Salsan latinorytmit olivat hiljalleen vaikenemassa kevätillassa Sydneyn Darling Harbourissa. ”Let’s hang out”, salsabileissä tapaamani mukava paikallinen tyyppi ehdotti illan päätteeksi. Olin saapunut Sydneyyn muutama viikko aikaisemmin, eikä minulla ollut vielä monia uusia tuttavia. Minulla ei siis ollut mitään syytä kieltäytyä ystävällisestä eleestä. ”Sure, why not”, vastasin – totaalisen tietämättä, että tästä alkaisi elämäni rakkaustarina.
No, olihan siihen rakkaustarinan alkuun vielä hieman matkaa. Seuraavalla viikolla salsatyyppi lähetti tekstiviestin ja ehdotti hengailua. Hengailu kuulosti mielestäni täysin viattomalta ja turvalliselta eikä mitenkään voinut tarkoittaa treffejä – deittailu oli nimittäin Australian-välivuoden listallani vihon viimeisenä. Hengailu katufestivaaleilla Sydneyn historiallisella The Rocksin alueella sai seuraavalla viikolla jatkoa jazz-illanvieton merkeissä ja sitä seuraavalla viikolla nautimme yhdessä belgialaisia simpukoita yllättävään Brysselin-ikävääni. Välissä tanssimme lisää salsaa ja hän näytti minulle Sydneyn parhaat palat ja sen todellisen sielun. Välissä ehdin myös peruuttaa yhden hengailuillan, sillä olin aikaisemmin päivällä eksynyt vaellusreissulla ja päässyt kotiin vasta myöhemmin illalla.
Olin kuitenkin hieman hämmentynyt. Hengailujen tunnelma oli jotenkin oudon romanttinen, mutta tyyppi ei yrittänyt mitään – eipä sillä, että olisin ollut kiinnostunut tai mitään. Jason oli omassa tarinaversiossaan hämmentynyt, sillä esitin muka jotain jääkuningatarta, vaikka selvästi nautin yhdessäolosta. Huomautan vaan, että on hieman vaikeaa lämmetä kenellekään, jos ei edes tiedä olevansa treffeillä. Jos rehellisiä ollaan, hengailu alkoi muuttua deittailuksi, vaikka en sitä halunnutkaan itselleni myöntää.
Viimein hän kutsui minut luokseen dinnerille ja teki siirtonsa. Suureksi yllätyksekseni hän tarjoili suosikkiviiniäni Châteauneuf-du-Papea – uskomaton viininrakastajien yhteensattuma, mitä hän ei voinut etukäteen tietää. Johan alkoi jääkuningatar sulamaan.
Joululomalla sain hieman aikaa ja tilaa hengittää. Olin itse päivät pitkät töissä ja Jason lomalla toisella mantereella. Salakavalasti huomasin ikävöiväni mukavaa tyyppiä ja samalla olin varma, että loman jälkeen en kuulisi tyypistä enää sanaakaan. Yllätyksekseni kuitenkin pidimme yhteyttä viestien välityksellä koko loman ajan.
Pian joululoman jälkeen kämppäni vuokrasopimus oli loppumassa ja samaan saumaan minulla oli muutama päivä lomaa töistä, joten päätin buukata reissun The Whitsundaysin paratiisisaarille, sillä olihan paikka korkealla Australian bucket-listallani. Jossakin mielenhäiriössä pyysin tyypin mukaan ja seuraavassa hetkessä laskeuduimme yhdessä Hamilton Islandille. ”Welcome to paradise, darling!”
Lopulta paluulippu Fidžin kautta takaisin Eurooppaan jäi käyttämättä ja samalla irtisanouduin lopullisesti EU-virastani.
Päätös jäädä Australiaan oli toisaalta helppo, sillä kyllähän sieltä saisi aina uuden paluulennon pois. Jason halusi minun jäävän, mutta ei pelkästään hänen takiaan. Niinpä minun piti löytää itselleni jotain mielekästä tekemistä ja lisäksi edessä oli viisumiviidakko, ja omat tunnelmani olivat kuin orjamarkkinoilla. Olin haaveillut jatko-opinnoista ja onneksi myös opintojen rahoitus loksahti paikoilleen. Samalla Jason kuitenkin joutui muuttamaan työnsä takia puoleksi vuodeksi Canberraan. Olin suorastaan tyrmistynyt; juuri kun olin saanut järjestettyä asiat kohdilleen, tyyppi lähti nostelemaan – viuh vaan! Onneksi Australian pääkaupunki oli vain parin tunnin matkan päässä ja tapasimme toisemme jokainen viikonloppu joko Sydneyssä tai Canberrassa. Viikot keskityin opintoihin ja asustelin Sydneyssä hänen asunnollaan ja jossain vaiheessa en enää lähtenyt.
Sydney on ollut kotimme jo viisi vuotta. Arki yhdessä ei suinkaan ole ollut pelkkää ruusunpunaista unelmaa, mutta olemme onnistuneet rakentamaan omanlaistamme elämää yhdessä askel kerrallaan. Yhteisellä taipaleellamme kompromisseja on tarvittu puolin ja toisin, ja hyvin erilaiset taustamme ja kulttuurierot ovat opettaneet suvaitsevaisuutta, mutta myös tuoneet elämäämme aivan uudenlaista rikkautta.
Olin vannonut, että salsatyyppeihin ja juristeihin ei ole enää koskaan luottamista. Luonnollisesti mies on molempia.
Teksti ja kuvat: Elisa Kuosmanen, Koirakuva: Pierre Mardaga / My Dog’s Territory (http://mydogsterritory.com.au/)
Elisa asuu Sydneyssä ja kirjoittaa Eliza Does Oz -blogia.