Kieleni rajat ovat maailmani rajat, on kirjoittanut kielen ja maailman yhteyksiä pohtinut filosofi, Ludwig Wittgenstein, 1900-luvun alkupuolella. Hänen sanansa ovat olleet usein mielessäni matkoillani ja palasivat taas vahvoina muutettuamme Kaliforniaan, jossa aloin tutustua uuteen kotiympäristööni.
Ihminen tekee todeksi asiat nimeämällä. Metsän puut ovat puita, kunnes alan tutkia niitä tarkemmin ja nimetä niitä. Yhtäkkiä näen aivan uuden, monipuolisen ja kiehtovan, maailman avautuvan eteeni. Metsät ja vuoret ovat sielunmaisemaani.
Muistan vuosia sitten autossa käydyn keskustelun ulkomaisen ystävän kanssa, joka ihmetteli kuinka paljon Suomessa on metsää ja miksi ajan pitkän matkaa päästäkseni metsään? Pyysin häntä katsomaan auton ikkunasta tarkemmin. Kuinka monta erilaista puulajia näet? Entä ovatko ne kaikki saman kokoisia ja siten myös saman ikäisiä? Minun näkökulmasta ajoimme läpi puupeltojen, joissa tasaisesti istutetut, samaa mänty lajia edustavat yksilöt kasvoivat ennen hakkuuta. Vein ystäväni myöhemmin vanhaan metsään. Lajien runsaus, lahoavien runkojen tuoma elämä, äänet ja tuoksumaailma tulvivat meitä vastaan. Tunnetko sen? Tämä on minulle metsä.
Kalifornian rikkaassa luonnossa kulkeminen on hämmentävää, erityisesti kun sen ihmeitä tarkastelemaan pysähtyy päivittäin vaellusreissuilla mukana kulkevien kissojen, Vennin ja Oivan, tahtiin ja yrittää ymmärtää, mitä kaikkea omalta huomiokyvyltä ohi menevää ne aistivatkaan ympäristöstämme. Harmittaa, etten pysty lukemaan niitä kaikkia hajuviestejä ja kuuntelemaan kaikkia niiden kuulemia ääniä. Niiden maailman rajat ovat niin erilaiset kuin omani!
Ennen kuljin koiralaumani kanssa. Olin vuosikymmenien aikana niin tottunut näkemään koirieni korvista kaikki lenkkeilijät, suunnistajat ja leikkivät lapset, ettei kukaan päässyt yllättämään minua. Ensimmäiset kuukaudet ilman koiriani hätkähtelin paljon. Mistä nämä kaikki ihmiset ilmestyvät ilman varoitusta? Koirieni kautta olin laajentanut aistimaailmaani sitä huomaamatta.
Lajien runsaus, lahoavien runkojen tuoma elämä, äänet ja tuoksumaailma tulvivat meitä vastaan. Tunnetko sen? Tämä on minulle metsä.
Paikallisen yliopiston kansainvälisen vaellusporukan mukana olen tutustunut myös sanojen vaikutukseen havainnoinnissa. Kielet, joiden puhumisalueilla ei paljoa lunta näe, eivät myöskään lumelle montaa eri sanaa tarvitse. Saan aiheuttaa huvitusta selittämällä eroja puuterille, nuoskalle, vitille, loskalle ja muille lukuisille lumen eri muotoja kuvaaville sanoillemme. Minun silmissäni lumi ei siis ole vain lunta. Mitä voinkaan muilta kulkijoilta oppia uusien sanojen kautta näkemään? Ja kun minulle on kerran näytetty ja opetettu sana, alan nähdä sitä kaikkialla ympärilläni.
Nykyinen kotini on kahden valtavan korkkitammen varjossa. Vasta erotettuani niiden rosoisen kuoren ja kiipeilemään houkuttelevat oksat, aloin nähdä valtavia korkkitammia joka puolella kulkiessani. Kuinka rajoittunut onkaan oma maailman havainnointi kykyni vieraalla maalla!
Englantilainen filosofi, Alan Watts, on kirjoittanut, että tunteemme ja ajatuksemme eivät oikeastaan ole täysin omiamme, koska käytämme niihin kieliä ja kuvia, jotka yhteiskunta on meille antanut. Kulttuurini ja kieleni muovaavat minua enemmän kuin tahdon myöntää. Opin matkoillani joka kerta itsestäni lisää. Mitä paremmin pystyn erottelemaan kulttuurin luoman ja kielen rajoittaman osan minua, sitä paremmin voin tutustua eri kulttuurien ja kielien tuomiin vaihtoehtoihin ja löytämään sen ihmisen, joka valitsen olla.