Sydän kuristaa kurkkua jo ennen kuin ehdin avata silmät. Tasainen raapiminen kaikuu pakettiauton seinissä. Näen ystäväni Vickyn pomppaavan ajajan paikalla pystyyn: ”Mikä helvetti toi ääni on?”, se kysyy. ”Aja sen päälle”, sanon miettimättä sekuntiakaan mahdollisia seuraamuksia. ”Muuten me kuollaan tänne.” Uni on poissa sillä sekunnilla.
Aivot yrittävät prosessoida tapahtumia auton sisällä ja ulkona. Skannaan autoa läpi ja yritän löytää mitä tahansa kättä pidempää. Raapiminen jatkuu. Joka kerta hengitykseni tihentyy ja kohta jäljellä on enää heikko vinkuna. Pyörryttää, mutta samalla olen olemiseni äärirajoilla, kuin häkkiin suljettu villieläin. Meitähän ei kukaan satuta. Pelko purkautuu aggressiona, jota seuraa rohkeus toimia.
Kapuamme etuosasta hiiren hiljaa pakettiauton takaosaan. Vicky kaivaa lattialla olevan patjan alta lasten puutarha-hakun, joka loistaa keltaisena naiiviuttaan. Kiroan mielessäni huonoa arvostelukykyä. Krikettimaila olisi ehdottomasti tuntunut turvallisemmalta. Tästä meitä sitten varoiteltiin, kerta toisensa jälkeen. Kaksi tyttöä matkustamassa maailmaa, olisi vain ajan kysymys ennen kuin jotain tällaista kävisi. Me olimme varoitteluista viis veisanneet, mutta synkkä mielikuva näytti nyt käyvän toteen.
Otan tukea pakettiauton seinästä lähinnä omaksi rohkaisukseni, sillä vakautan käteni tärinän. Käsi on tilanteesta nihkeä. Vilkaisen Vickyä ja olen melkein surumielinen. Olen valmis kohtaamiseen. Hitaasti raotan vilttiä, joka kömpelösti peittää pakettiauton takaikkunan. Typerryksen siivittämä helpotus kolahtaa tajuntaan rytisten. Murhanhimoinen, pitkäkyntinen raapustelija onkin puutarhan sadetin, jonka vesissuihku hakkaa rytmikkäästi auton takaosaa. Helpotuksen tunne on niin huojentava, ettei sille osaa edes nauraa.
Pelkotiloja-juttusarjassa esittelemme tarinoita hetkistä maailmalla, jolloin pelolta ei ole voinut välttyä. Onko sinulla tällainen tarina? Lähetä juttu osoitteeseen: info@seikkailijattaret.fi
