Kaikki alkoi hetken mielijohteesta, vaikka ystäväni oli väläytellyt kylään lentämistä jo edeltävästä syksystä lähtien. Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta.
Oli tammikuu, ja seesteisen joulun- ja uudenvuodenvieton jälkeen minut oli vallannut rauhaton olo. Välivuosi ja sen aikana suorittamani opinnot lähenivät loppuaan ja työnhaku oli aktiivisesti käynnissä. Kuten monena edeltävänäkin vuonna, oli kevät siis jälleen kerran itselleni armotonta paahtamisen aikaa. Kiirettä piti, loppukeväälle ja kesälle oli jo reissuja buukattuna ja tunsin pankkitilini pyörittelevän silmiään seuratessaan kyseisen vuoden valintojani ja elämäntapaani. En silti epäröinyt hetkeäkään, kun ystäväni eräänä keskiviikkoiltapäivänä viestitti kutsuen luokseen tarkat päivät mielessään. Hienoa! Aikataulut natsaa, sisko Tukholmasta mukaan ja eikun odottamaan maaliskuuta liput kourassa.
Ystäväni oli vuotta aiemmin muuttanut miehensä luokse tuolle hyiselle saarelle. Seurattuani heidän elämää kuvien, videoiden ja satunnaisten maratonpuheluiden kautta olin varma, että kyseessä täytyy olla maaginen paikka. Odotukseni eivät tosin olleet korkealla, sillä olinhan aina nähnyt itseni ennemmin Ranskan Rivieralla roséta ja millefeuilleja nautiskelemassa ja ihailemassa paikallisia pastellinsävyisiä kortteleita kesäkuun lempeässä auringonpaisteessa kuin talvisessa säässä harmaiden ja puuttomien laavakenttien keskellä. Kaltaiselleni kylmää, märkää ja tuulta välttelevälle esteetikolle Islanti vaikutti jokseenkin jopa uhkaavalta lomakohteelta, mutta uteliaisuus ja sisälläni vellova rauhattomuus kuitenkin voittivat, ja lähdin matkaan avoimin mielin.
Saapuminen Islantiin
Ensikosketus on brutaali. Atlantilta kaikella voimallaan puskeva puhuri meinaa viedä jopa silmälasit päästäni. Tuuli on niin kova, että se tuntuu jo henkilökohtaiselta. Jatkan päättäväisesti ensimmäiseen bussiin horisontissa, vaikka hädin tuskin näen eteeni. Siskoni odottaa minua saapuvaksi Reykjavikin keskustassa ja ystäväni on tarkoitus noutaa meidät keskustan tuntumasta myöhemmin iltapäivällä. En varmista mihin bussi suuntaa, sillä en välitä. Saari on pieni, joten tuskin ajaudun kauas. En pysty sanoin kuvailemaan miten lämpimältä ja lohdulliselta tuo rauhallisesti eteenpäin köröttelevä myrskynsuoja tuntuukaan. Bussi on täynnä matkustajia, jokainen meistä hiljaa. Tuntuu kuin mielemme olisi samanaikaisesti vallannut nöyryys ja kunnioitus luonnonvoimia kohtaan.
Seuraavat päivät ovat kuin unta. Kierrämme saarta autolla, mikä on vaivatonta, ja tuo reittivalintoihimme kaipaamaamme joustavuutta. Olemme päättäneet ajaa kuuluisan Golden Circlen kiertäen Geysirin purkautuvan kuuman lähteen, Gullfossin majesteettisen vesiputouksen sekä Islannin historian ja luonnon kannalta merkittävän Þingvellirin. Ystäväni suosituksesta katsastamme myös lännessä sijaitsevat Hraunfossarin ja Barnafossin vesiputoukset, Deildartunguhverin höyryävät kalliot sekä Islannin saagoista tunnetun kylpypaikan, Snorralaugin.
Matkantekoamme päivästä toiseen tahdittaa Sigur Rós, emmekä koe tarpeelliseksi puhua, sillä maisemat tuntuvat ajavan kenet tahansa mykäksi. Karua, lohdutonta, mustanharmaata laavakenttää silmien kantamattomiin. Lumen raidoittamia jylhiä vuoria myrskyisän meren äärellä. Laumoittain pieniä ja pörröisiä islanninhevosia, joiden harjat lepattavat tuulessa. Turkoosinsinisiä vesiputouksia. Koskematonta, pumpulimaista lumipeitettä, jonka keskellä kiemurtelee musta väylä, jota pitkin matkaamme kirkkaassa auringonpaisteessa unohtaen määränpäämme. Horisontista ei erota, missä taivas loppuu ja maanpinta alkaa. Päivät ajamme ja illat vietämme kuumavesialtaissa tähtitaivasta ihastellen ja keskusteluihimme syventyen. Sataa, paistaa, tuulee, pakastaa. Aika kuluu täysin huomaamatta eikä säähän enää kiinnitä lainkaan huomiota.
Päätämme seikkailumme majapaikkamme läheiselle Grábrókin tulivuorelle. Ystäväni ja siskoni ovat uppoutuneet intensiiviseen keskusteluun ja kapuavat rinnettä ylös päättäväisellä tahdilla. Seuraan perässä epävarmana. Fyysinen kuntoni ei tunnu riittävän samaan ja usko itseeni horjuu. Reitti on liukas ja ajoittain jyrkkä eikä aurinko ole seuranamme enää kauaa näyttämässä tietä. Pelko hiipii selkärankaani pitkin ja tunnen voimien karkaavan jaloistani, mutta kulunut aika saarella on valanut sisääni niin kummallista kokonaisvaltaista rauhaa, että saan ajatukseni yllättäen kasaan ja etenen. Askel kerrallaan.
Näkymät ylhäältä ovat uskomattomat. Ehdimme huipulle juuri auringonlaskun aikaan. Taivaalla väreilee punaisen ja oranssin eri sävyjä ja ympärillä vallitsee täysi hiljaisuus. Taustalta hiipii syvä tummansininen huppu, joka peittää pian kaiken alleen. Kotikylämme valot ja yötaivas tähtineen vain loistavat väreillen pimeydessä. Seisomme huipulla pitkään hiljaa hymyillen. Kokemus on taianomainen ja siitä muodostuu jälkikäteen minulle henkilökohtaisesti yllättävän tärkeä.
Kotimatka alkaa ennen kuin huomaankaan. Haikein mielin jätämme Islannin taaksemme ja tiemme eroavat kolmeen eri suuntaan. Olen tietämättäni suuntaamassa kohti myrskyisintä vuotta tähän astisessa elämässäni. Vain tuo sisälläni läikehtivä rauhaton olo tuntui aavistelevan tulevaa.
Puolitoista vuotta myöhemmin, myrskyn jo laantuessa huomaan palaavani mielessäni säännöllisesti Islantiin ja tuohon iltaan, jona kapusin tuolivuorelle ja löysin rauhan kaiken sen pelon ja epävarmuuden keskeltä. Samalla ajatuksella tuntuu selviävän lähes mistä tahansa: rohkeasti vaan, itseensä uskoen, askel kerrallaan. Kaiken sen kiipeämisen jälkeen näkymät saattavat olla aika henkeäsalpaavat.
Kuvat ja teksti: Monica Salminen
UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.