Tie kotina

Kodittomana maailmalla, kotona tien päällä

Kun asfaltti polttaa, on mentävä – näin ajattelin lähtiessäni matkaan uudenkarhealla pyörälläni melkein kaksi vuotta sitten. Silloin ei taakse katseltu: elämä Lontoossa sai jäädä, sillä unelmana oli irtautuminen ja halki mantereiden kulkeva seikkailu. Kun jäin määrittämättömäksi aikaa tukikohdattomaksi, tiestä tuli kotini, työni ja intohimoni.

Vielä kaksi vuotta sitten minut löysi Lontoosta. Viimeisin kodeistani oli neljän vuoden ajan rosoinen Itä-Lontoo, jossa asuin 55 neliön kerrostaloasunnossa poikakaverini ja kahden kämppiksen kanssa. Lontoo tunnetaan homeisista kopperoistaan, mutta omamme oli tilavan tuntuinen ja valoisa, kodikaskin. Ikkunasta näkyi pilvenpiirtäjärivistö. Minulla oli kaksi mainiota työtä, kivat kämppikset ja vilkas sosiaalinen elämä. Lähikulmilta löytyi tasokkaita ruokapaikkoja, trendikkäitä kuppiloita ja kaunis Victoria Park. Kuulostaa aika täydelliseltä, ja sitä se olikin.

Silti tiesin jo pitkään, etten tule jäämään. Päätös oli tehty aikaa sitten: jättäisimme poikakaverini kanssa kaiken, kun riittävät säästöt ovat kasassa. Lähtisimme pitkälle matkalle, seikkailuun, josta oli haaveiltu jo vuosia: fillarimatkalle Lontoosta Australiaan. Kenties elin mukavaa ja oikeilla raiteilla etenevää elämää jännittävässä kaupungissa, mutta sisimmässäni olin 23-vuotias tuuliviiri, jonka seikkailumieli ei taantunut reppureissailulla, ja jonka kallein omistama tavara oli polkupyörä.

road_dream

Kun hetki tuntui oikealta, päätin työni. Vuokranantajalle ilmoitettiin. Lähetin tavaroitani Suomeen, ja paljosta luovuinkin. Kävin tutussa terveyskeskuksessa ottamassa pari rokotusta ja fiilailin ihania kotikontuja. Ironisesti kauan odotetun lähdön häämöttäessä elin todellista rakkauskautta Lontoon kanssa. Olihan minulla kaikki kaupungissa niin hyvin. Olinko kajahtanut, kun olin jättämässä työn, kodin ja kaiken, ryhtymässä kiertolaiseksi? Miksi lähteä sivistyksen keskeltä luonnon helmaan, kulkuneuvona vaatimaton polkupyörä? Tiesinkö yhtään, mihin olin ryhtymässä?

Halu irtautua

Jostakin syvältä kumpusi halu irtautua. Jokin sisälläni sanoi, että tahdon. Halusin tietää, miltä tuntuu olla vapaa. Halusin seikkailun, haasteen ja irtioton. Muulla ei yhtäkkiä ollut väliä. Ajattelin, että voin saada kaiken saavuttamani joskus vielä takaisin. Hetkikin tuntui juuri oikealta: koulut takana ja vähän työkokemusta, pankissa juuri ja juuri viisinumeroinen summa rahaa. Boheemi seikkailjaelämä kiehtoi ja unelma piti saada toteen. Ainoa keino oli täysi irrottautuminen.

road_iran

Muistan yhä viimeisen iltani lontoolaisena. Fiilikset olivat sekavat ja vähän haikeat, toisaalta odottavaiset ja innokkaat. Viime hetken pakkailua ja bangladeshilaisen naapurimme kiitokseksi tuoma illallinen — olimme lahjoitettaneet perheen lapsille kaikenlaista tavaraa rullaluistimistä pensseleihin. Huone näytti niin tyhjältä ja suurelta istuessani siinä sängyllä vain ihmetellen sitä hetkeä. Aamun valjetessa olisin koditon.

Pyöräilystä on tullut ihanaa arkea. Kuluneet kuukaudet olen polkenut keskimäärin 15 kilometrin tuntinopeudella kohti reissun päätepysäkkiä ja tämän hetkistä sijaintiani, Australiaa.

Ihana hankala vapaus

Tätä kirjoittaessani hetkestä on vierähtänyt 635 päivää. Olen yhä samalla matkalla, joka lähenee jo loppuaan.  Tässä välissä Britannia on ehtinyt äänestää itsensä ulos EU:sta, ja lähes kaikki ystäväni Lontoosta ovat pakanneet laukkunsa ja muuttaneet Berliiniin. Näin pitkän ajan jälkeen en enää edes tiedä, mihin mieltäisin kotini. Ainoastaan juuret ovat ja pysyvät.

road_romania

Elämä tien päällä on ollut tismalleen mitä tilasin: vaihtelevaa ja vapauttavaa, opettavaistakin. Maiseman vaihtuessa alati olen tuntenut niin onnellisuutta rohkeudestani lähteä, kuin mykistystä tästä maailmasta ja sen ihmisistä. Lähes joka ilta painan pääni tyytyväisenä eri alustalle. Joskus se on ihanan pehmoinen sänky jonkun vierashuoneessa, joskus niitylle pystytetyn teltan muhkurainen alusta. Nomadielämä on maistunut, eikä varsinainen koti-ikävä ole päässyt iskemään. Olen huomannut, että liikkuminen sopii minulle.

Silti erityisesti viime aikoina olen ajatellut toisinaan kaihoisasti ihan tavallisen arjen asioita. Tiedättehän, kun on matkassa näin pitkään, unohtaa helposti millaista tavallinen elämä on.

Arkeni on pitkiä päiviä teillä, kahvitaukoja ja kartan lukua. Kulttuurieroja, kohtaamisia ja suurissa määrin ruokaa. Välillä tehdään lounasta puiston penkillä tai harjataan hampaita tien sivussa, toisinaan annetaan paikallisten hemmotella meidät pilalle. Välillä tie on asfalttia, joskus soraa, usein vähän kumpaakin. Se kulkee vuoristossa ja rannikolla, kaupungista kaupunkiin. Pyörästä on tullut sielunkumppani, jonka selässä on itketty ja naurettu, ja jolla liikkuminen tuntuu nyt luonnollisimmalta asialta maailmassa.

Silti erityisesti viime aikoina olen ajatellut toisinaan kaihoisasti ihan tavallisen arjen asioita. Tiedättehän, kun on matkassa näin pitkään, unohtaa helposti millaista tavallinen elämä on. Alkaa romantisoida ruokakauppavisiittejä ja ikävöidä omaa kantakahvilaa. Kaivata niitä tuttuja naamoja, joiden kanssa jakaa arkisia hetkiä vaikka keittiön tasoilla istuen, tulevaa päivää myslikulho sylissä suunnitellen.

Ikävä omia henkareita

Tulee päiviä, kun tie ei innosta. Saattaa puhaltaa vastatuuli ja eteneminen on niin hidasta ja vaikeaa, että jalat ovat kaiken aikaa maitohapoilla. Silloin saattaa alkaa väsypäissään kyseenalaistaa koko matkaa ja ikävöidä asiaa jos toista. Välillä haaveilen omasta vaatekaapista, kun ahdan vaatteita pesupussin sisään pyörälaukkuihin. Mahataudin iskiessä omaa vessaa tulee ikävä, kun juoksen kymmenettä kertaa päivässä haisevaan jaettuun kylppäriin, jossa verenhimoiset hyttyset jo odottavat saapumistani. Ehkä eniten kaipaan omaa keittiötä. Trangia ei 1,5 vuoden jälkeen enää oikein riitä, ja ilman jääkaappia kaikki, paitsi kuivaruoka muuttuu laukussa kesähelteillä hikiseksi ja niljakkaaksi mössöksi.

road_sea

Toisinaan tulee hetkiä, kun kaipaan pysyvyyttä. Tähän paras lääke on pieni aikalisä vaikka kiinnostavassa kaupungissa tai kauniilla rannalla — viikko samassa paikassa saa matkalaisen jalat usein taas kutiamaan.

Reissun lähestyessä loppuaan olen huomannut jo vaistomaisesti valmistautuvani lähitulevaisuudessa siintävään, pysyvämpään osoitteeseen. Olen alkanut keräillä kauniita postikortteja tulevan kodin tyhjiä seiniä ajatellen. Olen alkanut listata ylös matkalla kokeilemiani ruokia, joita haluan tehdä aikanaan myös omassa keittiössäni. Unelmissani mietin aamuja omassa pienessä rantamökissä tai huvikseni pähkäilen, mihin Melbournen kaupunginosaan mieluiten asettuisin.

Pala kotia mukana matkassa

Välillä pohdin, miten ja miksi jaksan, ja miten vaikeinakin hetkinä osaan nauttia kulkurielämästä. Ajattelen sen olevan asennekysymys – vastoinkäymiset ovat ok, koska näen ne unohtumattomana osana seikkailua.

Myös matkustustyylillä on väliä. Olen tien päällä kuin kotonani, koska toin oman elämäntyylini mukanani. Kuljen polkupyörälläni, kuten tein Lontoossa. Kannan mukanani niin lempivaatteitani kuin läppäriänikin. Matkustan aika painavalla kavalkaadilla tavaraa, mutta koen kaiken sen auttavan jaksamaan ilman omaa paikkaa maailmassa. Kotini on nyt siellä, missä olen itsekin. Se voi olla kämäinen hotelli, ravintolan takahuone tai oma teltta tähtitaivaan alla. Kestän epämukavatkin yöpymisjärjestelyt, koska tiedän, että tämä on seikkailu – vain vähän pidempi sellainen.

Juurettomaksi en itseäni tunne, sillä matkallani on koko ajan ollut tarkoitus. Tiedän uuden elämän jo odottavan toisessa päässä. Hetken seikkailu on ihanaa, mutta loputtomiin en harhaile. Pian kuulun taas jonnekin. Saan ystäviä ja opin uudet kotikulmat. Ja pidemmän “kodittoman” jakson koettuani osaan arvostaa yhä enemmän omaa paikkaani, kun sen jälleen löydän.

Elämä tien päällä on opettanut luopumaan turhasta, elämään simppelisti. Se on opettanut maailmasta, määränpäästä, ja omasta jaksamisesta. Se on opettanut luottamaan, että asiat sujuvat aina jotenkin, minne sitten päivän aikana poljenkin ja illalla nukahdankin. Ja hetken ajan on ollut ihan hemmetin hauskaa.

road_snow3


Eerikan oma blogi on osoittessa www.velorous.com

Kerro kaverille!

Scroll to Top