Kutsuvieraana vai pankkiautomaattina Sri Lankalla?

/

Kerro kaverille!

Olin silloisen kumppanini kanssa juuri saapunut Sri Lankalle. Kylmästä lämpimään yhtäkkiä lennähdettyään maailmaa paljon kolunnut kumppanini oli jetlagissaan maksanut rannalla kookoksia kaupanneelle miehelle käsittämättömän ylihinnan raikkaasta kookoksesta ja saanut kauppiaan rakastamaan itseään. Kookokauppias oli ylihinnasta kaiketi niin haltioissaan, että halusi ehdottomasti kutsua kumppanini kylään, esitellä uuden ja rahakkaan  ystävänsä koko perheelleen.

Kutsu saapui luokseni ja niinpä me kaksi päätimme luottaa vieraaseen ja hyppäsimme aavistuksen verran epäilevinä kauppiaan kulkuneuvon kyytiin sateiselta srilankalaiselta parkkipaikalta. Jo ennen kyytiin hyppäämistä teimme huonolla englannilla käydyssä  keskustelussa selväksi, että tämä visiitti ei sitten ole mikään maksullinen juttu. Pitäähän vaikeatkin asiat yrittää käydä läpi, ettei tule väärinkäsityksiä.

Itse olen tottunut tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja usein hakeudun paikallisen kulttuurin piiriin, pois pelkästä matkailijakuplasta. Silti, vierailuissa on eronsa ja ihmisissä on eroja. Tämä visiitti ei jostain syystä tuntunut alun alkaenkaan autenttiselta, syyt vierailulle eivät tuntuneet oikeilta. Silti, halusin olla olematta ilopilaaja, olihan kumppanini innoissaan ja kauppias kertoi perheensä tulevan todella onnelliseksi, jos tulisimme edes käymään. Tottakai halusimme sen onnen suoda.

Annoimme kauppiaan kuljettaa meidät paikkaan, jonka päämäärää emme tienneet. Kookoskauppiaan pieni mopotaksi kuljetti meidät koko ajan kauemmas ja kauemmas, pitkin pienempiä ja hiekkaisempia teitä. Se kaahasi lopulta pimenevän Sri Lankan illassa pienen talon pihaan, josta ovelle säntäsi nainen, jäljessään nuori poika. Astuimme sisään. Nainen esitteli keittiötään ja näytti ilman yhteistä kieltä ruoan olevan tulossa. Ensimmäinen >jaiks< oli tietysti jo ymmärrys, että vatsamme ei välttämättä kestäisi kaikkea, mitä paikallisessa keittiössä luultavasti paikallisen kaivon vedellä on kokattu.

Toinen jaiks oli vasta tulossa. Pian perheen poika alkoi tuoda piirrustuksiaan olohuoneen puolelle ja taisi tanssiesityksenkin meille esittää. Kaikki oli vielä hauskaa. Ei mennyt kauaakaan, kun meille esitettiin myös naisen piirrustuksia ja muuta irtaimistoa. Näillä oli jo hintalappu. Pian pihalta tuotiin pyörä, jonka näytettiin olevan rikki. Kerrottin, kuinka poika tarvitsisi kovasti uuden pyörän. Vink, vink.

Epätoivo alkoi iskeä, kun niin sanottu perhettä ilahduttava ja autenttinen vierailu olikin muuttanut olomme valkoisiksi pankkiautomaateiksi, joilla on jalat. Vaikka kuinka haluaisinkin auttaa koko maailmaa, asetelma ei vain ollut oikeanlainen, enkä halua matkailijana tukea tällaista kuviota. En, vaikka samaan aikaan koen olevani maailman  kamalin ihminen sulkiessani lompakkoni nyörit tällaisena hetkenä.

Oli jo pimeää ja tunnelma oli muuttunut erikoiseksi. Halusimme olla kohteliaita, mutta samaan aikaan emme halunneet jäädä. Pitäisikö meidän maksaa jotakin? Olimmehan moneen otteeseen tehteet selväksi, että voimme tulla tervehtimään perhettä, mutta rahasta ei olisi kyse. Voisimmeko vain lähteä? Olisimmeko kamalia ihmisiä, jos vain lähtisimme kadulle ja yrittäisimme löytää jonkun kyydin? Oliko meidän edes turvallista olla siellä?

Pian kuului musiikin jytkettä ja pihaan kaahasi auto. Oveen hakattiin. Oven toisella puolella seisoi mies, joka huusi kookoskauppiaalle. Meitä alkoi jo pelottaa. Mitä oli tapahtumassa? Mielessä alkoi jo nousta kaikki mahdolliset skenaaariot. Oliko kyseessä lavastettu riitatilanne? Ryöstetäänkö meidät? Teeskenteleekö toinen mies kiristävänsä rahaa kookoskauppiaalta? Olimmeko joutuneet hyväuskoisten turistien huijauksen kohteeksi? Pelotti.

Pelko valtasi ja tilanne vain jatkui. Kunnes jossakin vaiheessa automies lähti jälkeäkään jättämättä. Oven avasi seuraavaksi vanha nainen, joka oli selkeästi täysin vaaraton. Pelko alkoi jo väistyä, mutta epämukavuus ei. Uskalsimme kuitenkin pyytää kyytiä takaisin majapaikallemme. Halusimme vain pois. Emme halunneet jäädä paikkaan, jonka sijaintia emme tienneet tai ihmisten luokse, joissa joku epäilytti. Selkeästi kyseessä oli vain puhdas opportunismi: mahdollisuus saada puutteeseen vähän rahaa meiltä, jotka levittelevät seteleitään kookoksen tähden. Silti, mikään ei tuntunut oikealta ja asetelma oli väärä.

Saimme viimein häntä koipien välissä kyydin majapaikallemme ja pääsimme perille turvassa. Pyytely jatkui vielä käytettyjen puhelimien perään kyselynä koko matkan ajan. Tasavertainen ihmisenä ihmisen kohtaaminen oli ikävä kyllä tässä tilanteessa vain idealistinen unelma ja vaikka tiedostankin oman etuoikeutemme matkailijoina, on maailmassa myös puhtaasti kohtaamisesta ilahtuvia hyvinkin erilaisissa olosuhteissa kasvaneita ihmisiä – he vain eivät yleensä ole siellä, missä turismivirtojen setelit heiluvat ja selfieiden salamavalot valaisevat maailmaa.

Lukuvinkki: Lue myös tarinani toisenlaisesta kohtaamisesta Sri Lankalla.

Kerro kaverille!

Laura Santanen

Seikkailijatar urbaanissa kaupungissa ja viidakossa.

Vastaa

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Vicky Haltia Ranskassa laskemassa.
EDELLINEN SEIKKAILU

Terveisiä Ranskan Alpeilta: ensilumi on vihdoin täällä

Joogaretriitti Sri Lankalla.
SEURAAVA SEIKKAILU

Find your wild –feminiinienergian retriitti Sri Lankalla