Lenkkeily on maailmalla rento, sosiaalinen harrastus. Mirka Markkula yrittää istuttaa uudenlaista, kansainvälistä juoksukulttuuria myös Suomeen. Maailmanlaajuinen juoksuliike pelasti hänen elämänsä ja toi mukanaan uusia ystäviä Yhdysvalloista Aasiaan.
Keskustelupaneelin ainut naisosallistuja käyttää usein hämmentävää sanaa “(juoksu)krevi”. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä hän tarkoittaa, mutta lopulta selviää jälleen kerran, että sanavaraston laajentaminen avartaa myös maailmaa.
Paikka on Pasilan messukeskus maaliskuisten GoExpo -vapaa-ajan messujen aikaan ja paneelissa jutellaan sosiaalisesta juoksemista. Naisosallistuja on messuohjelman mukaan globaalin juoksuliikkeen asiantuntija Mirka Markkula. Jään muun yleisön hajaannuttua häiriköimään Markkulaa, sillä haluan ensinnäkin tietää, mikä ihme on “krevi” (tämä on todennäköisesti täysin uusi sana suomen kielessä) ja toiseksi, minulle on netissä samoillessa selvinnyt, että hän on tunnettu nimi kansainvälisissä somejuoksuyhteisöissä.
“Anteeksi, sanon sen suomalaisittain. Tarkoitin crew’tä tai juoksuporukkaa”, Markkula vastaa krevi-ihmettelyyni.
Hän puhuu maailmalla jo yli kymmenen vuotta sitten alkaneesta sosiaalisen juoksemisen ilmiöstä. New Yorkissa syntyi noin 13 vuotta sitten ensimmäinen juoksuryhmä, Bridge Runners, joka oli itse asiassa vahinko. Tarinan mukaan Mike Saes -niminen nelikymppinen yrittäjä huomasi pitävänsä juoksemista tajuttuaan lounaalla, että ei ehdi hakea poikaansa päiväkodista. Mailla halmeilla ei näkynyt taksia, joten mies säntäsi juoksuun. Matkan aikana hän yllättyi siitä, miten kauniissa kaupungissa asuukaan. Lenkit muuttuivat säännöllisiksi, mukaan alkoi kerääntyä ystäviä ja juoksuista tuli yllätyksellisiä elämyksiä.
Samanlaisia musiikkia, illanviettoja ja muunlaista yhdessäoloa juoksuun yhdisteleviä porukoita alkoi syntyä Yhdysvaltojen ohella myös Eurooppaan, Aasiaan ja Australiaan. Aluksi kaikki ryhmät olivat pieniä, muutaman hengen yhteisöjä, mutta nyt esimerkiksi Lontoon porukassa on jo satoja juoksijoita ja muissakin kymmeniä.
Viime kesänä Markkula perusti Suomeen krevin, Karma Runnersin. Muutettuaan puolitoista vuotta sitten ulkomailta takaisin kotimaahan juoksun ystävä huomasi kaipaavansa omaa yhteisöä.
Vakikävijöitä on toistaiseksi kourallinen. Markkulan kulttuurisokki ei siis vielä ole täysin helpottunut, vaikka porukassa onkin mukana hyviä kavereita.
“Suomessa me ollaan sosiaalisen median käytössä tosi paljon jäljessä esimerkiksi Ruotsia. Postaillaan ehkä kuvia siitä, että ollaan käyty yksin lenkillä. Meillä ei ole sellaista kulttuuria, että tehdään yhdessä eikä sitä myöskään ihmiset näe.”
Yksilökeskeisyyttä pakoon
Juoksuporukassa tärkeintä ei ole tavoitteellisuus, vaan se, että on hauskaa yhdessä. Konsepti voi tulla puun takaa suomalaiselle, joka sitkottelee yksin lenkkipoluilla omissa ajatuksissaan vähintään triathloniin treenaten.
“Kreveissä mennään sellaista tahtia, että kaikki pysyvät samassa porukassa. Kokeneemmat tukevat uutta tyyppiä ja ottavat sen joukkoon mukaan, mikä on vähän epäsuomalaista”, Markkula kuvailee sosiaalisen juoksun filosofiaa.
Karma Runnersit, kuten muutkin maailman juoksupoppoot löytyvät parhaiten Facebookin tai Instagramin välityksellä. Näissä viestintäkanavissa korostetaan muuta, kuin yksittäisten juoksijoiden yksittäisiä saavutuksia.
“Sosiaalisessa mediassa ei nosteta yhtä ihmistä esille. Jos on jotain tavoitteellisuutta, niin sekin on yhteistä. Esimerkiksi nyt kesän alussa on Helsingissä puolimaraton, jolle treenataan yhdessä. Tavoite on, että päästään kaikki maaliin, ei nopeus”, Markkula kertoo.
Tärkeä osa sosiaalisen juoksun ajatusta on tietysti se, mikä tekee jutusta globaalin liikkeen. Siihen kuuluu paitsi seikkailu omassa kaupungissa, myös kaikkialla maailmassa.
“Yksi meidän krevin tyttö lähti Thaimaahan nyt keväällä. Selvitin ystävieni kautta, missä siellä olisi krevejä. Ei se aina ole pelkkää juoksemista, vaikka matkustaisi tapaamaan juoksijoita. Ihmiset muualta maailmasta näyttävät omaa kaupunkiaan sulle ja käydään vaikka syömässä. Pääset tutustumaan siihen ihmiseen ja yhtäkkiä sulla on kontakteja ympäri maailman”, Markkula kuvailee.
Juoksu pelasti hengen
Markkulan oma juoksutarina on koskettava. Sen jakaminen omassa ja juoksututtujen blogeissa on myös tuonut hänelle verkostoa ja tunnettuutta yhteisöllisen juoksun piireissä.
“Mulla on ollut pienestä pitäen masennusta on-off -henkisesti. Välillä on ollut todella pahojakin kausia.”
Nuori nainen muutti alle kolmekymppisenä Saksan Hannoveriin ajatellen karkaavansa näin ahdistusta. Markkula oli käynyt kaupungissa vain kerran, kuukausi ennen muuttoa, eikä elämä uudessa maassa osoittautunutkaan niin auvoisaksi kuin hän kuvitteli. Masennus uusiutui pahempana kuin koskaan.
“Oli sellainen hetki, että halusi vain nukahtaa eikä herätä.”
Hän katsoi dokumentin nimeltä Hungry for Change, jossa masentunut mies kertoi tarinansa siitä, miten sai ruokavaliolla hoidettua masennustaan. Toisen kokemuksen näkeminen sai Markkulan sisuuntumaan.
Hän oli teini-ikäisenä estejuoksijana loukannut molemmat polvensa ja lopettanut harrastuksen päättäen, että juokseminen on kuraa. Nyt lähes kolmekymppinen nainen kaivoi kaapista joten kuten juoksuun soveltuvat kengät ja lähti purkamaan tuntojaan lenkkipolulle ensimmäistä kertaa vuosiin.
“Päätin lähteä katsomaan, miltä juoksu nyt tuntuisi. Ei se tietenkään hauskaa ollut, kun kunto oli huono, ylipainoa kertynyt ja muutenkin ikävä olo. Puskettuani sen noin neljän kilometrin pituisen lenkin läpi kotona tuntui kuitenkin vähän paremmalta. Siitä se lähti”, Markkula muistelee.
Hannoverissa ei kuitenkaan ollut juoksuporukkaa, joten Markkula etsi sosiaalisen median avulla muita juoksijoita ja kohtalontovereita eri puolilta maailmaa. Samalla hän alkoi myös kirjoittaa blogia juoksusta, masennuksesta ja yleisesti elämästä. Lopulta hän tapasi ensimmäistä kertaa naamatusten juoksukreviläisiä Lontoossa.
“Kerroin, että olen tulossa viikonlopuksi sinne ja kysyin, haluaisiko joku juosta kanssani. Siitä on nyt reilu kolme vuotta. Sieltä sain ensimmäiset juoksuystäväni ja käytännössä siitä muutaman kuukauden kuluttua tapasimme uudelleen Berliinissä. Siellä osallistuin ensimmäistä kertaa Bridge the Gap -tapahtumaan, johon kokoontui ihmisiä maailman eri kreveistä juoksemaan puolimaratonin ja viettämään viikonloppua yhdessä”, Markkula kertoo.
Omalla tahdilla yli maratonin
Juoksemisesta tuli niin tärkeä osa Markkulan elämää, että hänellä on jopa juoksutatuointi ranteessa. Nyt hänestä on vuodessa sukeutunut paitsi Karma Runnersin perustaja ja kapteeni, myös pian keväällä aukeavan Adidas Runners -porukan valmentaja. Leppoisuus pysyy kuitenkin Markkulan avainsanana ja tahti on hänelle matkan merkitystä pienempi tekijä.
“Olen juossut esimerkiksi paljon ultramatkoja. Juoksu onkin auttanut mua masennuksessa siinä, että olen huomannut, että pystyn olemaan itseni kanssa liikkeessä koko päivän.”
Ultramatkat ovat siis juoksukisoja tai -lenkkejä, jotka ovat pidempiä kuin maraton. Käytännössä jokainen yli 42,2 kilometrin mittainen juoksu on ultrajuoksu.
Markkulan paras ja samalla kamalin juoksumuisto on ensimmäiseltä ultralta, jonka hän tempaisi harrastettuaan juoksua parin vuoden ajan.
“Se oli kaksi vuotta sitten huhtikuussa Tanskassa saarella, jonka ympäri juostiin 60 kilometriä. Olin valmistautunut juoksuun koko edeltävän vuoden ja koin olevani vahva”, Markkula kertoo.
Kolmekymmentä kilometriä menikin jouhevasti, mutta sitten vatsa päätti, ettei pysty ottamaan ravintoa vastaan.
“Kun energiat loppuu, ei ole enää kivaa, ja sitten tuli ripuli ja piti käydä kakalla jonkun takapihalla. Muistan sieltä hetken, jolloin juoksin maantien reunaa ja itkien lähetin äidille tekstiviestiä, että onko tässä mitään järkeä. Päätin silti, etten luovuta. Se oli samalla karseinta ikinä, mutta kun pääsin maaliin, se oli tilanne, jonka jälkeen en enää voinut sanoa, etten pysty johonkin.”
Puolimaratonin jälkeen ultrajuoksuun suoraan tähdännyt Markkula kertoo, että naisia näkee pitkillä juoksuilla yllättävänkin paljon.
“Naisilla on se etu, että olemme pienempiä, jolloin ruumiinlämpömme ei nouse kauhean korkeaksi. Pystymme pitämään itsemme menossa kauemmin. Energiankulutus ei myöskään ole niin kova”, Markkula perustelee.
Vielä viimeiseksi haluan kysyä Markkulalta hänen blogityylistään. Hän vaikuttaa somessa äärimmäisen rehelliseltä eikä ainakaan kovin usein näytä sortuvan meidän monen muun helmasyntiin, itsekehuun ja silotteluun. Onko tämä tietoinen linjavalinta?
“Olen nykyistä kaunistelua ja kiiltokuvameininkiä vastaan. Itselläni on 19-vuotias pikkusisko enkä halua, että hän luulee, että hänen pitäisi olla jonkin median antaman kuvan mukainen. Meitä näin toimivia on yhä vähän. Ihmisten on kuitenkin helpompi lähestyä sua, kun ne näkevät, että olet oikeasti se, joka sanot olevasi.”
Kuvat: Eira Talka, Mirka Markkulan arkisto
