Inspiraatiota maailmaa tutkivilta naisilta naisille – tiedostavamman ja kauniimman maailman puolesta!

Pohjanmaalainen hevosharrastaja ryhtyy gauchoksi – edessä 2 000 kilometriä yksin Patagoniassa

by

Satu Jokelasta välittyy Facebook-puhelun aikana rauhallinen ja varma mielikuva. Hänen puhetyylissään yhdistyvät pohjalainen murre ja latinokulttuurin sekä Lapissa vietetyn ajan jalostama leppoisuus. Tarinat vain täydentävät hahmotelmaani lehmipaimeneksi aikovasta suomalaisesta. Itsensä löytäminen saattaa kuulostaa juuri häneltä.

Vaikea sanoa, miten Jokela olisi puhunut vielä muutama vuosi sitten. Tuolloin hän oli työssä käyvä ja naimisissa oleva tavallinen suomalainen: arki oli perinteistä oravanpyörää asuntolainoineen ja kahdeksan tunnin työpäivineen. Ulkomaanmatkailu ei Jokelaa ollut vetänyt puoleensa, kalliiltakin sellainen puuha kalskahti.

“Olen maalta kotoisin ja maalla ikäni tehnyt töitä. Reppureissaaminen on tullut kuvioihin ihan viime reissun myötä”, hän aloittaa tarinansa.

Jokela tarkoittaa vuotta, jonka vietti Chilessä ja Argentiinassa hevos- ja huskyretkioppaana sekä myös karjapaimenen hommissa paikallisten gauchojen opissa. Ja nyt hän aikoo lähteä ratsastamaan yksin halki Patagonian, seuranaan vain pari hevosta ja videokamera.

Harvalle maalaisemännälle tuskin yhtäkkiä nousee ajatusta lähteä moneksi kuukaudeksi toiselle puolelle maapalloa samoamaan erämaita vanhan ajan karjapaimenen tapaan.

Niin ei Jokelallekaan. Hän teki kaksitoista vuotta elämästään maatalouslomittajan töitä eri puolilla Suomea; pääosin Pohjanmaalla, josta on kotoisin. Sitten Jokela alkoi hiljalleen kyllästyä elämäntyyliinsä ja luopui pian kaikesta, mikä häntä piteli paikallaan. Siinä menivät talo, mies ja työtkin.

“Jotenkin tuntuu, etten enää ole kahdeksan tuntia työhön -ihmisiä. Sellainen, joka ei ole itseään varten”, Jokela pohtii nyt.

Lopulta hän päätyi pariksi talveksi Lappiin eräoppaaksi.

“Ensimmäisen talven olin Inarissa, jonne haettiin hevosopasta. Ihan hevoskokemuksella pääsin siihen hommaan kiinni, vaikkei minulla ole mitään eräopaskoulutusta tai taustaa matkailualalta. Tykästyin kyllä hommaan. Se oli ihan hauskaa; pääsi näkemään monenlaisia ihmisiä ympäri maailmaa ja tutustumaan vähän sosiaalisempaan ympäristöön”, Jokela kuvailee uutta kokemustaan.

Jokela on kuitenkin vaeltanut parikymppisestä asti, joten täysin tuulesta temmattu idea eräilyyn liittyvästä elämäntavasta ei ollut. Reissuja on tehty ympäri Lappia ja vähän Norjankin puolella hiljalleen vaikeustasoa nostaen.

“Siskon kanssa käytiin ensin useampi vuosi, että sai vähän pohjaa hommaan. Opittiin suunnistamaan ja kamoja kasaamaan, mitä sinne tarvitsee. Sitten rupesin käymään paljon yksinkin, aina pidempää reissua ja aina uuteen paikkaan, että saa olla eksyksissä ja etsiä itseään sieltä. Mitään eräkoulutusta en ole saanut, että kantapään kautta on kaikki opittu.”

satu4

Siinä ohessa tuli saamelaisnorjalainen idoli. Jokelaan on vaikuttanut suuresti seikkailija ja toimittaja Lars Monsen, joka on tehnyt vuosien ajan dokumentteja retkiltään niin Kanadassa, Alaskassa kuin Pohjoismaissa. Katseltuaan Monsenin retkivideoita, Jokela rohkaistui entisestään.

“Hän uskalsi lähteä yksin hyvinkin vaikeisiin olosuhteisiin. Kun katselin hänen juttujaan, ymmärsin, että voi todellakin olla kuukauden yksin. Siitä sain itsellekin pontta alkuun, että uskalsin lähteä; että minäkin saan rinkkaan pakattua kuukauden eväät ja voin lähteä vaeltamaan”, Jokela sanoo.

“Jollain tavalla ihminen kai aina tarvitsee ikään kuin tiennäyttäjän ennen kuin voi uskoa, että hei, minäkin voin tehdä tuollaista”, hän pohtii.

Lopullinen sysäys lähteä ensi kertaa maailmalle syntyi Lapissa matkailualan töissä.

“Olin Lapissa viimeistä talvea töissä ja siellä oli näitä vapaaehtoistyöntekijöitä, joita on esimerkiksi huskytiloillakin. He olivat hirveän kivaa porukkaa ja tutustuin moniinkin heistä. He kertoivat tästä Work Away -organisaatiosta, jonka kautta pystyy matkustamaan hyvin vähällä rahalla.”

Ennen tätä Jokela oli pitänyt matkustelua kalliina huvina, mutta päätti rohkaistua kokeilemaan vapaaehtoisten suosittelemaa kanavaa päästä maailmalle.

Selatessaan organisaation sivuja Jokelan silmiin osui yritys, joka tarjosi hevos- ja huskysafareita. Täydellinen paikka, kaukana Argentiinassa. Lopulta tuntematon maa, kulttuuri ja kielikään eivät estäneet lähtemästä, kun toisessa vaakakupissa painoivat villi luonto ja tuttu työnkuva.

“Pääsin siellä Hernanin (Cipriani) oppiin, joka järjestää viikon pituisia tai sitä pidempiä hevosretkiä kesällä ja huskyretkiä talvella. Olin vapaaehtoisena hänen tilallaan yhdeksän kuukautta ja häneltä sain opit siihen, miten hevosten kanssa vaelletaan. Miten leiriydytään hevosten kanssa, mihin ne laitetaan kiinni ja sellaisia käytännön asioita, joita en tiennyt ennestään.”

“Ihastuin siihen paikkaan niin kamalasti, että puljasin ensin talven huskien kanssa ja jäin vielä kesäksikin katsomaan, millaista se on hevosten kanssa. Opin kieltä ja kulttuuria, tapasin hienoja ihmisiä ja ihastuin myös luontoon, joka on aivan uskomaton”, Jokela kertoo.

satu

Loppuaika vuodesta kului naapurimaa Chilessä General Carrera -järven rannalla sijainneessa pikkukylässä nimeltä Mallin Grande. Siellä Jokela paimensi maatilalla lampaita, hevosia ja lehmiä.

“Koko reissun ja elämäni hienoimpia elämyksiä oli päästä mukaan karjanajoon. Heillä on siellä kesän ajan karja vuorilaitumella ja he ajavat ne ennen syksyä alas laaksoon. Siitä teki vielä hienompaa, että minulle annettiin vain viitisen kertaa aiemmin vuorilla käynyt hevonen. Uskomatonta oli, miten hevonen ja itse oppi matkalla, ja miten upeasti ne hevoset kulkevat niissä maastoissa.”

Patagonian maisemat olivat tasaiseen maahan tottuneelle pohjalaiselle melkoinen kokemus. Jokela näki ensimmäisen kerran elämässään vuoren Andeilla.

“Minua hirvittävät ne korkeat paikat ja etenkin hevosen kanssa. Kyllä olen monesti vain pitänyt silmät kiinni ja puristanut satulasta ja odottanut hevosen pärjäävän”, hän muistelee nauraen.

Gaucho- eli eteläamerikkalaisessa karjapaimenkulttuurissa Jokela ihaili sitä, miten tottuneita paikalliset olivat tekemään töitä vuoristoisessa ympäristössä.

Myös käytännönläheisyys hevosten kanssa työskentelyssä herätti vieraassa kunnioitusta, sillä esimerkiksi Suomen hevospiireissä samaa luontevuutta ei enää juuri näe tai koe. Hevoset ovat meillä osa harrastusta, eivät niinkään välttämättömyys elämälle. Lapissa tosin poromiesten toiminta vielä jossain määrin vastaa gauchojen suhdetta eläimiinsä.

“Minulla on pieni kosketus Lapin poromiehiin ja meininki on hyvin samanlaista kuin Etelä-Amerikassa. Istuin gauchojen kanssa leirinuotiolla, ja nauratti se, että jututkin ovat samanlaisia kuin lappilaisilla. Lapissa heillä on mönkijät ja moottorikelkat ja Patagoniassa hevoset. Käytännössä elämä ja kulttuuri ovat hyvin samanlaiset. Vuorilla tai tuntureilla eletään vuoden ympäri, katsotaan karjan perään ja tarpeen vaatiessa liikutellaan niitä”, Jokela erittelee.

“Patagoniassa heidän ainoita työkalujaan ovat hevonen ja koira. Ja kun se on sukupolvien ketju, missä työtä tehdään, eläimetkin oppivat toisiltaan. Minunkin hevoseni oppi karjanajoreissulla paljon ympärillä olleilta hevosilta ja koirat myös. Jokaisella kylänraitilla menneellä gaucholla oli neljä-viisi koiraa perässä. On vanhempia, ja nuorempia koiria, jotka vasta opettelevat hommaa.”

satu1

“Kun oli jonkun aikaa tehnyt töitä siinä, tuli päähän hullu ajatus, että voisin tehdä pidemmänkin reissun. Vajaa vuosi sitten iski tämä idea päähän ja ajattelin ainakin yrittää toteuttaa sen”, Jokela kertoo.

Parhaillaan hän kerää Jalasjärvellä maatilalla työskennellen rahaa tulevaan matkaansa. Se starttaa joulukuussa Argentiinasta ja paikka reissukaverillekin on ollut avoinna. Toistaiseksi esimerkiksi Facebookin Vaellus-yhteisössä suunnitelmistaan ilmoitellut Jokela ei ole saanut vastakaikua. Tarkkaa paluupäivää Jokela ei ole suunnitellut, vaan tarkoituksena on kulkea latinotyyliin fiiliksen mukaan. Varsinaisen ratsaille nousun päivää Jokela ei myöskään kalenteriinsa ole merkinnyt.

“Minulla on peruskamat käsissä. Argentiinassa menen Hernanin tykö ja lähdemme etsimään hevosia ja niitä tarvitsee vielä varustaakin. Hevosista riippuen saattaa joutua tekemään harjoituslenkkiäkin. Itse reissun aloitukseen voi mennä vielä jonkin aikaa.”

Jokela kertoo perimmäiseksi syyksi reissulleen pelon.

“Lähden tälle reissulle kaikkien niiden puolesta, jotka pelkäävät ratsastaa. Olen pelännyt kovastikin. Yksi hevonen säikäytti minut kunnolla ja minulla meni vuosikausia ennen kuin uskalsin mennä selkään, saati että olisin tehnyt pidempää reissua. Viime vuosina en ole säännöllisesti ratsastanut, mutta aina joskus käynyt selässä. Vasta Patagoniassa touhuun tuli taas rutiinia, mutta joka kerralla selkään meno jännittää. Tämän reissun tavoitteena on, että ratsastamisesta tulisi kuin pyörällä ajamista, eli päästä pelosta yli.”

“Argentiinassa auttoi se, että teimme pitkää reissua. Vaikka alkuun jännitti, niin ei ensimmäisen tunnin jälkeen jaksanut enää. Satulassa istuttiin kahdeksaa tuntia kerrallaan, niin pakkohan se oli rentoutua ja vain nauttia siitä hommasta”, Jokela kertoo.

“Korkean paikan pelko minulla on myös. Ollaan vuoristossa ja siellä on rotkoja ja kanjoneita. Se on ollut minulle kynnys. Haluaisin tulla rohkeammaksi siinäkin”, hän paljastaa.

satu3


Merkittäviä
vaaroja 2 000 kilometrin vaelluksen varrella ei Jokelan mukaan juuri ole. Esimerkiksi yksin naisena erämaassa matkaaminen ja leiriytyminen eivät häntä kammota.

“En tiedä, onko se sen kummempaa kuin missä tahansa muuallakaan. Täytyy ottaa puukko mukaan. Kyllähän suomalaisella pitää aina olla puukko mukana”, Jokela naurahtaa.

Argentiinan olosuhteet ovat hänestä paratiisimaiset verrattuna Lapin erämaihin.

“Polttopuun löytäminen on hirveän helppoa, on kuivaa ja lämmintä eikä ole ötököitä. Ei ole käärmeitä, tai mitään vaarallisia hämähäkkejä sun muita.”

Ainoa vaarallinen petoeläin on puuma, eikä Jokela tai kukaan hänen tuttavistaan sitä edellisellä reissulla nähnyt.

“Siellä on tosin asioita, joista en ymmärrä yhtään mitään, kuten vulkaaniset alueet. En ole paljoa perehtynyt siihen, miten paljon niitä tuolle matkalle sattuu, mutta täytyy vielä katsoa, mistä itse kiertää”, Jokela lisää.

Yksinäisyys ei myöskään ole Jokelalle vaikea paikka. Vaikka hän rakastaa filosofisia keskusteluita maailmanmatkaajien kanssa ja on perehtynyt vieraisiin kulttuureihin, luonnistuu myös hevosten seurassa rauhoittuminen. Tarvittaessa reissulla voi pysähdellä kylissä ja varmasti kesäkaudella törmää myös paikallisiin gauchoihin.

“Nautin olla itsekseni ja varsinkin luonnossa, hevosten kanssa. Ei yksinäisyys ole ollenkaan paha asia.”

Ja Jokelalla on vielä hankintalistalla videokamera dokumentin tekoa varten. Hän aikoo seurata idolinsa seikkailija-dokumentaristi Monsenin jäljissä. Jokelan reissuillaan kohtaama ranskalainen dokumentaristi on tarjonnut myös apua videon työstämisessä.

“Katsotaan nyt, onnistuuko se. Kameran kanssa olen tosiaan ihan käsi. Ei ole mitään kokemusta. Mutta kaverini on ihan ammattilainen ja jos saan hänelle tuotetuksi materiaalia, hän saa viedyksi sitä eteenpäin”, Jokela sanoo.

Joulukuun matkalle mukaan päätti lähteä myös allekirjoittanut toimittaja.

Kuvat: Satu Jokelan arkisto


Lisää Jokelan matkasta Facebook-sivulla Patagonia Expedition.

 

Comments

Kommentit

It's only fair to share...Share on Facebook229Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0

Olen seikkaileva toimittaja, koulutukseltani yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuorten huiput, itsensä haastaminen ja inspiroivien ihmisten kohtaaminen ovat elämän suola. Jokaisella matkalla on hyvä kasvaa vähän ihmisenä ja maailmankansalaisena.

Vastaa

Your email address will not be published.

*

Latest from Aktiivilomailu

Vaeltaen Balkanin vuorilla

Albanian, Montenegron ja Kosovon alueelle levittäytyvä Balkanin Prokletije -vuoristo on syrjäisää ja
Palaa Alkuun