Liftaus on spontaania matkailua parhaimmillaan. Tien varressa odottaessa kun ei koskaan tiedä, kenen kyytiin ja minkälaisiin tilanteisiin päätyy. Ajatus saattaa hirvittää, mutta suurin osa liftaajien kokemuksista on positiivisia, ja liftimatkat täynnä unohtumattomia elämyksiä, joita muistellaan vielä vuosienkin jälkeen.
Olen liftannut aktiivisesti 16 vuotta. Vaikka ensimmäinen liftireissuni tapahtui pakon edessä, ovat peukalomatkat sen jälkeen olleet aina oma valintani, ja niitä on tullut tehtyä niin Afrikassa, Etelä-Amerikassa kuin Euroopassa, sekä yksin että seurassa. Olisi minulla ollut rahaa busseihin tai lentoihinkin, mutta rakastan sitä vapauden tunnetta, odottamattomia kokemuksia ja ihmisten ja paikkojen määrää, mitä liftaus tuo tullessaan.
Koska liftaus on useissa maailman kolkissa ilmaista, itselleni se on mahdollistanut huikeita reissuja myös silloin, kun esimerkiksi opiskelijabudjetti ei muuten olisi antanut periksi.
Ranskan Hossegorissa mursin nenäni surffilaudalla, ja koska minut ja ystäväni Heidi kuljetettiin suoraan rannalta ambulanssilla sairaalaan, jouduimme liftaamaan bussien puutteessa takaisin Hossegoriin vesisaateessa, pelkät bikinit ja pareot suojanamme.
Suurimman osan reissuistani olen tehnyt juuri liftaten, joten myös liftauskokemuksia on kertynyt vuosien varrella paljon.
Madridista Suomeen liftatessani päädyin Torinoon kuvaamaan EU:lle dokumenttielokuvaa portugalinkielisistä vähemmistöistä. Ranskan Hossegorissa mursin nenäni surffilaudalla. Koska minut ja ystäväni Heidi kuljetettiin suoraan rannalta ambulanssilla sairaalaan, jouduimme liftaamaan bussien puutteessa takaisin Hossegoriin vesisaateessa, pelkät bikinit ja pareot suojanamme. Argentiinan Pampalla minua ja pyörääni hinattiin liftauksen tuloksena Harrikan perässä, Malmössä rekkakuski anoi maksullista seksiä. Espanjan Rodellarissa villisiat yrittivät kaataa telttani.
Liftariksi pakon edessä
Ensimmäinen liftireissuni on edelleen se unohtumattomin. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, kun lähdimme silloisen poikaystäväni kanssa Prahaan töihin. Työskenneltyämme muutaman kuukauden taulukauppiaina Kaarlen sillalla, työnantajamme päätti, ettei maksaisi meille palkkaa (emme kumpikaan olleet järin hyviä myyntitykkejä, joten kenties ihan oikeutettua).
Vailla penninhyrrää inspiroiduimme naapuritaulukauppiaastamme, hän kun oli liftannut halki Venäjän ja Afghanistanin ja kertoi meille päivä toisensa jälkeen upeista kokemuksistaan. Päätimme liftata ensin Kroatiaan ja sieltä Itävallan, Puolan, Liettuan ja Latvian kautta Viroon.
Tuolla matkalla sain ensi kertaa kokea, mitä on pyyteetön anteliaisuus — lähes joka maassa kyyditsijät tarjosivat meille vähintään yhden aterian, ja Puolassa saimme jopa rahaa (jonka lähetimme takaisin kirjekuoressa Suomeen päästyämme). Ihmiset majoittivat meitä, ostivat meille eväitä ja ajoivat kilometritolkulla kiertoteitä vain viedäkseen meitä paremmille liftiapajille.
Kroatiassa saimme tosin osaksemme myös sääliä, kun yöllä kietouduimme autiotalon ikkunoista revittyihin pressuihin Dubrovnikin rannan läheisessä “metsässä”, vain herätäksemme aamulla chihuahua-koiriaan ulkoiluttavien mummojen tuhinoihin — olimme pystyttäneet leirimme viiden tähden hotellin puutarhaan.
Tuon reissun unohtumattomiin hetkiin kuuluvat myös veriseen essuun sonnustautunut lihakauppias rivoine herjineen, tikku-ukkojen piirtely liettualaisen bensa-asematyöntekijän kanssa yhteisen kielen puutteessa ja lihapiirakoiden sullominen paitojen sisään, koska emme nuorina ja epävarmoina uskaltaneet kertoa isännällemme olevamme kasvissyöjiä.
Liftaus – Liftiurani kulta-aikaa
Lukion jälkeen muutin ensin Italiaan ja sieltä Puolaan, jossa asuin neljä vuotta. Sieltä liftasimme ystäväni Patrycjan kanssa Puolaa ristiin rastiin aina, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Jos työni loppuivat kello 16.00 perjantaina, jo viideltä olimme tien varressa peukalo pystyssä. Maanantaina saavuin töihin suoraan tien päältä väsyneenä, mutta onnellisena.
Onnistuin tällä tahdilla näkemään jok’ikisen Puolan suuremman kaupungin: Liftasimme Lubliniin, Wroclawiin, Krakovaan, Bialystokiin, Varsovaan, Radomiin, Bielsko-Bialaan, Szczeciniin, Trójmiastoon… Torunissa nukuimme puiston penkeillä, Lodzissa teimme pyhiinvaelluksen elokuvakouluun, Varsovassa kiersimme kaikki museot.
Kerran liftasimme Puolasta myös entisille kotiseuduilleni Garda-järvelle ja Milanoon, mutta kun saavuimme perille Gardalle, eräs parhaista ystävistäni oli kuollut onnettomuudessa vain kaksi tuntia aiemmin. Niinpä olimme tietämättämme liftanneet hänen hautajaisiin. Mutta liftasimmepa vastapainoksi toisena ajankohtana ystävien kanssa myös häihin. Olimme lukeneet bussiaikataulut väärin eikä meille jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jakautua kahden hengen tiimeihin ja siirtyä pukuihin, hellemekkoihin ja korkokenkiin sonnustautuneina kyytejä anelemaan.
Puolalaisten ystävieni Weran ja Karolinan (joka muuten on myös Seikkailijattarien kuvittaja) kanssa tehtyihin reissuihin sen sijaan liittyi aina mitä absurdeimpia sattumia ja toisaalta myös omia älynväläyksiämme. Kun kerran liftasimme Berliinistä Prahaan ja takaisin viikonlopun aikana, paluumatkalla kolme pössyttelijää jätti meidät Tsekistä Saksaan kulkevalle, legendaariselle tielle, joka ainakin vielä 2000-luvulla oli prostituution mekka. Kiemuraisella vuoristotiellä oli vähäpukeisia naisia joka mutkassa ja heidän välissään me, peukalot pystyssä. Kun vihdoin saimme kyydin, kuski oli parittaja, joka ylpeänä esitteli meille naisiaan nimeltä.
Toisen kerran liftasimme perjantaina Berliinistä Strasbourgiin (jossa päädyimme sattumalta entisen, italialaisen kollegani Erasmus-läksiäisiin), josta minä ja Wera jatkoimme lauantaina matkaa Pariisiin. Yksi lifteistämme oli diileri, joten poistuimme diskreetisti bensa-asemalla autosta ja hankimme itsellemme vessareissulla uuden kyydin. Uusi henkilö oli ranskalais-portugalilainen mies, jonka ystäväpiirissä päädyimme viettämään koko päivän, kunnes aamuhämärissä lähdimme liftaamaan takaisin Strasbourgiin. Maanantaiaamuna olimme jälleen virkeinä yliopiston penkillä!
Koomisen painajaismainen peukalomatka
Joissain Afrikan maissa, kuten Zimbabwessa, kyyditsijöille maksetaan usein pieni, nimellinen palkka vaivastaan. Kun minä ja entinen poikaystäväni olimme juuri ja juuri selvinneet Zimbabwesta Mosambikin rajalle, diplomaatiksi itseään kutsuva hullu kuski päätti nyhtää rahavarastomme olemattomiin.
Tästä toivuttuamme suuntasimme Mosambikin toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Beiraan, jonne saavuimme hämärän tullen. Perillä pyysimmme, ensimmäistä kertaa eläessämme Lonely Planetin ohjeisiin nojautuen, kuskiltamme kyydin “viihtyisän ja siistin” hostellin pihaan — joka pettymykseksemme olikin muuttunut ravintolaksi.
Uutisesta tuskastuneina ja läheisten majapaikkojen hintojen hipoen taivaita (lue: 70€/yö), teimme lopulta sen, mitä yksikään matkaopas ei suosittele: menimme suurkaupungin pimeälle rannalle nukkumaan.
Kun minä ja entinen poikaystäväni olimme juuri ja juuri selvinneet Zimbabwesta Mosambikin rajalle, diplomaatiksi itseään kutsuva hullu kuski päätti nyhtää rahavarastomme olemattomiin.
Ei aikaakaan, kun sekä minä että entinen poikaystäväni heräsimme sysimustassa yössä siihen, että jalkopäässämme seisoi mies. Unenpöpperössä kuvittelin hänen olevan rantavahti ja niinpä kysäisin häneltä italian ja portugalin sujuvalla sekoituksella, oliko ok, että nukuimme siinä. “Sim, sim, boa noite (kyllä, kyllä, hyvää yötä)”, kävi vastaus ja nukahdin jälleen. Exäni kuitenkin herätti minut hetkeä myöhemmin ja ilmoitti reppunsa kadonneen. Mies ei sitten ollutkaan ollut vain kontrollikäyntiään suorittava rantavahti.
Pakkasimme tavaramme ja suunnistimme lähimpään majataloon. Seuraavana aamuna, ensimmäistä kertaa wifin ääressä viikkojen jälkeen, luimme olevamme Mosambikin aseellisen konfliktin keskiössä.
Sotilaspartion saattelemana matka jatkui Etelä-Afrikkaan, jossa suurin osa kuskeistamme oli käsittämättömän avokätisiä. Yksi buurinainen muun muassa tarjosi meille kahdeksi kuukaudeksi kolmikerroksista taloaan vahtimista vastaan. Hän kun oli lähdössä lomalle ja Etelä-Afrikassa tyhjiä taloja ryöstetään paljon.
Toinen kuski taas kehotti meitä poistumaan autonsa takatilasta lähes saman tien sen jälkeen, kun oli ottanut meidät kyytiin. Hämmennyksissämme nousimme autosta ja talsimme läheiselle bensa-asemalle. Hetkeä myöhemmin sama kuski ajoi eteemme ja kutsui meidät takaisin autoonsa. “Taksikuski sanoi minun vievän hänen asiakkaansa ja uhkasi ase ohimollani ampuvansa minut, ellen laske teitä ulos”, hän selitti ohimennen.
Liftaus Suomessa parhaimmillaan
Koska olen asunut lähes puolet elämästäni ulkomailla, eivät liftimatkanikaan ole useinkaan suuntautuneet Suomeen, vaan pikemmin ystävieni luokse ulkomaille. Eräänä tiistaina, toissakesänä, päätin kuitenkin vihdoin nähdä Lapin ja Jäämeren. Aikaa projektiin olisi tasan viisi päivää, sillä minun piti ehtiä ystävieni häihin Helsinkiin saman viikon lauantaina. Maanantai-iltana ystäväni, Atte, soitti minulle kahden vuoden hiljaiselon jälkeen ja kysyi, mitä minulla oli mielessäni. Kerroin hänelle suunnitelmani ja pyysin mukaan. Hänen vastauksensa: “No, miksi ei”. Niinpä tapasimme Rautatientorilla seuraavana aamuna kello 6.00.
Kyseinen matka on ehdottomasti merkittävin sukellus suomalaisuuteen, jonka olen koskaan tehnyt. Bussi tai juna eivät yksinkertaisesti olisi voineet avata minulle niitä mielenmaisemia, joita liftaus avasi. Yllätyin, hämmennyin sekä opin paljon uutta kotimaastani. Pääkaupunkiseutulaisena mielikuvani Suomesta kun on melko erilainen kuin esimerkiksi Pellossa asuvan, entisen tukkijätkän, joka tarjosi meille kotonaan kahvit ja kertoi tarinoistaan virtojen keskellä.
Vaikka olen toki aiemminkin tehnyt lyhyitä loma- ja työmatkoja Uudenmaan ulkopuolelle, kyseinen liftireissu oli ensimmäinen kerta, kun omin silmin todistin myös sitkeitä suomalaisia stereotypioita: saimme esimerkiksi kyydin naiselta, joka ei kahden tunnin aikana sanonut meille sanakaan. Saamelaiselta poromieheltä sen sijaan opin, ettei poromieheltä koskaan kysytä hänen porojensa lukumäärää.
Kyseinen matka on ehdottomasti merkittävin sukellus suomalaisuuteen, jonka olen koskaan tehnyt. Bussi tai juna eivät yksinkertaisesti olisi voineet avata minulle niitä mielenmaisemia, joita liftaus avasi.
Yövyimme matkalla norjalaisen Thorstenin ostamassa asuntoautossa, saimme ammattitaikurilta yksityisen esityksen bensa-aseman parkkipaikalla, kuuntelimme eläköityneen ja kädettömän rikospoliisin kertomuksia murhista, annoimme eräälle kuskeistamme kipinän liftata uudelleen 15 vuoden tauon jälkeen, näimme saamelaismiehen kanssa Kautokeinon putouksen ja opimme kenties kaiken olennaisen norjalaisten kalamiesten arjesta. Perillä pulahdimme Jäämereen ja nukuimme onnellisina rauhoittavan hiljaisuuden ja koskemattoman kauneuden ympäröiminä. Kävimme paluumatkalla myös kaljalla joulupukin tontun kanssa!
Liftaaminen alkoi houkuttaa, eikö totta? Lue täältä veteraanin liftausvinkit.
Tutustu myös maamme tunnetuimman liftarin, Helinä Rautavaaran, elämään.
Sissin oma blogi on osoitteessa www.strangerless.com