Kaksi asiaa pyörii mielessäni astuessani laivaan kohti Indonesian suurinta saarta, Sumatraa: viidakko ja orangit. Haaveilen näkeväni uhanalaisia sumatranorankeja luonnossa, joten otan suunnakseni Gunung Leuserin kansallispuiston ja orangeistaan kuuluisan pienen Bukit Lawangin kylän pohjoisella Sumatralla.
Bukit Lawang on 1970-luvulla perustettu sumatranorankien konservaatioalue, joka on sittemmin kasvanut suosituksi turistikohteeksi. Alueella sopeutetaan vankeudesta vapautettuja orankeja takaisin luontoon ja pyritään turvaamaan uhanalaisen lajin selviytyminen muuttuvassa elinympäristössä.
Nykyisin kylä toimii myös matkaajien hang-outtina ja eri pituisten viidakkotrekkien starttipaikkana. Lyhyemmillä vaelluksilla pääsee usein näkemään orankeja ja eri apinalajeja, pidemmällä kierroksella kenties sumatrantiikerinkin.
Sumatra ja orangit – Haussa vastuullinen opas
Sopivan oppaan löytäminen sumatranorankien bongaukseen on todellinen taitolaji. Ehdokkaita ei Bukit Lawangista puutu, mutta ihan kuka vaan ei hommaan kelpaa: tärkeää on löytää paikallinen, eettisesti toimiva ja koulutuksen saanut opas.
Pitkälti itsenäisesti vaeltaneelle oppaan palkkaaminen tuntuu aluksi varsin stressaavalta tehtävältä. Vasta kokonaisen päivän, taustatutkimuksen, suositusten ja parin tapaamisen jälkeen teen päätöksen. Silti olo on hieman skeptinen ennen vaellusta, kuten ehkä syytä on ollakin, kun kyse on uhanalaisista eläimistä ja kohtalaisesta nivaskasta paikallista valuuttaa. Onko kyseessä oikeasti toimiva, kestävän turismin hanke, vai onko jalon idean kanssa ajauduttu riistämään matkaajia hauraan eläinlajin auttamisen nimissä?
Halu päästä näkemään pitkäkätisiä sukulaisiamme vie epäilystä pidemmän korren. Miten elehtii sumatranoranki? Miltä tuntuu nukkua yö viidakossa? Hieman jännittynein tunnelmin, pää täynnä kysymyksiä suunnistan ensimmäistä kertaa elämässäni sademetsävaellukselle.
Trekkipolulla näkyy ja kuuluu
Viidakko alkaa heti kylän nurkalta, ja katoan sen uumeniin oppaan perässä. Pian ympärillä on pelkkää vihreää, ja kylän äänet alkavat vaieta polun johdattaessa meitä syvemmälle. Eteneminen ei ole kovin haastavaa, mutta ylös alas kapuaminen saa pian hien pintaan. Jyrkemmissä nousuissa otan tukea milloin liaaneista, milloin puiden juurista. Lisähaastavuutta liikkumiseen tuovat lenkkareiden alla tirskuva muta ja trooppisen korkea ilmankosteusprosentti. Iltapäivällä alkaa sataa, kuten sademetsissä on tapana.
Kaikki tuntuu metsässä niin suurelta: on kämmenenkokoista perhosta, pitkähäntäistä gibbonia, parimetristä varaania ja tomeraa jättiläismuurahaista. Mitä en näe, kuulen. Puiden latvoissa rapisee, jostain kuuluu kiekaisuja. Opas auttaa tunnistamaan ääniä, jotka kuuluvat milloin hyönteisille, milloin sarvinokille. Hän kertoo näkemistämme apinalajeista, eri puiden ja kasvien hyödyistä, eläinten ruokkimisen vaaroista ja tuntuu aidosti välittävän metsästä. Huomaan ilokseni, ettei trekkipolulla näy roskan roskaa.
Sitten puiden välissä vilahtaa jotakin oranssia. Ja yhtäkkiä niin metsässä hikoilu kuin oppaan valitsemisesta koitunut stressi tuntuu kaiken vaivan arvoiselta – eikä onnen tunteelle ole tulla loppua.
Lähisukulaisemme oranki
Päivän aikana näen kymmenisen orankia. Ne istuvat rennosti puissa ja heilahtelevat oksalta oksalle laiskan ketterästi. Vaeltajia ne eivät kavahda, ja kuntoutustaustansa vuoksi Bukit Lawangin alueen orangit ovatkin enimmäkseen puolikesyjä. Seurallisimmat viihtyvät matalammilla oksilla, ujommat korkeammilla. Tästä muistankin jo ennen trekkiä kuulleeni: orangeilla on omat luonteenpiirteensä. Ne ovat niin ihmismäisiä, että eläinlajin nimi bahasa indonesian kielellä tarkoittaa “metsän ihminen”.
Kuten monet muutkin suuret apinat, sumatranorangit käyttävät älykkäästi luonnon omia työkaluja apunaan. Taidot eivät pelkästään periydy, vaan kuten ihmisetkin, orangit oppivat vanhemmiltaan.
Orankeja elää luonnonvaraisena enää vain Indonesian Sumatralla ja Malesian Borneossa. Sumatranoranki kuuluu tällä hetkellä maailman 25 uhanalaisimman eläimen joukkoon, ja aikanaan kaikkialla Sumatralla asuneen eläinlajin asuinalue käsittää enää vain kaikista pohjoisimman osan saaresta. Orangit asuvat sademetsän laaksoissa, joissa ruokaa löytyy monipuolisesti. Ympäröivä metsä onkin orankien tärkein elinehto.
Kuten monet muutkin suuret apinat, sumatranorangit käyttävät älykkäästi luonnon omia työkaluja apunaan. Taidot eivät pelkästään periydy, vaan kuten ihmisetkin, orangit oppivat vanhemmiltaan. Ne kehityvät hitaasti ja elävät vuosikymmeniä – näinpä moni näkemäni oranki on minua vanhempi. Mykistyneenä ja vaikuttuneena seuraan, kuinka oranssikarvaiset serkkumme raapivat koomisesti päitään nuorempien hypellessä energisesti ylemmillä oksilla. Välillä orangit katsovat suoraan silmiin, ja katseesta välittyy erityinen ymmärrys.
Yö Sumatran sademetsässä
Päivän päätteeksi saavumme iltapäiväsateen saattelemana kauniille leiripaikalle pienen solisevan joen varteen. Hiki lähtee pulahduksella virkistävän viileävetiseen jokeen samalla, kun sade ropisee niskaan. Paikalle jo aiemmin saapuneet paikalliset ovat pystyttäneet teltat pressukatokseen, ja illallinen on valmisteilla. Se koostuu indonesialaisen kotiruoan tapaan riisistä, kanasta, tempestä, kasvis-currystä ja suolatuista muikuista. Vesi maistuu savuiselta, sillä juomme keitettyä jokivettä. Illan pimetessä istumme muutaman muun leirillä yöpyvän kanssa kynttilänvalossa juoden teetä, jutellen ja haastaen toisiamme sana-arvoituksiin.
Yö sademetsässä on taianomainen. Pieni joki solisee lähellä, viidakon äänet kuuluvat korvissa. Kun painan pääni maahan, hupparista taitellulle tyynylle, tulee kumman levollinen olo. Silti herään muutamaan otteeseen yön aikana kuullen apinoiden ulvontaa, hyönteisten sirinää ja lintujen kieuntaa. Luonnon oma sinffonia jatkuu aina aamuun saakka.
Uhka lautasella ja meikkilaukussa
Aamiaisen jälkeen on aika hyvästellä viidakkoleiri. Paluumatkalla käytän tilaisuuden kysellä oppaalta orangeista ja metsästä. Mieleen juolahtaa kaikenlaista: Miten orangit juovat? Tuntevatko ne sukulaisuutta? Entä onko orankien historiallisesta vihollisesta sumatrantiikeristä enää uhaksi? Vastaus ei yllätä. Uhka kun ei enää ole yhtälailla uhanalainen tiikeri, vaan me. Todellinen vihollinen löytyy ostoskoreistamme: suurin syy orankien uhanalaisuuteen on lajin elinympäristön kutistuminen, kun ainutlaatuista neitsytsademetsää hävitetään palmuöljyviljelmien tieltä.
Moni lienee kuullut juttua palmuöljystä, muttei ehkä tajua käyttävänsä sitä tietämättään päivittäin. Pahan maineensa ansainnut palmuöljy on monikäyttöinen ja edullinen rasva, jota käytetään noin puolessa kaikista kulutustuotteista aina valmisaterioista saippuaan. Orankien kannalta harmillista on, että juuri Indonesia ja Malesia ovat palmuöljyn suurimpia tuottajamaita.
Moni lienee kuullut juttua palmuöljystä, muttei ehkä tajua käyttävänsä sitä tietämättään päivittäin. Pahan maineensa ansainnut palmuöljy on monikäyttöinen ja edullinen rasva, jota käytetään noin puolessa kaikista kulutustuotteista aina valmisaterioista saippuaan.
Ongelman laajuudesta on vaikea saada käsitystä ennen kuin matkaa päiväkaupalla yhden ja saman palmuöljyplantaasin läpi. Sumatralla on surullista huomata, kuinka tasaisiksi riveiksi istutettuja palmurivistöjä siintää saaren itä-rannikolla silmänkantamattomiin, ja plantaasit yltävät aina kansallispuiston reunoille saakka. Kasvavassa tarpeessa tilaa palmuille raivataan vaikka laittomasti. Tästä kärsii niin eläinkantamme, biodiversiteettimme, ilmastomme kuin alkuperäiskansammekin. Ja jos muutosta ei tule, orankien uskotaan katoavan maapallolta kymmenen vuoden sisällä.
Toivoa vielä on. Tietoisuus aiheesta kasvaa hiljalleen, ja myös monet paikalliset tuntuvat haluavan tehdä asioita eri tavalla. Kun sademetsä jää taakse ja skootterien moottorit kuuluvat taas, ovat kengänkärjet mudassa ja pää täynnä uusia kysymyksiä. Kahden päivän viidakkotrekki on saanut mietteliääksi, uteliaaksi ja nöyräksi. Sen seurauksena kunnioitan enemmän. Toisaalta taas janoan lisää, sillä kovin syvälle sademetsään ei näin lyhyellä vaelluksella ehdi. Lupaus itselle syntyykin jo samana iltana: tätä tahdon vielä joskus lisää.
Lukuvinkki: Pulau Weh on vedenalaisten ihmeiden paratiisi Indonesiassa
Kuvat ja teksti: Eerika Leino. Eerika kirjoittaa omaa blogiaan osoitteessa www.velorous.com
