Vuosien reissun jälkeen istun yhtäkkiä kaiken tutun keskellä. Talossa, jonka ovenkarmeilla näkyy pituuskasvuni, ainoassa paikassa, jonka olen tiennyt koko ikäni. Nukun yöni omassa sängyssä, laitoin omat lakanat ja peitto on pehmeä, muhkea ja sekin on oma. Kaiken oman ja tutun keskellä tunnen tunteita, joita en osaa pukea sanoiksi.
Olen palannut Suomen kesään, olen palannut. Olen saapunut hetkeksi lepäämään, unelmien välitilaan, jonka aikana haluan painaa pääni sammaleeseen ja haistella havuja. Juurettomuuteni keskellä huomaan, miten kauniilta se kuitenkin tuntuu, kun saa olla kuin kotonaan. Kun saa kosketella omia kirjojaan ja loikoilla omissa lakanoissaan. Mummolan vintti on täynnä pahvilaatikoita joissa on koko elämäni. Vai onko sittenkään? Ja mitä se oikein tarkoittaa? Eihän elämäni niissä pahvilaatikoissa nyt oikeasti ole. Se on maailmalla, Filippiineillä, Hollannissa, missä tahansa.
Mutta silti, niitä laatikoita availlessani muistot tanssivat ympärilläni, enkä saanut enää mistään otetta. Mitä ne haluavat minulle kertoa? Mitä tämä suunnaton kaipuu arkeen oikein tarkoittaa?
Kaikki alkaa taas uudelleen
Neljä vuotta sitten mietin, uskallanko hypätä tuntemattomaan ja jättää kaiken taakseni. Uskallanko pakata kaiken omaisuuden pahvilaatikoihin mummolan vintille, ja lähteä juurettomuuteen ja vapauteen? Nyt mietin, että uskallanko seurata sydäntäni ja purkaa nuo pahvilaatikot, koota keittiön puisen pöydän ja laskostaa lakanat kaappiin. Uskallanko aloittaa arjen uudelleen?
Miksi en uskaltaisi, mikä siinä niin pelottaa?
Mitä jos jään jumiin? Mitä jos en viihdykään? Mitä jos haluankin takaisin, tai eteenpäin, mitä jos elämästäni tulee painavaa ja raskasta? Mitä jos katoan, mitä jos minusta tulee tavallinen?
Kotikaupungin kaduilla unelmat hyppivät edessäni, vanhat ja uudet. Minkä niistä valitseni, mitä lähtisin seuraamaan seuraavaksi? Olen jollain elämäni keskitiellä kysymässä itseltäni mitä olen oikein saanut aikaan, ja mikä on vielä mahdollista. Ja kuitenkin tällä hetkellä eniten haluaisin vain olla olemassa.
Mitä jos haluankin takaisin, tai eteenpäin, mitä jos elämästäni tulee painavaa ja raskasta? Mitä jos katoan, mitä jos minusta tulee tavallinen?
Kun tavallinen muuttuu taivaalliseksi
Missä ovat kaikki reissuiltaan palanneet onnellisen arjen sankarit, ja miksei tätä tarinaa kerro kukaan? Paluumuuttajat hiipivät takaisin kenenkään huomaamatta, siivoavat pölyt rinkastaan ja kävelevät puhtailla kaduilla hymy kasvoillaan K-kauppaan ihastelemaan sen rajatonta valikoimaa. Mutta ei siitä silti tarinoita kirjoitella, arjen ihanuudesta. Ihan kun siinä olisi jotain häpeällistä, että haluaa elämältään vaihteeksi jotain muuta, kun palmupuita ja valkoisia hiekkarantoja. ”Miten voit mennä takaisin Eurooppaan, katso nyt ympärillesi!”,minulle sanottiin ennen kuin lähdin Filippiineiltä. Kaunista on mäntymetsässäkin, mietin, ja haaveilen syksyisen sateen tuoksusta.
Miksi sitten aina lähden, kun kuitenkin aina palaan? Miksi aina palaan, kun kuitenkin taas pian lähden? Siinäpä se. Elämän balanssi, tanssi joka vie itään ja länteen.
Taas pelottaa, mutta ainahan minä tätä sydämeni ääntä olen seurannut, pelotti tai ei. Kotiinpaluu on sitä paitsi aina jännittänyt enemmän kuin lähteminen, sillä lähteminen taitaa olla meille seikkailijattarille kuitenkin luontaisempaa. Mutta nyt sydän sanoo, että hengähdetäänkö hetkeksi. Juodaanko aamukahvit omasta kupista ja nauretaanko ilosta kun avaimenperässä roikkuu muutakin kuin koristeita.
Kirjoittaja asettuu hetkeksi toiseen kotimaahansa Hollantiin ihastelemaan Euroopan taivaallisuutta.