Pelkoja päin

by

Omatoimisessa äkkilähtemisessä vaikeinta ovat ne ensimmäiset hetket perillä, kun seisot yksin lentokentän edessä täysin orpona tietämättä minne mennä. Kaikki mitä näet, haistat ja kuulet on vierasta. Haen turvaa joensuulaisesta naisporukasta. Äiti ja kaksi aikuista tytärtä polttavat röökiä ja näyttävät rennoilta ja cooleilta, tottuneilta matkustajilta. He ottavat minut mukaansa ja hoitavat puolestani oikeastaan kaiken, kun olen väsynyt kolmen tunnin yöunien jäljiltä ja yhä hämilläni omasta rohkeudestani lähteä.

Splitin lentokenttä on pieni, epätasainen ja onneton asfalttipläntti peltojen keskellä, jonka nimeän Hevonkuuseksi. Missä hevonkuusessa me ollaan, sitä ajattelen hiljaa mielessäni, kun kone tuntuu hajoavan laskeutumisen aikana epätasaiselle maalle. Joensuulaiset kysyvät liian vaikeita kysymyksiä, kuten missä majoitun. Sanon, että jossain P-alkuisessa paikassa. ”Podstrana? Mekin ollaan siellä. Mikä hotelli?” En osaa sanoa. Tarvitsen ruokaa ja unta. Ja aurinkorasvaa. Ja ehkä sähköiskun, että herään.

Matka lentokentältä bussilla Splitin keskustaan antaa karun ja ränsistyneen ensivaikutelman. Ikkunasta näkyy keskeneräisiä tönöjä, kuivaa ruohikkoa ja jykevää vuoristoa. Kun saavumme linja-autoasemalle, olemme kaikki hieman pettyneitä. Tässäkö tää oli? Onkohan täällä ollenkaan kivaa? Suuntaamme lähimmälle terassille, jossa matkaseurani tilaa olutta ja istuu auringossa. Minä hakeudun varjoon juomaan kokista. Kello on 11. Menen yleiseen vessaan levittämään aurinkorasvaa. Vessojen ovissa ei ole lukkoja. Syömme halpoja (1,6e kpl) pizzapaloja ja päätämme tilata yhteisen taksin Podstranaan. Taksikuski on nuori mies, joka puhuu taitavasti englantia ja tietää Suomen historiasta hämmästyttävän paljon. Hän sanoo, ettei Kroatiassa tykätä venäläisistä eikä Putinista. Joensuulaiset ovat suulaita ja energisiä myös englanniksi, kun itse etsin sanoja jatkuvasti änkyttäen. Naiset jäävät luksushotelliin minun jatkaessani matkaa hiukan edemmäs, ehkä kolmen tähden hotelliin.

Pientä hotellia emännöi herttainen, vanhempi rouva, joka ei puhu englantia kovinkaan hyvin. Hotellia isännöi pieni, valkoinen koira, joka räkyttää minulle eikä tule tervehtimään, vaan käpertyy tuoliinsa tuhisemaan. Hotellin emäntä ihmettelee, että olen yksin ja ohjaa minut kahden hengen huoneeseen. Ensin hän avaa minulle oven jo varattuun huoneeseen. Olen huolissani, että tiesikö hän minun edes tulevan tänään, sillä tein varauksen edellisenä yönä. Emäntä hymyilee ja sanoo kaiken olevan kunnossa. Löydämme vapaan huoneen. Kurkistan sängyn alle, sitä ei ole imuroitu viikkoihin. Ikkunasta avautuu upea näkymä merelle. Minulla on epätodellinen olo. Nukahdan vaatteet päällä sänkyyn.

Herätessäni käyn lähikaupassa ostamassa pientä syötävää ja menen rannalle istumaan. Rannalla tunnen kuitenkin alakuloa. Säikähdän tunnetta, mutta se onkin vain unen- ja ruoanpuutteen aiheuttama olotila! Pulahdan turkoosinsiniseen mereen, käyn suihkussa, syön ja lähden kaupungille bussilla. Bussissa viereeni istuu tyylikäs, boheemilta vaikuttava nainen. Minusta tuntuu, että minun täytyy puhua hänelle jotain. Kysyn, että meneekö tämä bussi vanhaan kaupunkiin. Nainen hymyilee ja sanoo, että kaikki bussit menevät siihen lähelle. Hän tarjoutuu auttamaan minua enemmänkin, mutta jää seuraavalla pysäkillä pois. Hän kirjoittaa nimensä nopeasti puhelimeeni ja pyytää ottamaan Facebookissa yhteyttä, jos tarvitsen jotain. Jään tästä kaikesta lämmöstä ja ystävällisyydestä hämmentyneenä jatkamaan matkaani kohti keskustaa.

Kun saavun Splitin vanhaan kaupunkiin, tunnen olevani tervetullut. Ihmiset hymyilevät, mereltä puhaltaa lämmin suolainen tuuli, joka sekoittuu huumaavaan laventelintuoksuun. Kaupungin yllä lentää ihan valtavasti pääskysiä, välillä taivas on aivan mustanaan niitä. Vanhan kaupungin kapeilta kujilta löydän paikallisten suosiman ravintolan, Villa Spizan, jossa syön katkarapu-pastan. Ajattelen ehtiväni katsomaan auringonlaskua, mutta se laskeekin jo puoli yhdeksältä. Matkustan pimeässä takaisin hotellille ja osaan mestarieksyjänä jopa jäädä oikealla bussipysäkillä pois!

Olen juuri nukahtamaisillani, kun havahdun kirkkaisiin valoihin. Kurkistan hotellihuoneen ikkunasta ulos ja ihmettelen valoja. Ajattelen, että onpa Splitin kaupungilla voimakkaat diskovalot. Sitten taivaan, meren ja kaiken valaisee suunnattoman suuri salama. Hätkähdän. Pelkään Suomessa ukkosta, mutta nyt ihailen henkeä pidätellen taivaallista valonäytöstä. Ukkosesta ei kuulu ääniä. Ainoastaan salamat tanssivat taivaalla ja horisontissa. Vettä sataa suurina pisaroina. En jaksa valvoa enempää, vaan nukahdan sateen ropinaan, merenaaltojen liikkeisiin ja valojen välkyntään.

UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.

Aloitteleva sooloseikkailija, joka hauskuuttaa matkoillaan itseään ja muita. Reissuilla kiinnostaa hengissä säilyminen, ihmiset, kulttuuri, taide ja historia.

Vastaa

Your email address will not be published.

*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.