Oli huhtikuu vuonna 2011. Queenstown oli alkanut paljastaa parhaita puoliaan. Vuoret nousivat uljaasti Wakatipu-järven rannoilta kohti taivasta. Pilvet leijuivat uneliaasti kirkkaan sinisellä taivaalla. Vehreä maisema oli alkanut hiljalleen muuttua syksyisemmäksi. Lehtivihreä teki muutostaan syyskauteen, joka värjäsi unenomaisen maiseman väriloistollaan. Sen rikkoi toisinaan ilmoille leviävä kiljahdusten jana.
Hurjapäät hyppivät narunjatkeena vuorella sijaitsevalta sillalta alas. Ihmiset nauttivat loppukesän auringosta täysin rinnoin, vaikka ilmassa oli jo syksyn kirpeyttä. Kärsimättömimmät odottivat vuorien lunta jo malttamattomasti. Turistikausi oli lopuillaan ja nyt pienen uusiseelantilaisen Eteläsaaren kyläpahaseen tulvi kausityöntekijöitä, joiden elämäntapana oli ikuinen lumi tai loputon juhla. Tai sekä että.
Queenstown raivasi tien suosikkilistalleni ensinäkemältä, mutta melkein varkain se päätyi asuinpaikaksi ja lopulta saneli elämäni suunnan. On lopulta pienestä kiinni, missä yhtäkkiä huomaa olevansa. Joillekin matka on elämäntapa, joillekin vain hetki vapautta ja uutta autuutta. Minulle se antoi elämäntavan lisäksi jotain, mitä en ymmärtänyt edes odottaa.
Melkein ironisen sattumuksen seurauksena satuin saamaan töitä paikallisten paljon pitämästä baarista. Paikan nimi oli The Boiler Room. Se sijaitsi satamalaiturilla, josta yli satavuotias höyrylaiva herra TSS Earnslaw kuljetti matkailijoita läpi vuorien kauniille niittymaisemille. Ensimmäinen työpäiväni oli odotettua tapahtumarikkaampi. Ihailin laiturilta lähtevää vanhaa herraa, join ensimmäisen jekkupommini, tutustuin rakkaaseen ystäväkatraaseen ja rakastuin. Ei kehnompi aloitus uudessa paikassa. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että koko maailman onni sattui olemaan silloin juuri siellä missä minäkin.
Ja kun vihdoin saimme luvan rakastaa, rakastimme niin suunnattomasti, että maailmasta hävisi kaikki muu.
Kello läheni puolta yötä, mutta ensimmäinen työvuoroni oli vasta puolitiessä. Meno sen kuin koveni ja jokainen vakioasiakas näki vaivaa tutustuakseen uuteen tulokkaaseen. Tavanmukaisesti uusi tuttavuus solmittiin aina uudella jekkupommilla. Yllättäen joku kysäisi olan takaa vahvasti murtaen: ”Darling, are you ok?”. Käännyin ympäri ja näin tummapiirteisen miehen tapittavan minua. Musiikin pauhatessa baarin taakse oli ilmestynyt ilopiirteinen herrasmies, jolla oli pilkettä silmäkulmassa ja jonka puhetta oli vaikea seurata.
Vaikka rakkaus alkoi ensi näkemältä, kehittyi välillemme ensin syvä ystävyys. Ja kun vihdoin saimme luvan rakastaa, rakastimme niin suunnattomasti, että maailmasta hävisi kaikki muu. Talvi muuttui hiljalleen kevääksi ja luonto heräsi kinosten alta kukkimaan. Kesä raivasi tiensä verkkaisesti, kunnes helli meitä kuumuudellaan. Vuosi ensitapaamisestamme hyvästelimme rakkaan Queenstownin perheen itkien ja karistelimme lopulta sen pölyt jaloistamme. Kun olimme pakanneet kimppakämpän pienen huoneen tavarat farmariimme, suuntasimme vihdoin vapauteen. Matka vei meidät autioille rannoille, kiemurteleville vuoristoteille ja tuntemattomille maille.
Olemme näiden vuosien aikana hiljalleen sovittaneet yhteen kahden maan kulttuurin, tavat ja kaksi levotonta sielua.
Yli kuusi vuotta myöhemmin tämä skottilainen hurmuri, johon silmäni ensimmäisenä työpäivänä naulitsin, kulkee vieläkin vierelläni. Maailma on vienyt meidät läpi niin fyysisten kuin henkisten vuorien, merien, niittyjen, taivaiden ja maiden. Olemme näiden vuosien aikana hiljalleen sovittaneet yhteen kahden maan kulttuurin, tavat ja kaksi levotonta sielua. Matka määränpäähän on vielä pitkä, mutta eikö sinne vievä tie ollutkin se tärkein? Maailman kauneimman maiseman näimme, kun tyttäremme syntyi sadepilvien keskeltä pilkistävänä kirkkauden hetkenä viime keväänä. Siitä hetkestä lähtien aloitimme yhdessä uuden, maailman kauneimman matkamme.
Katseet kohtasivat -juttusarjassa jaamme kauniita rakkaustarinoita, jotka alkoivat ulkomailla. Onko sinun tarinasi tällainen? Jaa se kanssamme lähettämällä juttu osoitteeseen info@seikkailijattaret.fi
