Inspiraatiota maailmaa tutkivilta naisilta naisille – tiedostavamman ja kauniimman maailman puolesta!

Heijastuksia runoilijan sielusta

by

Seikkailijattarien satunnaisessa kirja-arvosteluosiossa syynätään tällä kertaa Mika Määttäsen kirjaa Sisäinen Intia – Heijastuksia feminiinisestä sielusta.

Määttänen piirtää kuvaa, jonka materiaali on Intia, mutta muoto Määttäsen oma sielu. Matkakertomusten lopputuloksena usein haluaa nähdä kuvatut paikat. Määttäsen Sisäinen Intia sen sijaan saa kaipaamaan syvempää tutustumista intialaiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen, filosofiaan. Määttänen osoittaa, miten Intia riisuu yksilön erillisyydestään osaksi suurempaa ykseyttä.

Mikä Määttäsen Sisäinen Intia – heijastuksia feminiinisestä sielusta on viipyilevä, syvällinen, unenomainen ja kirkas kirja. Se kertoo Intiasta, mutta ennen kaikkea kolme vuotta Intiassa asuneen Määttäsen näkemyksen Intiasta. Määttäsen Sisäinen Intia on enemmän filosofinen tutkielma kuin matkakertomus. Minulle teos olisi löytö, vaikka se ei edes käsittelisi Intiaa – josta toki olen kiinnostunut – sillä se osoittaa tässä rationaalisen tehokkaassa ajassamme arvokkaaksi tavan, jolla havaintojen trivialla voi tavoittaa suuria filosofisia kysymyksiä.

Määttänen kuvaa intialaista liikennekaaostakin herkällä tarkkuudella ja mysteerin kunnioituksella. Tekstistä paljastuu, että keskusteluja on käyty syvemmin, pidemmin ja tiheämmin kuin vain turistiputiikeissa.

Matkakertomusten tavoin Määttänen kuvaa intialaisia tapoja ja hassuja sattumuksia. On kiinnostavaa lukea kirjailijan havaintoja kuinka ”hotelleissa, ravintoloissa ja muuallakin ihmiset reagoivat joskus niin herkästi pienimpäänkin eleeseeni, etten uskalla nostaa silmiäni pöydästä tai keskustelukumppanista pelosta, että he tulevat taas kysymään, mitä haluan” tai kuinka ”lännessä onnettomuuden syntymiseen riittää, että yksi poikkeaa järjestyksestä, kun taas Intiassa onnettomuuksissa on jotain kohtalonomaista.”

Määttänen kuvaa intialaista liikennekaaostakin herkällä tarkkuudella ja mysteerin kunnioituksella: ”Silmiin pistää haavoittuvimpien liikkujien (jalankulkijoiden, pyöräilijöiden, mopoilijoiden) ilmeinen tarkkaamattomuus. Tullessaan risteyksestä he eivät useinkaan vaivaudu edes vilkaisemaan sivuilleen vaan luottavat siihen, että takaatuleva hidastaa, vaikka kyseessä olisi iso rekka. Riksakuskit polkevat täyttä vauhtia sivuilleen myöskään vilkuilematta ja tuntuvat ennakoivan senttien tarkkuudella liikennevälineiden ja ihmisten keskellä avautuvan tilan hieman kuin superorganismeiksi kutsutut eläinparvet, jotka muuttavat salamannopeasti suuntaansa yhtenä kokonaisuutena.”

Kirjailijan tekstistä paljastuu, että keskusteluja on käyty syvemmin pidemmin ja tiheämmin kuin vain turistiputiikeissa. Anekdootit ovat viihdyttäviä ja niiden analyysi terävää. Parhaimmillaan Määttänen on kuitenkin kuvatessaan maisemaa Ladakhissa ja Himchal Pradeshissa sekä klassista intialaista musiikkia.

”Jos Intialla yleisesti ottaen on kyky tiivistää tilaa, voi Ladakhissa havaita tilan leviämisen. Maailma aukenee täällä vailla pidikkeitä ja rajoituksia, heijastaen avaruuden ja maailmankaikkeuden rajattomuutta. Vuorten hiljaisuus, maan hiljaisuus, taivaan hiljaisuus. Värien hiljaisuus, aineen hiljaisuus. Hiljaisuus väreilee laaksoissa ja nousee pitkin vuorenseinämiä. Hiljaisuus synnyttää vuorten loputtoman muotokirjon, niiden arkaaiset harmaanruskeat sävyt, niiden ikiaikaisen poimuttuneisuuden, niiden raamatullisen jylhyyden. Niiden hiljaisuus aineellistuu maisemiksi, aaltoilee aineessa.”

Intia on Määttäselle aine, mutta muoto tulee kirjailijan omasta sielusta. Ehkä juuri siksi hänen tekstinsä on nautinnollisinta, kun se on etäällä ja vapaa, muotoilee abstraktia tai elotonta, vuoria ja säveliä: ”Intialaisen klassisen musiikin konserteissa ei useinkaan ole selvää rajaa sen välillä, mistä muusikko alkaa ja mihin se loppuu. Instrumenttien virityksestä voidaan siirtyä suoraan ragaan [intialaisessa kalassisessa musiikissa käytettyyn melodian muotoon] niin, ettei ainakaan tottumaton korva erota siirtymää. Soittaja voi keskeyttää ragan virittääkseen instrumenttiaan. Sama pätee moniin asioihin Intiassa. Useinkaan ei ole selvää, mistä joku alkaa ja mihin loppuu.” ”Ääniä, jotka ylittävät laulajansa fyysisen hahmon. Ääniä, jotka kohoavat kohti uusia huippuja. Ääniä, jotka saavat voimansa ekstaattisesta pyörimisestä, hieman kuten turkkilaiset dervissit tanssivat itsensä ympäri näyttämöllä. ”

Kiinnostava on myös Määttäsen kuvaus Intian syndroomasta, joka lähetystöpiireissä ilmeisen yleisesti tunnetaan. Itse en ollut tästä koskaan kuullut. ”Delhin suurlähetystöissä tunnetaan liiankin hyvin tapaukset, joissa nuori matkailija joudutaan palauttamaan kotimaahansa, yleensä vastoin tahtoaan. Tapauskertomusten sisältämät yhtäläisyydet antavat aiheen puhua ”Intia-syndroomasta”, jota luonnehtivat moninaiset psyykkiset oireet: psykoosi, paniikkihäiriö, hermoromahdus, maanis-depresiivisyys, itsesuojeluvaiston katoaminen.

Tapausten ydin voidaan kiteyttää jotakuinkin seuraavasti: matkailijan todellisuudentaju häiriintyy ja hänen yksilöllisyyttään koossapitävät suojamuurit romahtavat vieraassa ympäristössä, josta hänen identiteettiään perinteisesti määrittäneet kiintopisteet puuttuvat. Matkailija kadottaa sanalla sanoen tajun siitä, kuka hän on.” Määttänen myös lainaa Ranskan Mumbain konsulaatissa 10 vuotta psykiatrina työskennelleen Régis Airaultin näkemyksiä kirjasta Fous de L’Inde: ’Jokainen matkailija altistuu Intiaan saapuessaan tietylle de-realisaation kokemukselle.

Ei ole harvinaista, että hurmio valtaa matkailijan heti, kun hän on astunut Intian kamaralle. Hänellä on vaikutelma ”jo-nähdystä” (ja paluusta). Selvän rajan puuttuminen todellisuuden ja mielikuvituksen, elämän ja kuoleman väliltä huojuttaa länsimaisen matkailijan varmuutta. Eikö huimaus, jota Intiassa tunnetaan enemmän kuin muualla, olekin sen äkillistä tajuamista, että todelliseksi mielletty on illuusiota? Määttänen käyttää kirjassaan paljon muitakin lähteitä, ja osoittaa olevansa osa sisäisen Intian tutkijoiden jatkumoa.

Väkisinkin jäin miettimään, näyttäytyykö Intia minulle hyvin erilaisena, koska olen matkustanut siellä lähes pelkästään työkseni. On myös kohtia, joissa tipun kirjailijan kyydistä. En ymmärrä mitä tarkoittaa, että ” Intiasta ei löydy vitsien tuottamiseen vaadittua torjuntaa, sieltä löydy myöskään subjektiivista ironiaa. Siellä humoristinen ulottuvuus on asioissa itsessään.” Kohdassa, jossa kirjailija kuvaa Himchalin kylissä vallitsevan ”vuoriston pehmeä avaruudellisuus, kohtumainen tähtiolemus, piilevä kimallus, ja samalla maan sfääri”, huomasin miettiväni, onko hän pössytellyt sadhujen kanssa.

Määttänen tuntuu taipuvan vieroksumaan länsimaista ajattelua, kulttuuria tai elämäntapaa – jotain näistä. Osittain tavoitan hänen kokemuksensa: ”Suomalaiset elävät maan sfäärissä. Kun on pitkään seurustellut intialaisten kanssa ja palaa suomalaisseuraan, puheen keskittyminen konkretian tasolle on tyrmäävää. Todellisuus pelkistyy pienimpään yhteiseen nimittäjäänsä: käytännön asioiden hoitamiseen, arjen sujuvuuteen ja sujumattomuuteen. Etsitään turvaa materiaalisista yksityiskohdista, niiden pikkutarkasta hallinnasta.” Mutta välistä kirjassa länsi näyttäytyy niin kylmänä ja kliinisenä, että en kaikin osin tunnista sitä omaksi kulttuuripiirikseni: ”Ikään kuin asioista olisi poistettu ydin ja jäljelle olisi jäänyt ylellinen kuori. Länsi on keskipakoinen kulttuuri. Kaikki etääntyy toisistaan kuin laajenevassa maailmankaikkeudessa, jonka keskusta on kadonnut.” On kirjailija toki kriittinen myös intialaisia tapoja kohtaan. Intia on myös kova, ankara suurvalta, jossa kuri on kuin suurperheessä, ja toisaalta vanhempien silmä väkisinkin välttää. Määttänen sivuaa Intiaa kilpailuyhteiskuntana, mutta jättää sen hyvin vähälle huomiolle. Kirjan loppua kohden tulee vaikutelma, että kirjailija on hullantunut silloiseen kotimaahansa.

Kaiken kaikkiaan nautin suuresti Määttäsen kyydistä. Tuntuu kuin olisin saanut seurata suurta runoilijaa tai filosofia. Matkakertomusten lopputuloksena usein haluaa nähdä kuvatut paikat, ja se kai niiden tarkoituksena usein onkin. Määttäsen Sisäinen Intia sen sijaan saa minut kaipaamaan syvempää tutustumista intialaiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen, filosofiaan. Uskon silti saaneeni Määttäseltä kipinän tutustua Intiaan syvemmin, ei pelkästään enemmän tai useammin. Se lienee myös kirjailijan tarkoitus, kirjoittamisen ilon lisäksi.

Määttänen yleistää ihastuttavalla itsevarmuudella subjektiiviset kokemukset kolmannen persoonan muodossa objektiivisiksi ja onnistuu siinä: yksityisin on yleisintä. Luvussa Intia soittaa meitä kirjailija kuvaa: ”Menemme Intiaan tottuneina kuoreen itsemme ja ympäristömme välissä, mutta alamme pian tuntea olomme oudoksi. Tavalla, jota emme osaa selittää, asiat tihkuvat ihomme sisään. Ne eivät enää näy, kuulu tai ole olemassa ainoastaan ulkopuolellamme vaan resonoivat meissä.” Tässä hän on uskollinen teesilleen: Intia riisuu yksilön erillisyydestään osaksi suurempaa ykseyttä. Kirjaa lukiessa herää kysymys, elävätkö intialaiset yleisesti ja alituisesti enemmän oikean aivopuoliskonsa varassa kuin länsimaalaiset?

Kirjailija kykenee siihen, mitä itse intialaisista kirjoittaa: asettumaan kosketuksiin toisen sisimmän kanssa.

Määttänen piirtää kuvaa, jonka materiaali on Intia, mutta muoto Määttäsen oma sielu. Kirjailija kykenee siihen, mitä itse intialaisista kirjoittaa: ”Kestää enemmän tai vähemmän aikaa tajuta, ettei todellinen kommunikaatio tapahdu Intiassa sanojen tasolla, vaan että intialaiset asettuvat kosketuksiin sisimpämme kanssa – aistimaan mielentilamme ja lukemaan ajatuksemme.” Ehkä Intia on tämän kirjailijalle opettanut. 

Tämän artikkelin on kirjoittanut vieraileva Seikkailijatar. Vierailijamme ovat lukijoita, maailmanmatkaajia ja eri alojen asiantuntijoita.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Palaa Alkuun