fbpx

Elämän lähdöistä

//

On päiviä, joiden voimasta maailmanjärjestys muuttuu. Jos uskaltautuu, jos muutokselle antaa luvan.

Vuosi 2011 vei minut Amsterdamiin. Pyöräilin päivittäin yliopistolle pitkin kanaalinvarsia, ja vaikka päivät väitöskirjan parissa usein venyivät pitkiksi, pidin elämästäni. Paljon. Vapaa-ajallani opiskelin valokuvausta ja valokuvasin. Lopulta olin päättänyt jäädä, jatkaa arkeani yhdessä lempikaupungeistani – tervehtiä ja hymyillä tuntemattomille, hakea kukkapuskia ja herkkuja toreilta, asioita jotka eivät koskaan lakanneet ilahduttamasta. Toisin kävi.

Heräsin kesällä 2013 päivään, jolloin selvisi, että apurahaa ei tulevalle vuodelle löytyisi. Tulevaisuus tuntui kietoutuvan usvaiseen epävarmuuteen, ja lisääntynyt olemisen paino vihjasi painovoiman äkillisestä voimistumisesta. Ei minulla ollut unenomaisia ajatuksia tukevampia varasuunnitelmia muulle, naiivin luottavaisesti ja melko päättäväisesti olin kulkenut kohti tulevaa.

Mietin omia vaihtoehtojani ja koetin parhaani mukaan etäännyttää itseni tilanteessa, jota en olisi halunnut kohdata. Sen sijaan, että nopeasti etsisin uutta tilalle, pysähdyin. Aivan kuin elämänsormi olisi työntänyt minut risteykseen, jossa olin pakotettu tekemään valintoja ja kuulemaan ääntäni.

Pohdin turvallisuuden käsitettä, toteutumattomia unelmia, rajattuja elämänpäiviä ja kiihtyvää ajankulkua; intohimoa, tarvetta ilmaista itseä. Kuka olen, mitä elämältäni haluan, millaisen jäljen jälkeeni jätän.

Sisäinen maailmani muistutti lähinnä räpiköivää lintupuolta.

Kunnes tuli päivä, jolloin tiesin. Palasin Suomeen, myin kotini, jonka olin suurella työllä ja rakkaudella remontoinut. Minulle se oli kaunein ja levollisin paikka maan päällä. Sellainen, josta en koskaan kuvitellut luopuvani. Lähtisin pitkälle matkalle. Yksin. Kurottelisin unelmiani. Valinta oli kivulias, mutta oikea. Muistan hyvin hetken, jolloin viimeisen kerran suljin tyhjän kotini oven.

Uuden alkua ja matkaanlähtöä juhlittiin läheisten ystävien seurassa, joille olin yllätysnumerona järjestänyt ihanan Anni Mattilan yksityiskonsertin.

Tuntematon pelotti, muttei horjahduttanut päätöstäni mihinkään suuntaan. Varhain jouluaattoaamuna 2013 lähdin ystäväni saattelemana kohti Intiaa. Kotimaahan palasin kaksi viikkoa sitten, tällä kertaa jäädäkseni.

Tarinoita matkalta on kertynyt lukemattomia. Unohtumattomia kohtaamisia, suruja, ikävää, pakahduttavaa kauneutta, hirvittäviä tarinoita epätasa-arvosta ja riistosta, mutta katunut en ole. Tällainen minun elämäni kuuluukin olla, seikkailua ja tyventä, tarinankerrontaa, vahvaa läsnäoloa, oikeaksi kokemieni asioiden puolesta puhumista. Omannäköistäni.

Teksti: Heidi Tirri

Vastaa

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sydän päättää mutta miten paljon?
Edellinen seikkailu

Sydän päättää, mutta miten paljon?

Nainen, matkusta yksin
Seuraava seikkailu

Nainen, matkusta...vaikka sinun ei kyllä pitäisi!

Latest from Matkatarinat

Hierottavana Nalle Puh -lakanoissa

Tämä hassu tarina vie hierontapöydälle, tarkemmin sanottuna hierontasängylle. Olin marssinut rinkan kannosta kipeiden hartioideni kanssa siistiltä

Ui tanssivien delfiinien seurassa

Uudessa Onnenhetket-juttusarjassa kerromme pieniä tarinoita maailmalta. Tarinoita pienistä ja suurista hetkistä, joissa hymy nousi huulille ja