ja juustoa. Olin äimistynyt ja liikuttunut, toisaalta ärsyyntynyt omista epäilyistäni. Pojan tuoma ruoka katosi kiitollisiin vatsoihin ennätysajassa, kelaillessamme tapahtunutta uudestaan ja uudestaan. Emme edes koskaan oppineet hänen nimeään.

Nyt jälkeenpäin, toivoisin voivani jotenkin viestittää jokaiselle matkalla tapaamalleni ihmiselle, kertoa, että muistan heidät yhä. Sanoa vielä uudestaan kiitos. Kiitos että autoit, osoitit mielenkiintoa tai jaoit jotakin kanssani. Ne hetket eivät unohdu!


Kuvat ja teksti: Eerika Leino. Eerika kirjoittaa omaa blogiaan osoitteessa www.velorous.com

25 -vuotias nurmijärveläinen, joka päätyi parin mutkan kautta Itä-Lontooseen, ja sieltä vuosien jälkeen seikkailuun maailman teille. Nyt täysin vailla kotia, matka kaakkoon taittuu fillarilla. Reissaamisen lisäksi hellii makunystyröitään, suunnittelee printtejä, valokuvaa ja ottaa ihan vaan rennosti - mieluiten piña colada kädessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

*

Latest from Kohtaamiset

Palaa Alkuun