Olen aina tuntenut itseni vähän villiksi, jopa kapinalliseksi. Haluan jättää tekemättä asioita joita “kuuluisi” tehdä ja sen sijaan tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Hullultahan se kuulostaa, mutta tuntuu, että tässä maailmassa oma onnellisuus täytyisi laittaa usein taka-alalle velvoitteiden edessä. Suuret unelmat ovat usein kaukaisia haavekuvia. Niin kaukaisia, ettei niitä edes yritetä tavoitella.
Minä löysin onnen tehdessäni juuri sitä, mitä ei pitäisi. Löysin lempi-ihmisen, kuka vaalii hulluuttani, eikä yritä kesyttää minua. Kenelle voi tehdä ne typerimmätkin tanssiliikkeet aamupalaa tehdessä, eikä hän ainoastaan naura, vaan keksii vieläkin naurettavamman liikkeen. Ihmisen, joka kannustaa minua unelmoimaan vieläkin suuremmin ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olemaan parempi ihminen.
Ennen olisi saattanut helposti ajatella minussa olevan jotain vikaa, mikään realistinen vaihtoehto tulevaisuudelle ei tuntunut hyvältä ja elin haaveissani. Kotikaupungista on ihania muistoja, mutta en myöskään malttanut odottaa koulun loppua, jotta tilaa vapautuisi jollekin suuremmalle.
Lukio loppui ja mieleen hiipi ahdistus seuraavien vuosien opiskelusta ja aloillaan olosta. “Käyt sitten vuoden vaihto-oppilaana”, minua lohdutettiin. Ei lohduttanut, masensi. Kävin jopa yliopiston pääsykokeissa vain koska, no, näyttipähän että olisin edes yrittänyt vastata odotuksiin. Tikkuakaan en ristiin laittanut niihin lukeakseni, sen sijaan takataskussa poltteli jo puoli vuotta aiemmin kaikessa hiljaisuudessa hankittu menolippu Aasiaan. Pääsykoe reissulta muistan nauttineeni aamu-uinnista hotellin uima-altaalla, kiireettömästä aamupalasta, kaupunkiin tutustumisesta. Muistan myös pienen palan huonoa oma-tuntoa siitä, miten vähät välitin matkan oikeasta tarkoituksesta.
Syyskuun koittaessa heitimme kaverin kanssa rinkat selkään ja lähdimme Aasiaan vain pari tonnia taskussa. Eipä tiennyt tyttö, kuinka elämää muuttava kokemus se tulisi olemaan. Ajatuksena oli tutustua sekä maailmaan että itseeni, juhlia, rentoutua ja yksinkertaisesti nauttia elämästä. Jo parin viikon päästä päädyimme Koh Phi Phille Thaimaahan. Saaren villien rantabileiden seassa näin ensi kertaa suklaasilmät, joita vielä kaksi ja puoli vuotta myöhemmin katson ensimmäisenä aamuisin.
Rinkat pölyttyivät nurkassa ja reppureissaus jäi sikseen kun aloimme maksaa kuukausivuokraa ja jäimme kaverin kanssa Koh Phi Phille nauttimaan rennosta elämästä. Olin palaamassa jouluksi kotiin, sillä rahat olivat finaalissa. Lucas oli viettänyt saarella jo kuusi kuukautta ja hänen pankkitilinsä oli yhtä tyhjä kuin omani.
Ostimme viimeisillä rahoilla hetken mielijohteesta Lucakselle lentolipun Suomeen ja vein äidille vävyn tuliaisiksi. Päivät Suomessa tuntuivat epätodellisilta. Siinä hän nyt oli kanssani, hirsimökissä keskellä Suomen metsää. Oltiin vain, rahaa kun ei ollut, mutta yhdessäolo oli kaikki, mitä tarvitsimme. Epätodellista se oli minulle, mutta herran pää oli varmasti vieläkin enemmän pyörällä. Lucas näki ensimmäisen kerran lunta, saunoi, rakastui ruisleipään ja luonnon rauhaan.
Aivan liian pian, kaksi viikkoa päättyi ja Lucaksella oli jatkoliput kotiin Brasiliaan. Itkimme lentokentällä tietämättä milloin ja missä näkisimme ensi kerran. Seuraavat kuukaudet menivät sumussa. Tein töitä niin paljon kuin irtosi: tupla- ja triplavuoroja. Paistoin hampurilaisia Hesburgerilla parhaimmillaan 17 tuntia putkeen. Lucas puolestaan työskenteli Brasiliassa. Vapaa-ajalla skypetimme, muuten olin aikamoinen ihmisraunio, mikään ei tuntunut miltään.
Neljän raastavan kuukauden jälkeen työnteko palkittiin ja minulla oli rahaa lähteä Brasiliaan. Byrokratian vuoksi olin varannut paluulipun kolmen kuukauden päähän. En tiennyt, missä tulisin silloin olemaan, eikä se myöskään kiinnostanut, nautin vain hetkestä. Tutustuin Lucaksen ihanaan perheeseen, joka teki oloni todella tervetulleeksi. Opettelin innokkaasti portugalia voidakseni keskustella perheen kanssa, ihastuin kulttuuriin ja jälleen nautimme vain yhdessäolosta, sillä rahatilanteemme oli lievästi sanottuna todella epävakaa.
Aivan liian pian, kaksi viikkoa päättyi ja Lucaksella oli jatkoliput kotiin Brasiliaan. Itkimme lentokentällä tietämättä milloin ja missä näkisimme ensi kerran.
Meillä ei yksinkertaisesti ollut hajuakaan, mitä elämältä haluamme yhdessäolon lisäksi, joten ostimme Lucakselle lipun Suomeen samalle päivälle oman lentoni kanssa. Eri lentoyhtiö, välilasku eri kaupungissa, mutta saapuminen Helsinkiin vain viiden minuutin erolla. Aika hyvin organisoitu, eikö? Tällä kertaa Lucas sai kokea Suomen kesän. Vietimme kolme kuukautta samaisessa hirsimökissä, tällä kertaa samoillen kesäisissä metsissä, kalastaen, saunoen rantasaunassa ja uiden – tai siis minä uin, Suomen vesi kun taitaa olla hieman liian kylmää Brasilian kasvatille. Aivan liian pian pankkitilin tyhjyys keskeytti kesäunelmamme ja oli nöyrryttävä ajattelemaan tulevaisuutta. Halusimme muutoksen maidemme väliseen jojoiluun ja kohteeksi valikoitui Dublin.
Pian Irlannissa huomasimme, ettei paikallaanolo sopinut meille alkuunkaan. Kaipasimme matkustamista niin että sattui, niinpä aloimme suunnitella seuraavaa matkaa. Tällä kertaa halusimme kuitenkin valmistautua hyvin. Halusimme oikeasti tien päälle, emmekä vain lojua perheidemme nurkissa minimibudjetilla. Näin sai alkunsa puolitoistavuotinen harkittu kärsimys Dublinissa. Säästimme kirjaimellisesti jokaisen mahdollisen pennin, laitoimme elämämme taka-alalle ja vain olimme.
Mielestäni elämisellä ja olemisella on valtava ero. Annoimme kaikkemme päästäksemme intohimomme pariin niin pian, ja niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista. Ei tuoppeja Irlannin kauniissa pubeissa, ei puhettakaan uusista vaatteista, ravintoloista, elokuvista, ei kertaakaan puolentoista vuoden aikana. Kun puhelimeni rikkoutui, ostin uuden vasta kun olimme valmiita lähtemään. Kun meikit loppuivat, olin ilman. Reikäisillä kengillä kävelin kunnes pohja irtosi. Kaupassa kävimme kerran viikossa kiertäen neljä eri supermarkettia löytääksemme halvimmat tarjoukset.
Lucas oli harva se päivä töissä yli 12 tuntia, hän myös säästi bussikulut pyöräilemällä töihin 10 kilometriä – tämä vain yhteen suuntaan. Näin tiukka säästäminen vaati myös tietynlaista itsekkyyttä, kutsut after workeille täytyi torjua yksi toisensa jälkeen. Outonahan ne varmasti pitivät, kun kerroin etten voi käyttää viittä euroa tuoppiin. Tätä kirjoittaessa tekemisemme kuulostaa jopa itselleni hullulta. Olemme kuitenkin molemmat niin päättäväisiä persoonia, että uhraamme haluamamme eteen niin paljon kuin se vaatii. Kaikki tai ei mitään. Näin lietsoimme toisiamme säästämään aina vain enemmän. Tätä tarkoitin kirjoittaessani Lucaksen vaalivan hulluuttani. Moni olisi varmasti passittanut lääkärille, eikä ainakaan olisi suostunut heittämään kanssani puolitoista vuotta elämästään pois. Meillä oli kuitenkin päämäärä, jonka ansiosta jaksoimme, jonka ajatteleminen antoi voimaa. Olimme toteuttamassa unelmaamme todeksi. “Suurten unelmien ei kuulukaan olla helppoja toteuttaa”, ajattelin – ja ajattelen edelleen.
Kaksi ja puoli vuotta tapaamisemme jälkeen olemme kuin lähtöpisteessä, mutta paljon vahvempina. Kirjoitan tätä tekstiä Phuketista, vain kaksi tuntia Koh Phi Philtä, mistä kaikki sai alkunsa. Tällä hetkellä nautimme työmme hedelmästä ja vapaudesta. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka hyvältä se tuntuu. Tekee mieli kiljua ilosta.
Irlannista lähdettyämme kävimme Amsterdamin kautta sanomassa heipat perheillemme Suomessa ja Brasiliassa, minkä jälkeen suuntasimme Kaakkois-Aasiaan. Toteutamme itseämme valokuvauksen ja matkavlogien sekä -videoiden muodossa. Voit seurata matkaamme Facebookissa, Instagramissa ja YouTubessa, suunta tosin tulee olemaan jokapäiväinen yllätys meille kaikille.
Haluaisin vielä haastaa jokaisen miettimään, mistä oikeasti nautit – ja tekemään enemmän juuri sitä!