Herään minibussin etummaiselta penkiltä aivot unesta tahmaisena. Vieruskaverini keräilee tavaroitaan, samoin bussin muut matkustajat. Aavistelen olevani perillä Diyarbakirissa, mutta varmistan sen kuljettajalta toistellen kaupungin nimeä. Kuski pudistaa päätään, joten istun takaisin penkkiini vähän kummeksuen sitä, että olen ainoa bussiin jäävä matkustaja.
Aikataulun mukaan meidän pitäisi olla perillä, mutta toisaalta Turkissa aikataulut harvoin tarkoittavat mitään. Lähdemme uudestaan liikkeelle, ja minä yritän kurkkia ikkunoista vihjeitä siitä, missä olemme. Muutaman käännöksen jälkeen kuski kurvaa puolityhjälle parkkipaikalle linja-autoasemalta näyttävän rakennuksen taakse. Yritän kysellä missä olemme, mutta yhteisen kielen puutteessa en saa selkeää vastausta.
Kuski nousee ja kysyy, haluaisinko teetä. Kieltäydyn kohteliaasti ja vilkuilen kelloa jo hieman hätääntyneenä. Mies nousee omalta paikaltaan, tulee bussin takaosaan ja alkaa ottaa minusta valokuvia kännykällään. Vasta nyt hälytyskelloni alkavat soida toden teolla ja paniikki hiipiä rintalastaani. Olen kahdestaan vieraan miehen kanssa lukitussa minibussissa lähes autiolla parkkipaikalla!
Sinkoan ylös penkistä, lähden kohti ovea ja alan huutaa kaikilla osaamillani kielillä, että nyt herran tähden vie minut takaisin ihmisten ilmoille. Uskomatonta kyllä, kuski nousee, palaa omalle paikalleen ja vie minut takaisin pysäkille, jossa kaikki muut matkustajat nousivat bussista. Nousen autosta täristen, noukin rinkkani takakontista ja hyppään taksiin, joka vie minut suoraa tietä lentokentälle.
Teksti: Hanne Kauppinen
Pelkotiloja-juttusarjassa esittelemme tarinoita hetkistä maailmalla, jolloin pelolta ei ole voinut välttyä. Onko sinulla tällainen tarina? Lähetä juttu osoitteeseen: info@seikkailijattaret.fi