Suska Karjalainen on entinen maailmanmatkaaja, joka saa nykyään matkan tunteen elämäänsä pyörittämällä Happy Hamlet -nimistä matkailuyritystä Lounais-Ranskan maaseudulla.
Kuka olet?
Olen suomalais-tsekkiläinen Suska Karjalainen. Olen syntynyt Suomessa ja asunut ensimmäiset vuodet perheen kanssa Saksassa ja matkustanut pienestä pitäen ympäri maailmaa. 5-vuotiaana puhuin sujuvasti kolmea kieltä ja toimin ”tulkkina” Suomen ja Tsekin (silloisen Tsekkoslovakian) isovanhempieni välillä. Matkakärpänen taisi purra jo äidinmaidon mukana, mistä syystä en koskaan kokenut, että tuttu ja turvallinen reviiri rajoittuisi koti- ja/tai asuinmaahan. Tai toisaalta myöskään, että tuttua ja turvallista pitäisi erityisesti aina hakea.
Vaihto-oppilasvuoden vietin peruskoulun jälkeen Washingtonin osavaltiossa USA:ssa, opiskeluistani suoritin osan Rotterdamissa Hollannissa ja ennen kuin edes ammattikorkeasta valmistuin, suuntasin Ulkoministeriön palvelukseen Moskovan suurlähetystöön. Sen jälkeen kotikaupunkejani ovat olleet myös Praha, New York, Djibouti – ja nyt, suurkaupunkivilinän jälkeen, kotini löytyy täysin eristyksissä luonnon keskellä sijaitsevasta Hamletista, Lounais-Ranskan aurinkoisella maaseudulla.
Mottosi tai voimalauseesi
En taida niinkään olla motto-ihmisiä, tai sitten niitä hyviä on niin paljon, etten pelkästään yhtä osaisi nimetä ainoaksi oikeaksi. Mutta! Minulla oli maailman paras mummo (niinkuin varmasti monella muullakin :)), yritteliäin ja innostavin ihminen elämässäni. Hän ei tätä koskaan sanoiksi pukenut, mutta jätti minuun tämän jäljen: Haluan voivani ryppyisenä kiikkustuolissani katsoa taakse elämääni ja hymyillä – ja olla katumatta mitään. Ei niinkään yksittäistä päätöstä tai virheliikettä, koska niitähän tulee takuulla, mutta ajan kanssa ja kokonaisuutta katsoen olisi mahtavaa voida todeta, että kaikki kannatti. Oli se sitten alkuperäisestä syystä, lopputulemasta tai täysin odottamattomasta käänteestä johtuva hyvä fiilis. Tuon ajatuksen takia tai sen ansiosta olenkin varmaan kaikkia pähkähulluja päätöksiä elämässäni tehnyt. Fiilis on – onneksi! – edelleen oikein hyvä (lukuisista virheliikkeistä huolimatta).
Haluan voivani ryppyisenä kiikkustuolissani katsoa taakse elämääni ja hymyillä – ja olla katumatta mitään. Ei niinkään yksittäistä päätöstä tai virheliikettä, koska niitähän tulee takuulla, mutta ajan kanssa ja kokonaisuutta katsoen olisi mahtavaa voida todeta, että kaikki kannatti.
Kuvaile itseäsi matkailijana, miten matkustat ja minkälaisiin kohteisiin?
Tällaiseen kysymykseen tuntuu tällä hetkellä melkeinpä hassulta vastata, sillä nyt kun pyöritän matkailuun pohjautuvaa yritystä, on omat matkani tyrehtyneet täysin. Toki koronallakin on ollut oma merkityksensä, mutta viimeisestä Suomen piipahduksestakin tulee kohta kuluneeksi kolme vuotta!
Mutta mitä ex-matkailijaan minussa tulee, niin kiitos vanhempieni seikkailumielen, matkustimme jo vuosikymmeniä sitten perheenä paljon ja tavallista eksoottisempiin ja vähemmän turistisiin kohteisiin. Nyt toki ottaisin monet niistä matkoista uusintana, koska lapsena taisi riittää, että oli uima-allas, jossa siskon kanssa polskutella ja riittävästi aurinkoa. Monet maailman upeista nähtävyyksistä on tullut taannoin ”nähtyä”, muttei välttämättä ”koettua” niin kuin nyt aikuisempana osaisin.
Myöhemmin omilla reissuillani jatkoin samalla hyväksi havaitulla tyylillä. Mikään kohde ei ole tuntunut liian jännittävältä tai kaukaiselta tai pelottavalta, ja mitä vähemmän sitä olivat muut kolunneet, sen parempi. En suunnitellut matkoja tarkkaan enkä varsinkaan pitkälle etukäteen, monta lentoa on tullut otettua päivää pari ennen starttia. Halusin aina olla vapaa tekemään ex-tempore juttuja, ammentaa paikallisten vinkeistä, kävellä sinne minne jalat haluaa viedä, nauttia kaupunkien sykkeestä, maaseudun luonnosta, hajuista, väreistä ja äänistä vaikka koko päivän pelkästään penkillä istuen. Minua on aina inspiroineet vanhat ihmiset, tarinat, elämänkokemus, rypyt kasvoilla ja käsissä, syvät katseet ja usein levollisen kauniit hymyt. Missä tahansa päin maailmaa olen voinut heitä kohdata, on ollut juuri oikea paikka olla siinä hetkessä.
Ikimuistoisin kohtaaminen matkalla
Näitä on niin älyttömän paljon!! Vietin kymmenen vuotta sitten vuorotteluvapaan maailmanympärimatkalla, lentoreittinäni Helsinki – New York – San Francisco – Miami – Rio de Janeiro – Santiago de Chile – Auckland – Sydney – Melbourne – Tokio – Hong Kong – Amman – Nizza – Praha – Helsinki. Reitti ehti vähän muuttua matkan varrella ja paljon paikkoja tuli tietenkin koluttua muutenkin kuin lentäen.
Matkustin yksin, mutta useassa paikkaa oli joko tuttuja ennestään tai ystäviä tai siskoni Sonja liittyi hetkeksi seuraan. Chilestä en tuntenut ketään, kunnes serkkuni ohimennen vinkkasi entisen chileläisen kollegansa palanneen kotimaahansa. Otin häneen yhteyttä hieman ennen saapumistani, siinä toivossa, että voisi antaa paikallisvinkkejä ja neuvoa fiksun majapaikan, josta helposti pääsisin liikkumaan ja näkemään kaupunkia, jolle oli valitettavasti varattu tällä kertaa aivan liian vähän aikaa. Vaan miten kävi? Tämä tuntematon Francisco ei ainoastaan avannut minulle kotiaan yösijaksi, vaan hän yhdessä kämppistensä kanssa oli suunnitellut valmiiksi ohjelman ja tyttöystävänsä järjestänyt töistä vapaata, hoitanut junalippuja ja ties mitä, jotta voisivat näyttää kotimaastaan parasta ja mahdollisimman paljon lyhyen visiittini aikana. Ja parasta tosiaan näinkin, mutta ennen kaikkea koin. Lähtöä edeltävänä iltana olin pakahtua kiitollisuudesta, mutta sen sijaan, että iloiset ja ihanat isäntäni olisivat ottaneet vastaan pienet muistamiset minulta, sain jokaiselta vielä erikseen lahjan ja toiveen, että palaisin pidemmäksi ajaksi jotta voisivat näyttää enemmän. Chile oli lyhyin pysähdys vuoden reissullani, ja silti ainoa, joka lentokoneen kiihdyttäessä kiitoradalla ja noustessa ilmaan sai minut itkemään liikutuksesta. Haikeudesta ja samalla siitä valtavan suuresta ilosta, mitä vain sydämellisten ihmisten kohtaaminen voi tuoda.
Unohtumattomin seikkailu tai elämys
Etiopiassa viikon kestävällä vaelluksella meitä oli itseni ja kumppanini Nicon lisäksi viisi ranskalaista ja yksi espanjalainen ystävä. Tähän kahdeksan hengen kokoonpanoon vaadittiin paikallisten sääntöjen takia mukaan kaksi paikallista poliisia, tulkki, opas, ”kylänvanhin”, kokki ja neljä kamelimiestä (ja seitsemän kamelia). Kamelien kyydissä kulki niin ruoka, vesi kuin koko leiritarpeemme, sillä nukuimme taivasalla milloin missäkin satuimme auringon laskettua olemaan.
Kyseinen vaellus on Nicon vuosikymmeniä sitten suunnittelema (ihannoimansa kirjailija Rimbaudin jalanjäljissä), noin 120 kilometriä. Vaikka Nico oli asunut Afrikan sarvessa jo 25 vuotta ja kyseisen patikan tehnyt useaan kertaan, oli edelliskerrasta kulunut aikaa – ja koska reitti kulkee pääosin täysin asumattomilla seuduilla, ei päivitettyä tietoa maastosta tai säätilanteista ole saatavilla.
Retki alkoi reippaasti ja rohkeasti, kun jeepit jättivät meidät joen rantaan. Retkiseurueen paikalliset ryhtyivät tuumasta toimeen ja alkoivat käsillään kokoamaan kaisloista alustoja, joilla joen tavaroinemme ylittäisimme (tässä vaiheessa ei matkassa ollut vielä kameleita). Miksei. Sitä vaan siinä tuumin, että liuta krokotiileja, joita uiskenteli ja loikoili siinä vieressä, saattaisi olla invaasiostamme eri mieltä. Jeepit olivat aikoja sitten kadonneet, joten vaihtoehtoja oli nolla… Niin se vaan tuli joki kuitenkin ylitettyä eivätkä krokotiilit edes välittäneet. Tällaisesta alusta olisin tietenkin voinut päätellä, että ”haasteet” eivät tällä retkellä ehkä jää tähän.
Se mitä en voinut eikä kukaan muukaan arvata, että eräs korkean kaislikon alue, jonka läpi reittimme kulki, olisi veden vallassa. Alkuun tuli vastaan vain vähän märkää mutaa, sitten vesi nousi polviin, myöhemmin vyötärölle ja vielä myöhemmin kainaloihin saakka (missä kohtaa mietin, että varmasti näissäkin vesissä matkan alkuun tavattuja ”ystäviä” saattaa kohdata). Kamelimme olivat tehneet stopin jo aikaa sitten (eivät tykkää vedestä) ja koska emme tarkkaan tienneet, miten pitkä vesikävely edessä mahtoi olla, ja koska aurinko alkoi jo paahtaa lähestyvän keskipäivän merkiksi, teimme päätöksen, että kävelijät jatkaa eteenpäin ja kamelit kiertää syvän veden alueen. Kohtaamispaikka olisi sen toisella puolen. Tämä tapahtui hiken kolmantena aamupäivänä.
Se olikin kuitenkin sitten viimeinen, mitä kameleistamme matkalla näimme, emme heitä enää kohdanneet koko vaelluksen aikana. Tuona ensimmäisenä iltana, kun kylänvanhin ja opas olivat tehneet ylimääräisen neljän tunnin kävelyn yössä kameliseuruetta tuloksetta etsien, olimme vielä kaikki toiveikkaita siitä, että ehkäpä huomenna odottavat meitä seuraavan etapin varrella.
Mutta ei. Eksyimme heistä tai he meistä, tämä joka tapauksessa tarkoitti että olimme aavikolla ilman ruokaa ja juomaa ja suojaa loppuviikon. Jokaisella löytyi sentään jotain snackseja pikkurepuista ja taskuista, jotka olivat aamupäivän uittamisesta selvinneet vaihtelevalla menestyksellä. Ja tärkein pelastus oli se, että Nicolla oli jemmassa shortsien taskussa vedenpuhdistustabletteja, niiden turvin joimme janoomme milloin mitenkin liejuista vettä (koska tablettihan ei sitä kirkasta!) hartaasti toivoen, että tabletit toimiii. Välillä saatiin syödäksemmekin, nimittäin onneksemme matkan loppuosalla alkoi tulla välillä jo asutustakin vastaan. Puhutaan varmasti yksistä maailman eristetyimmistä ihmisistä ja köyhimmistä olosuhteista, eli emme tietenkään heiltä voineet mitään vaatia – vaan niinpä kävi toteen sekin, että yleensä juuri ne, joilla on vähiten, antavat eniten. Saimme maissia. Hapanta leipää. Savuista vuohenmaitoa. Vuohen. Huopia. Lasten naurua. Naisten uteliaita katseita. Kylän vanhimpien ohjeita. Matkalle saattajia. Uskomattoman elämyksen.
Palasimme kolme päivää myöhemmin lähtöpisteeseen. Superväsyneinä niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta onnellisempina kuin koskaan minkään matkan jälkeen. Kaikki pysyimme terveinä ja näimme palan kauneinta mitä maa päällään kantaa.
Niin ja, kamelitkin odottivat meitä tyytyväisinä perillä!
Upein tai erikoisin majapaikka, jossa olet yöpynyt?
Apua, näitä on niin paljon! Ystävien villa Nicaraguassa meren äärellä ja villin luonnon keskellä… Etiopian ja Djiboutin pelkistetyt mutta samalla niin henkeäsalpaavan kauniit telttaleirit aavikolla… Manhattanin toimistorakennus, jonka ullakolle valokuvaaja oli studionsa lisäksi rakentanut vuokrattavia asuinhuoneita (hieman sääntöjä venyttäen..)… Rio de Janeiron ränsistynyt kimppakämppä, jonka valtavalta terassilta aukesivat huikeat maisemat Copacabanalle…
Pelkäätkö matkoilla jotain?
En.
Paikka, jonne aina palaat
Ulkosuomalaisena tietenkin Suomeen 😉 Ja lisäksi samalle listalle kuuluisi Praha ja New York, joissa en koe olevani matkalla vaan pikemminkin palaan kotiin. (Ja joissa käynteihin ei tänä päivänä tunnu koskaan olevan riittävästi aikaa…)
Pakkaan matkalle mukanani aina…
Hyvin käytännölliset jutut eli lompakko, känny, läppäri, hammasharja ja passi 😉 Usein myös silkkimakuupussi. Olen fiilispukeutuja, joten pakkaamisvaiheessa tuntuu tosi vaikealle tietää etukäteen, mihin minäkin päivänä reissulla tekisi mieli pukeutua – siksi sisältö on usein aikamoinen iloinen sekamelska ja sitten ihmettelen perillä, mitä oikein pakatessani ajattelin! Ja lopulta, niin kuin varmasti käy monella, huomaan käyttäväni murto-osaa mukaan päässeistä vaatteista. Kengissä olen tarkempi, olen kova kävelemään oli matkakohde mikä tahansa, joten kenkien on oltava hyvät. Korkkarit on tosin häipyneet elämästäni jo aikapäiviä sitten muutenkin.
Minkä neuvon antaisit muille naismatkustajille?
Itselleni on yhä tärkeämpää matkakohteen vastuullisuus ja arvomaailma. Enää en esimerkiksi matkustaisi kohteisiin, joissa räikeästi poljetaan naisten oikeuksia tai viis välitetään ympäröivästä luonnosta. Voimme jokainen näilläkin valinnoillamme vaikuttaa ja tätä tehdään mielestäni huomattavan paljon enemmän muissa ostopäätöksissä kuin matkustamisessa.
Me suomalaisnaiset tullaan kuitenkin globaalisti tarkastellessa aika etuoikeutetuista lähtökohdista. Jo pelkästään paikalliselta naisyrittäjältä palvelun tai naisartisaanilta tuotteen ostaminen voi olla pieni juttu meille, mutta toiselle naiselle hyvinkin merkityksellinen asia. Myös tietoutta voi jakaa paikallisille. Mieleen tuli ilta nicaragualaisperheen kanssa, jossa siskoni jakoi kuukuppitietoa teinipojalle ja tämän tyttöystävälle, pojan äidille ja hänen miesystävälleen. Keskustelu oli tosi antoisa, kaikille osapuolille! (Mainittakoon, että vaikkei Nicaragua olekaan yksi niistä, niin on monia maita, joissa nainen ei saa tulla töihin tai edes osallistua kotona mihinkään kuukautisten aikana)
Ja muutenkin, oli matka lähelle tai kauas, niin jo itse matkanteko kohteeseen, perillä paikallisten kuuleminen, mahdollisesti johonkin osallistuminen, ja jälkikäteen tiedon jakaminen – nämä kaikki on itselleni osa ”matkaa” ja sitä lämpimästi suosittelen. Vähemmän odotuksia ja paineita ja enemmän elämyksiä ja aitoutta!