Tapahtui näin: kävelin Kiotossa iltasella. Näytin varmasti surkealta (mietiskelevä ilmeeni on ilmeisesti lähellä kuolemantoivetta, sillä minulta jatkuvasti tiedustellaan olenko masentunut/erityisen väsynyt/muuten vain epätoivoinen), sillä amerikkalainen seurue huitoi minut mukaansa. He halusivat ilmeisesti pelastaa minut harakiriltä.
Uteliaisuus voitti, ja lähdin mukaan: meidät johdatettiin karaokebaariin. Tänne en yksin eksyisi. Nuori nainen minimekossa ohjasi meidät äänieristettyyn pieneen huoneeseen, jonne tilattiin juomat lankapuhelimella. Klaustrofobia iski ja koko homma kadutti. Eivät ottaneet ei-sanaa vastaan. Sosiaalinen paine ja paniikki, annanko periksi vai en? No en. Sitten laulamaan. Ei jeesus.
Hikoilutti. En muista enää mitä lauloin. Traumaattinen kokemukseni paheni sillä, että vieressäni istunut koripalloilijakorsto lämpeni liikaakin. Kun en ahteriani hinaamalla päässyt reiden hivelystä eroon, käytin vessakorttia. ”I’ll be back”, valehtelin sujuvasti.
Vastaanottotiskillä meinasivat hätääntyä, kun olin astumassa ovesta ulos. ”Maksu ensin, maksu ensin!” Vakuutin tulevani takaisin, käyn vain hotellilla.
Ja shaibat. Ovesta ulos päästyäni juoksin kadun mitan karkuun ja nappasin ensimmäisen lukitsemattoman polkupyörän alleni (anteeksi!) ja ajoin joen toiselle puolelle. Parkkeerasin pyörän näkyvälle paikalle ennen hostellia toivoen, että omistaja sen löytää (anteeksi vielä kerran!).
Lisää karaokekokemuksia? Ei kiitos.
Teksti: Veera Sydänmaalakka
Nappiin meni -juttusarjassa esittelemme matkatarinoita hetkistä, jolloin asiat olisivat voineet sujua sulavamminkin. Onko sinulla tällainen tarina? Lähetä juttu osoitteeseen: info@seikkailijattaret.fi.