Kuinka suomalaisuuteni karisi Filippiineillä

by

Suomi ja Filippiinit ovat kuin yö ja päivä. Kulttuuri, ilmasto ja tapa katsoa elämää ei voisi olla erilaisempi. Muutin Filippiineille tammikuussa 2015 puoleksi vuodeksi töitä tekemään filippiiniläiseen konsulttifirmaan, ja sopeutuessani saarten elämään huomasin suomalaisten tapojeni olevan vähintäänkin omituisia verrattuna filippiinojen lupsakkaan meininkiin. Saarivaltion tapoihin totuttelu vaatikin muutamia uhrauksia perusjäyhältä pohjoismaalaiselta.

Aloin kävellä hitaammin. Oikeastaan luovuin kävelemisestä melkein kokonaan. Asustelin tuolloin Makati Cityssä, Manilan liikekeskustassa noin kahden kilometrin päässä toimistoltani. Koto-Suomessa kävelin lähes poikkeuksetta aina paikasta toiseen, jos etäisyys ei juuri kolmea kilometriä kauheampi ollut, joten luonnollisesti ajattelin, että sopiihan sitä Manilassakin. No ei sopinut. Ensinnäkään pohjoismainen power walk ei kerta kaikkiaan sovi Manilan helteeseen, vielä vähemmän luokattoman kapeille ja huonokuntoisille kävelyteille. Puhumattakaan siitä ihmis-, tricycle- ja eläinmäärästä, joka tunki kyseiselle kaistalle kaveriksi. Ensimmäiset työmatkani mylläsin kuin romuluisempikin rugbystara, kunnes sieluni ei enää kestänyt taklatuksi tulleiden filippiinojen paheksuvia katseita. Hyväksyin kohtaloni, lähdin aikaisemmin kotoa ja ajoitin askeleeni paikallisten leppoisan keinuvaan kävelytahtiin. Käveleminen ei muutenkaan ole filippiinojen suosikkipuuhaa. Sen lisäksi, että Manila voi olla todella vaarallinen varomattomalle ja varovaisellekin, on kävely heidän silmissään myös melko, noh, jos nyt niin voi sanoa, alaluokkaista. Pomoni jaksoi kysellä joka päivä töihin saapuessani, josko minä mokoma rahvas taas kävelin, ja kerran tavastani kuullessaan filippiinaystäväni silmät pyöreinä totesi, että jos hän näkisi valkoisen tytön kävelevän muina naisina Manilan kuolettavia katuja, nappaisi hän tämän kiinni, kysyisi onko tämä kenties pahemman kerran eksyksissä ja tunkisi suorinta tietä taksiin.

Filippiinit

Kellontarkkuudella saapuminen. Suomessa myöhästely on paholaisesta seuraava ja kello melkein yhtä pyhä kuin sauna. Vaan ei Filippiineillä. Saarilla on oma ”Filipino time”, johon totuttelu vie oman aikansa (ja hermonsa). Filippiineillä kaikki ovat vähintäänkin tunnin, toisinaan toisen mokoman, myöhässä. Toisaalta empatiani on filippiinojen puolella; Manilan liikenteestä hengissä selviytyminen on jo saavutus itsessään, joten myöhästelyn saa anteeksi ja onhan se parempi kuin kolmen jeepneyn, junan ja muutaman eksyneen kanan aiheuttamassa kolarissa menetetty henkiriepu.

Sarkasmi. Tästä koituikin paljon noloja tilanteita. Suomessahan synkkä huumori on sitä ainoaa ja oikeaa huumoria, ja sarkastisien kommenttien viljely varsinkin on oma leipälajini. Filippiinoilla on oikein mainio huumorintaju, mutta sarkasmi menee jostain syystä monelta yli hilseen; omaan suuhun nokkelalta kuulostava kommentti saatetaan ottaa aivan liian kirjaimellisesti, johtaen kiusalliseen hiljaisuuteen, anteeksipyyntöihin sekä noloon selittämiseen, että mitä sitä oikeastaan yrittikään sanoa.

Mielen pahoittaminen ulkonäköön liittyvistä kommenteista. Suomessa ei tulisi mieleenkään täräyttää aamunalkajaisiksi kollegalle, että ovat muuten posket vähän pyöristyneet, onkos kahvipulla maistunut. Kertakaikkiaan ei. Filippiineillä kavereiden, sukulaisten ja hyvänpäiväntuttujen painon ja ulkonäön kommentointi on paikallisen small talkin peruskauraa. Alkukankeuksissani ahdistuin syvästi, kun kollegani saattoi läväyttää kommentin ahterini mittasuhteista kesken lounaan, mutta opin pian, että tämä on oikeastaan yksi lähimmäisenrakkauden muoto, merkki siitä että toisesta välitetään, eikä suinkaan yritetä loukata. Enkä muuten tarvinnut koko puolen vuoden aikana vaakaa, kaverit ja kollegat kun aina huomauttivat jos halo-halo oli päässyt hulahtamaan lantiolle.

Tunteista puhuminen vain alkoholin vaikutuksen alaisena. Tästähän me suomalaiset olemme surullisenkuuluisia. Tunteilu selvinpäin on nössöille, ja ilman kossupaukkua tai kolmea ei sovi kertoa edes omalle äidilleen, että olet muuten ihan kelpo tyyppi. Filippiineillä on eri meininki. Muistan kohtaamisia, joissa noin vartin tuttavuuden hieromisen jälkeen keskustelin yhtäkkiä lähes tuntemattoman kanssa ihmissuhteiden kiemuroista, rakkaudesta, perheestä, elämän tarkoituksesta ja ties mistä siltä väliltä. Filippiinot kyselevät paljon tunteistasi ja kertovat mielellään, usein myös pyytämättä, omistaan, oli aihe mikä vaan. Jännästi sitä huomasi itsekin, että oma tunneskaala on sitten kuitenkin laajempi kuin vain se jäyhä jääpuikko ja humalainen puunhalaaja.

Filippiinit

Small talkin välttely ja kokouksien ja liiketapaamisien pitäminen nopeina ja tehokkaina. Small talk nyt vaan ei ole Suomessa se juttu, vielä vähemmän työhön liittyvissä funktioissa. Tehokkuus ratkaisee ja muu on turhaa. Vaan huomio, tämä on helposti länkkärin kardinaalivirhe Filippiinien työelämässä. Yhtäkään kokousta ei meidän firmassa aloitettu, ennen kuin käytiin läpi kaikkien kollegoiden perhetilanteet, mitä kenenkin äidille kuuluu, jokos kolmikymppisen kollegani puoliso on uskaltanut kosia häntä, entäpäs onko itsellesi vielä poikaystävää löytynyt, mitäs kaikki tänään muuten ovat syöneet! Tähän meni helposti reipas puolisen tuntia, joskus jopa enemmän, jos pomo toi kotopuolesta naposteltavia. Suoraan asiaan meneminen olisi yksinkertaisesti ollut töykeää, ja osoittaahan se myös sydämellistä välittämisenhalua käydä tämäntapaisia keskusteluita työyhteisössä. Myönnetään, Filippiineillä ei varmasti olla niitä tehokkaimpia työmyyriä, mutta ei kai sen niin väliä ole, kukapa pelkälle työlleen eläisi ja toisista välittäminen on kultaakin kalliimpaa.

Pikkuasioista kitiseminen. Käsi sydämelle kaikki suomalaissisaret ja –veljet; me rakastamme valittamista! Globaalissa vertailtussa Suomi on maapallon kiiltokuvavaltio, jossa harva asia on oikeasti todella huonosti. Pikkuasioista märisemisessä olemme silti maailman kärkeä; milloin bussi on minuutin pari myöhässä, ensilumi aiheutti jokavuotisen kalabaliikin ja pääministerinretale jälleen tunaroi valtion perikatoon. Suomessa on helppo unohtaa, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat. Manila on yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista, ei pelkästään siksi että kadut ovat täynnä köyhyyttä ja sen tuomaa rikollisuutta, vaan lisäksi taifuuni saattaa iskeä kerran pari vuodessa ja korruptio rehottaa kaikissa valtion rakenteissa vaikuttaen monen paikallisen elämään suoraan hankalana byrokratiana tai aitona hengenvaarana. Siltikään, elämäniloista filippiinoa ei helpolla hetkauteta. Harvassa olivat ne keskustelut, kun paikalliset ystäväni ilmaisivat avoimesti mielipahaansa yhtään minkään suhteen. Ei silloinkaan, kun taifuuni jälleen iski Manilaan ja kadut tulvivat viikon päivät. Mitä vielä. Filippiino ottaa ilon irti vapaapäivästä, kaivaa esille kumiveneen, korkkaa pullon rommia ja kelluu kohti naapurin vielä kuivilla olevassa kakkoskerroksessa pauhaavaa päiväkaraokea. Sopinee siinä pistää omakin elämä uuteen perspektiiviin.

Urheiluhullu seikkailijatar, jonka intohimoihin kuuluvat reppureissaus, viini ja jalkapallo. Maailmanpelastukselle omistautunut iloinen ituhippi ja ikuinen maahanmuuttaja, joka asustelee ympäri palloa kaikesta oppien ja itselle tärkeiden asioiden parissa työskennellen

Vastaa