Peilikuvia

Kerro kaverille!

Jokaisessa meissä on pala toista ihmistä. Jokaisessa meissä on eliniänmittaisia tapahtumaketjuja, joiden kerrokset ovat verhottuja. Kohtaaminen voi muuttaa paljon.

Stig ombord!

Tämä tarina kertoo risteilystä. Risteilystä Tukholmaan ja takaisin. Suomalaisen kulttuuriperimän omaava henkilö virittäytyy välittömästi ymmärtämään sen totuutta muistuttavan kollektiivisen tietoisuuden, että näytös on riittävän pitkä ja otollinen aivan minkä vain tapahtumiselle.

Ruotsinlaiva on kuin omintakeinen versio Keskisen kyläkaupasta Tuurin kylillä – jokaiselle on tarjolla sellaista hengenantia, joka saa hengen ja lihan riehaantumaan ennakoimattomasti taivaankappaleiden ollessa suotuisissa asemoinneissa. On pallomerta, sokkeloisia hyttikäytäviä, kyljyksistä notkuvia buffet-pöytiä ja huuruisia humppahetkiä parketilla silmää iskevine baarimikkoineen.

Tälle reissulle ei kuitenkaan lähdetty kiiltonahkatanssikengät putsplankattuna. Ei edes tympääntyneenä. Lähdettiin merille korkein visuaalisin odotuksin. Ja sitten, tapahtuikin paljon enemmän. Enemmän kuin odottaa saatoin.

Katajanokan terminaalista laivaan astelivat pohjoisen ja etelän pitkiä dokumentaarisia projekteja tekevät valokuvaajat, toisilleen osin täysin tuntemattomia. Kokolattiamatot jalkojen alla tuoksuivat laivojen kokolattiamatoille. Laivamusiikki soi. Hytin pöydällä odotti kaksi Marianne-karamellia, ja lokkien tahraamat ikkunat antoivat merinäkymän kohti Silja Linen terminaalia.

Minulle tuo tapaaminen oli alkavan, pitkän dokumentaarisen työpajan ensimmäinen. Työpaja tarjoaa kollegiaalisen tuen, keskustelevan ilmapiirin ja rakentavan kritiikin oman työskentelyn edistämiseksi. Se on eteenpäin potkiva voima taiteellisissa produktioissa, joita ihmiset nuohoavat, usein yksin.

18818144_10154380511667294_874382743_o-2-Edit-2

Työpaja alkoi. Läsnäolo- ja kohtaamisharjoituksia tehtiin, ja muitta mutkitta turhat roolit riisuttiin ja heitettiin. Sinne menivät, yli laidan, plumpsista, pohjaan saakka. Edessäni ei enää seisonut tunnettuja ja tunnustettuja valokuvaajia, vaan ihmisiä, yksilöitä, joiden kauneus vähän riipaisi.

Sitten, kuvasarjat esitettiin. Kuva kuvalta aukesi paloja ihmisten (kuvaajien) maailmasta. Vaikka sanoja ei olisi sanottu tai vaihdettu, saapui vähitellen kasvava ymmärrys toiseen ihmiseen. Kokemus, joka jossain määrin ylitti käytettävissä olevat sanat. Ikään kuin olisimme vuorotellen kurottautuneet kohti toisiamme ja jakaneet tarinoitamme kielellä ja tavalla, jota harvoin tapahtuu.

Siinä lopulta seisot, kaikkien edessä, näet toisessa palan itseäsi ja samalla tiedostat, että et lopulta tiedä tämän ihmisen kerroksista mitään. Hyväksyt sen mitä näet ja kuulet. Sitä kai kutsutaan jonkinlaiseksi rakkaudeksi.

Uskon, että jokainen meistä koki tulleensa kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi ja jollain tasolla kosketetuksi. Minulle kokemus oli käänteentekevä ja emotionaalisesti vahva, jotain itsessäni aukesi ja loksahti toiseen asentoon. Luottamus ryhmään kasvoi sellaiseksi, että uskalsin olla heidän edessään metaforisesti alaston, jakaa kokemuksia, joita vähemmän kuin kourallinen ihmisiä tietää. Hiljalleen tuo kaikki manifestoituu kuviksi. Ehkä ikuisiksi ystävyyksiksi.

18818352_10154380511712294_485088077_o-2

Mitä lopulta jäi jäljelle, oli ”minä ymmärrän sinua”. Se on paljon. Antti Vettenranta matkan jälkeisessä blogikirjoituksessaan totesi saman asian koskettavasti toisin: ”oikeastaan ei kannata ottaa riskiä olla tutustumatta (toiseen ihmiseen)”.

Houkutus käyttää kliseisiä metaforia merimatkoista elämään, itseen ja kotisatamiin sun muihin patetioihin ei ole järin suuri. Sarkasmia lie, mutta ruotsinlaivalla voi kuitenkin tapahtua aivan mitä vain. Aidoissa toisen ihmisen kohtaamisissa näin käy kenties lähes aina. Ei kannata ottaa riskiä olla kohtaamatta.

Kerro kaverille!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top