Oodi kehitysmaabussimatkailulle

Kerro kaverille!

Tämä kirjoitus on rakkaudenosoitus kehitysmaamatkailulle linja-autossa. Reilut 180-senttiä pituutta ja vuosi vuodelta leviävä ahteri eivät ole kovinkaan otollinen yhdistelmä matkailulle kehitysmaiden täyteenahdetuissa paikallisbusseissa. Silti vuosi vuodelta, matka matkalta, tungen kroppani usein itseäni puolta pienempikokoisen paikallisväestön sekaan pikkuruisiin pakettiautoihin ja chicken busseihin. Mikä saa minut tekemään niin?

1. Halpa hinta

Noh, tämä on selviö. Kehitysmaiden hintataso on alhainen. Jos paikallisilla on varaa matkaan, on minullakin.

2. Huolettomuus

Jos bussi hajoaa kesken matkan tai tulee kolari, joku muu on vastuussa. Monesti on toki kolaroitukin. SIlloin vain odotellaan. Poliisi saapuu kyllä jossain vaiheessa. Sen olen kantapään kautta oppinut, että kannan aina mukanani riittävästi evästä ja juomaa. Odotellessa on ennen pitkää päästävä vessaan ja silloin on joko pyydettävä pääsyä lähitalon pikkulaan tai löydettävä jostakin riittävän tiheä- ja korkeakasvuinen puska.

3.  Ainutlaatuinen kosketus paikallisväestöön

Paikallisbussissa koen olevani lähellä heitä, jotka parhaiten edustavat maata, jossa olen. Ilman tätä lähikosketusta tuskin tietäisin mitä mieltä keskivertonicaragualainen on presidentin rouvan Arbol de la Vida- hankkeesta tai miten Usain Boltilla ja tyttöystävällään nykyisin pyyhkii. ”Linja-autossa on myös tunnelmaa”, laulettiin Linjuripolkassa jo 50-luvulla.

4. Minimaalinen eksymisen vaara

Kun blondi istuu esimerkiksi jamaikalaisten rastapäiden sekaan paikallisbussiin, on matkan päähenkilö sillä selvä. Koko bussiseurue pitää kyllä huolen, että ”Babyloni” hyppää oikealla pysäkillä pois.

Tätä kirjoittaessani istun Pohjois-Nicaraguan Miraflorin luonnonsuojelualueen pilvimetsässä omalla pikku parvekkeella. Paratiisiin saapuminen vaati kolme ahdasta, meluisaa ja sisuskaluja runnovaa paikallisbussimatkaa. Reissun aikana minulle yritettiin myydä paikallisia herkkuja, ”merkkiaurinkolaseja”, vitamiineja, parasiittilääkkeitä, rotanmyrkkyä, kynsiviiloja, Raamatun lauseita sisältäviä kortteja ja niin edelleen. Busseissa saarnattiin jumalan sanaa ja kerättiin taskurahaa laulamalla siirappisia balladeja nuotin vierestä. Erilaisia kaksi- ja nelijalkaisia matkaseuralaisia riitti.

Aikanaan Perussa asuessani tutustuin kaksimetriseen hollantilaismieheen, joka oli ratkaissut chicken bus -jalkatilahaasteen heittämällä koipensa bussin ikkunasta ulos.

Matkan loppua kohden aloin jo salaa toivomaan kulkuneuvoomme jonkinlaista jousitusta. Jokainen tien kivi ja kumpu tuntuivat nimittäin tärähdyksinä sisälmyksissä. Matkanteon jännitystä lisäsi joki, jonka läpi bussimme ajoi tuskasta vonkuen ja höyryjä päästellen. Tien lävistävä joki ei toki sinänsä ole Nicaraguassa mikään uutinen, mutta tällä kertaa vesi oli epätavanomaisen rankan sadekauden vuoksi korkealla. Siitä selvittiin, ja lisäksi muistin olla kiitollinen bussin riittävästä kattokorkeudesta. Perille päästiin ilman ainuttakaan kuhmua päässä. Ja voi niitä uteliaita katseita ja vienoja hymyjä! Lapsia, joiden päät kääntyivät vähän väliä puolisalaa tätä vihersilmäistä ”Chelaa” kohden. Ystävällisiä miehiä, jotka kantoivat painavan rinkkani sisälle bussiin ja asettelivat sen taas selkääni astutessani ulos.

Tulevana viikonloppuna tiedossa on kruisailua nicaragualaisen ystäväni tuuletetussa autossa. Pakko myöntää, että vaihtelu virkistää ja onhan mukava vaihteeksi säilyttää polvia matkan ajan jossakin muualla kuin suussa. Ja sitten taas… Vaikken olekaan travel size, jokin minussa halajaa yhä uudelleen paikallisbussien autenttisiin matkailuolosuhteisiin. Aikanaan Perussa asuessani tutustuin kaksimetriseen hollantilaismieheen, joka oli ratkaissut chicken bus -jalkatilahaasteen heittämällä koipensa bussin ikkunasta ulos.

Teksti: Jelena Santalainen

Kerro kaverille!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top