fbpx
Pyörärikko Argentiinan Pampalla

Pyörärikko Argentiinan Pampalla

Aloitin pyörämatkani Latinalaisen Amerikan halki marraskuussa 2015. Tähän päivään mennessä olen pyöräillyt yli 14 kuukautta, mutta yksi päivä reissuni alkutaipaleelta, Argentiinan Pampalla, on piintynyt mieleeni kuin se olisi ollut eilen – päivä, jolloin olisin halunnut osata muuttaa pyöräni yksivaihteiseksi.

Eräänä päivänä, kun olin pyöräillyt yli kaksi kuukautta uskomattoman ihanien kokemusten saattelemana, mitä suomalainen nainen tekee? Alkaa miettiä: “Vau! Kaikki menee aivan liian hyvin. Milloinkohan minulle sattuu jotain ikävää?” Ja ei aikaakaan, kun huomaan pienen pussini, jossa pidän henkkareitani, luottokorttiani ja varakassaani pudonneen paikkaan, jossa kävin “vessareissulla” 50 kilometriä taaksepäin. Onnekseni lähellä on maatila, jonka pihaan pyydän saada jättää pyöräni ja liftaan takaisin hakemaan pussini. Mitä ajattelen? “Jes, mikä tuuri!”

Lähden jälleen polkemaan. 30 kilometrin päässä rekka ajaa niin läheltä, että minun on ohjattava pyöräni ojaan. Kaadun. Polveni ja kyynärpääni verillä katson pyörääni. Ohjaustankoni näyttää oudolta ja jarrukahvani ovat vääntyneet. Ei hätää. Pyyhin itseni ja korjaan pyöräni. Ja mitä jälleen ajattelen? “Huh, olisi voinut mennä huonomminkin!”

Hyppään pyöräni selkään ja poljen 30 kilometriä lisää. Nälissäni ja väsyneenä poljettuani 135 kilometriä päiväni päämäärä on nyt enää 10 kilometrin päässä. Haaveilen suolapähkinöistä (yksi suurimmista addiktioistani), kun yhtäkkiä näen tien laidalla sinetöidyn pussillisen karamellisoituja pähkinöitä. Pysähtyisitkö niiden luo ajatellen niiden olevan lahja taivaasta? Minä pysähdyn. Nostan pussin ylös ja jatkan matkaani. Tai yritän jatkaa. Vaihteeni eivät toimi. Yritän uudelleen. Ei mitään. Liian väsyneenä ajattelemaan yritän vielä kerran (kuka idiootti yrittää väen vängällä startata ajopelin, joka ei selvästikään toimi?!) ja näen ketjujeni vääntyvän ja takavaihtajani putoavan. Mahtavaa.

Onneksi lähellä on paljon autoja (vaikka kyseessä on yksi Argentiinan vähiten asutuimmista seuduista Patagonian jälkeen), joten päätän liftata pyörineni seuraavaan kaupunkiin. Käveleminen ei tule kuuloon, sillä edellisten vastoinkäymisten vuoksi olen ylittänyt normaalit polkemisaikani useilla tunneilla, ja auringonlaskuun on enää vain 1,5 tuntia aikaa. Niinpä nostan peukaloni ylös ja odotan toiveikkaana.

Viidentoista minuutin turhan autoille hymyilyn jälkeen viereeni pysähtyy avopakettiauto, jonka uumenista minua tuijottaa kolmen täyteen tatuoidun miehen punaiset silmäparit. Jes, äitini painajainen. Miehet nousevat ylös autosta ja yrittävät auttaa minua henkisesti katsomalla (ja kommentoimalla kaljatölkit ja tupakat käsissään), miten muunnan pyöräni yksivaihteiseksi. En ole koskaan aiemmin nähnyt kenenkään tekevän sitä, saati tehnyt sitä itse, mutta tiedän sen olevan teoriassa mahdollista. Niinpä mittaan ketjun, katkaisen sen ja yhdistän jälleen päät ketjulinkillä toisiinsa. Kädenkäänteessä pyöräni on jälleen ajokelpoinen! Tai niin luulen. Miehet taputtavat käsiään ja kaahaavat matkaan minun noustessa ylpeänä pyöräni selkään. Ei puolta polkaisuakaan niin ketjut jumiutuvat. Olen leikannut ne liian lyhyiksi. Ajatukseni tällä kertaa? “Voi paska.”

Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää liftata uudelleen. Ei aikaakaan, kun kiinnitän kahden Harley Davidsoninsa kanssa ohi pärräävän miehen huomion. Äitini painajainen jatkuu. He kysyvät minulta, haluanko minä ja viisi sivulaukkuani nousta heidän pyöriensä selkään. Ei, enpä oikeastaan. Ehdotus ei vaikuta kovin turvalliselta. Niinpä keksimme paremman ratkaisun, johon liittyy moottoripyörä, köysi ja polkupyörä. Jep, seuraavat 10 kilometriä minua hinataan Harrikan perässä.

Kun saavumme kylään, minulle ilmoitetaan, että voin korjata pyöräni vasta seuraavassa suuremmassa kaupungissa, joka sijaitsee 40 kilometrin päässä. En voi pyöräillä, mutten myöskään halua roikkua seuraavaa tuntia 50 kilometriä tunnissa liikkuvan prätkän perässä, ohuen köyden varassa. Niinpä alan kysyä bensa-asemalla olevilta ihmisiltä, josko joku heistä antaisi minulle kyydin. Kaikki autot ovat täynnä, lukuun ottamatta rekkaa, jonka kuski näyttää lähinnä Teksasin moottorisahamurhaajalta. Hän sanoo vievänsä minut kaupunkiin. Vaihtoehtoni tuntuvat olevan suhteellisen vähissä, joten köytän pyöräni kiinni rekkaan ja nousen sisään.

Mies on mukava. Hän tarjoaa minulle kahvia ja mate-teetä, ja jo tunnin sisällä saavutamme kaupungin. Kello on 22.00 ja yö sysimusta, kun hyppään ulos rekan kyydistä risteyksessä kaupungin laidalla. Minä ja rikkinäinen pyöräni olemme keskellä slummia vieraassa kaupungissa, jossa katuvalot tuntuvat olevan vieras käsite. Esimerkkitilanne Lonely Planetin “vältä näitä” -listalta. “Upea homma”, ajattelen haahuillessani ympäri Bahía Blancan sysimustia katuja. Yrityksissäni on löytää Couchsurfingin kautta bongaamani isännän talo, mutta kännykkääni en voi käyttää navigoimiseen, sillä akkua on jäljellä tasan 3%:a. Niinpä koputtelen ihmisten oviin ja kyselen heiltä neuvoja. Ylitän pimeän jalkapallokentän, puron ja raksa-alueen, kunnes vihdoin löydän etsimäni osoitteen.

Viimeisillä voimillani koputan oveen ja kertaan mielessäni olemattomat varasuunnitelmani siltä varalta, ettei kukaan avaa. Odotan ja odotan. Ja odotan. Sekunnit muuttuvat minuuteiksi ja alan vaipua väsymyksen sekaiseen horrokseen. En tiedä, kuinka kauan olen odottanut, kun yhtäkkiä ovi rävähtää apposen ammolleen. Oven suussa seisoo ystävällisen näköinen mies, joka kutsuu minut sisälle leveä hymy kasvoillaan. Ah, taivas!!! Puolikuolleena raahaudun pari metriä eteenpäin ja lysähdän olohuoneen pehmeälle sohvalle. En muista koskaan olleeni onnellisempi viileästä suihkusta, illallisesta ja neljästä seinästä.

Vinkki: Suosittelen kaikkien retkipyöräilijöiden tutustuvan YouTubessa tutoriaaliin “How to convert a geared bike to a single-speed”.

Sissi Korhonen

Kulttuureja sekä työkseen että liftauksen ja pyöräilyn puitteissa tulkitseva idealisti, jota kiehtovat eksentriset elämäntavat, vieraat kielet ja ihmistenvälinen vuorovaikutus. Tien päällä kohtaamiset vievät mennessään, mutta levoton mieli meditoi mieluiten kylmän kallion kainalossa, korkealla yläilmoissa ja sinisten merten syvyyksissä. Valloittaa virtuaalisesti maailmaa pseudonyymillä Strangerless ja kertoo samannimisen blogin alla tarinoitaan englanniksi.

Vastaa

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

rakkaus maailmalta
EDELLINEN SEIKKAILU

Suunnitelma B – isoja koiria ja vuoristorakkautta

Sukellus Mosambik
SEURAAVA SEIKKAILU

Sukellus Mosambikissa - Tuijotuskilpailu meriahvenen kanssa