Elämässäni on hetkiä, jotka ovat syöpyneet mieleeni ääriviivoja tarkemmin. Hetkiä, joista muistan ihan kaiken: laulut joita kuuntelin, lumen joka tippui hiljalleen märkään maahan, villasukat kylmällä parketilla ja vihreän riippukeinun keskellä suurta olohuonetta. Sen ainoan huonekalun tyhjässä asunnossani, ahdistuksen ja pelon, jotka joka muuttuivat toivoksi, ja tulevaisuuden, joka näyttäytyi avoimempana kuin koskaan ennen. Näissä elämäni hetkissä olen ollut eniten läsnä, eniten elossa, mutta omistanut vähiten.
Ensimmäinen kosketukseni tyhjään, kodittomuuden ja huonekaluttomuuden tekemään tilaan oli vuosia sitten, kun muutin muutamaksi vuodeksi takaisin Suomeen. Ennen muuttoa päätin myydä kaiken mahdollisen, mikä oli aluksi pelottavakin ajatus. Niin monta muistoa niissä sohvissa, niin monta ajatusta kirjoitettu siinä ruokapöydän äärellä. Miten pystyisin antamaan kaiken pois, miten pystyisin luopumaan kaikista muistoista ja siitä ihmisestä, joka olin sen kaiken keskellä? Miten pystyisin olemaan levollinen niin suuren tyhjän tilan kanssa?
Koti maailmalla vai koti minussa?
Kun pelonsekaisella jännityksellä seurasin ensimmäisen isomman lastin poistumista asunnostani, huomasin, että ahdistuksen tilalle tuli suuri helpotus. Tila elämässäni olikin positiivinen asia, se ei kaikunut tyhjyyttään vaan huokui lupauksia ja uusia seikkailuja. Yhtäkkiä olin kevyt, vapaa, elossa ja järjettömän onnellinen! Loput asunnostani tyhjensin innolla, kunnes jäljellä oli vain kokoon taitettava vihreä riippukeinu telineineen. Kävellessäni kaupungin kaduilla taskussani vain nippu avaimenperiä ymmärsin, että näinkin voi elää, avaimettomana ja kodittomana.
Kävellessäni kaupungin kaduilla taskussani vain nippu avaimenperiä ymmärsin, että näinkin voi elää, avaimettomana ja kodittomana.
Suomessa kesti kauan, ennen kun halusin pieneen asuntooni yhtään mitään. Kollegat ihmettelivät ja nauroivat, että miten kolmekymppinen voi elää pienessä kaksiossa ilman sohvaa, ruokapöytää ja televisiota? Vastasin, että hyvin voi, oikein hyvin, sillä minulla oli elämässäni tilaa ja keveyttä. Silti, vuosien varrella, salakavalasti liu’uin tyhjästä pienestä kodistani täyteen ahdettuun kolmioon, kunnes taas pakkasimme kaiken, tällä kertaa mieheni kanssa.
Kannattaako kodittomuus?
Olen ollut nyt kolme vuotta vapaaehtoisesti ja modernisti koditon, tavallaan, vaikka suurimman osan ajasta minulla on ollut sama katto pääni päällä. Olemme asuneet mieheni kanssa vuosia pienessä vuokratussa huoneessa, jossa on sänky, pieni pöytä ja kylpyhuone. Huonekaluja ei ole, eikä mikään muu ole omaa kuin vaatteet ja muutama kirja. Keittiön virkaa ajaa vedenkeitin ja pieni jääkaappi, jossa vesi pysyy kylmänä. Aaltojen äänet ovat arkipäivää. Olen 37-vuotias, mieheni 42. Tätä ei kai voi kutsua ihan tavanomaiseksi, mutta elämä kantaa.
Suurin ihmetyksen aiheeni vuosia sitten oli se, että näinkin voi elää! Melkein suutuin, miksei kukaan ollut kertonut sitä minulle?! Etenkin Suomessa oman asunnon omistaminen tuntuu olevan vakaan elämän ja aikuisuuden perusta. Asuntosäästäminen kuulostaa fiksulta, oman talon rakennus vielä fiksummalta. Eikä siinä ole mitään väärää, itse asiassa ihailen näitä juurellisia asettujia, jotka pesiytyvät lähelle kotiseutujaan. Nautin vierailuista perheellisten ystävieni luona, joilla on kauniit kodit ja kotoisa sisustus. Joskus toivon, että itsekin pystyisin siihen, kunnes muistan suuret siipeni ja olemattomat juureni.
Tila elämässä tuo keveyttä ja selkeyttä
On kulunut sanonta, että vähemmälläkin pärjää, mutta se on vain hyvässä käytössä kulunut ja edelleen totta. Elämässä on joskus hyvä olla tilaa, konkreettisesti. Asiat, jotka omistamme, oikeastaan omistavat meidät. Huomaamme usein vasta asunnosta toiseen muuttaessamme, kuinka paljon roinaa ympärillämme on. Heitämme roskiin jätesäkeittäin tavaraa, jota emme enää tarvitse, ja ihmettelemme, miten elimme kaiken sen keskellä. Kuitenkin nämä vanhat tavarat sekä tavat ja ajatukset, joita niihin liittyy, ovat olleet ympärillämme koko ajan. Raahaamme niitä mukanamme ja ihmettelemme, miksei mikään muutu.
Jostain on päästettävä irti, jotta jotain muuta voisi saada tilalle.
Mikään ei muutu, koska uudella ei ole tilaa tulla luoksemme. Olemme täynnä. Jostain on päästettävä irti, jotta jotain muuta voisi saada tilalle. Kun tilaa tulee enemmän, henkikin kulkee paremmin. Ei ole ihme, että tavaroiden järjestely ja kodin siivoaminen on meille lähestulkoon henkisen hyvinvoinnin harjoitus. Kenelläpä ei olisi kevyt olo suursiivouksen jälkeen, enkä tiedä ketään, joka olisi katunut tavarapaljouden vähentämistä tai asunnosta (vapaaehtoisesti) luopumista.
Mihin minä kuulun ilman kotia?
Usein meillä on jo ennen ensimmäiseen kotiin muuttamista läjä huonekaluja, emmekä saa koskaan kokea omistamattomuuden tuomaa vapautta. Se on monelle täysin tuntematon käsite, ja voi olla myös pelottava ajatus luopua kaikesta, huonekaluista ja asunnosta. Mikä minut silloin sitoo, mikä minut määrittelee, ja mihin minä kuulun?
Tyhjässä tilassa lilluessaan voi huomata, että kaiken voi sittenkin määritellä uudelleen, koska tahansa. Minä voin päättää elää uudella tavalla, voin kokeilla jotain toisenlaista ja oppia jotain ihmeellistä. Elämä ei ole jumissa, elämä ei koskaan ole paikoillaan, miksi siis minä olisin?
Kodittomuus on tuonut minulle joustavuutta, tilavuutta, vapautta ja keveyttä viedä elämääni aina sinne, missä se milloinkin tuntuu sykkivän syvimmin. Se on opettanut, että koti voi olla minussa. Se voi olla tunne, jonka luomme mieheni kanssa yhdessä. Se voi olla auki rullattu joogamattoni ja tilani, jossa meditoin. Se opettaa joustavuutta ja riippumattomuutta ulkoisista asioista, ja haastaa minua määrittelemään oman identiteetin vapaammin, riippumatta siitä, mitä omistan tai missä asun.
Kuva: ©Arno Enzerink/www.stockphotography.nu