Tuskaturismia slummissa.

Tuskaturismista ja köyhyyden valokuvaamisesta

Kerro kaverille!

Onko termi tuskaturismi jo tuttu? Joskus matkoilla päätyy tilanteisiin, joissa tahtomattaankin aiheuttaa mielipahaa tai ylläpitää vääriä uskomuksia tai rooleja, jopa valta-asetelmia. Joskus sitä tekee maksuakin vastaan, ajattelematta. Tässä varoittava esimerkki Istanbulista ja ajatuksia tuskaturismista.

Olen rohkea matkailija. Menen välillä niihinkin paikkoihin, joihin kaikki eivät matkoillaan päädy ja usein löydän todellisia aarteita sekä päädyn hetkiin, jotka tekevät matkoista kultaakin arvokkaampia. Olen myös kiinnostunut historiallisesti karmivista paikoista; vankiloista ja sodan jäljistä. Silti yritän olla olematta tyhmänrohkea. Monesti vähemmän tutkituista paikoista löytyy valokuvauksellisuutta ja niin sanottua aitoutta, mutta etenkin valokuvauksen kanssa pitää olla tarkkana ja huomaavaisuus kuvattavien paikkojen ja etenkin ihmisten suhteen on aina oltava matkassa mukana.

Lukuvinkki: Lapsia vai kuvausrekvisiittaa

Istanbulissa käynyt, minuakin reissujen suhteen reilusti rohkeampi reissaajaystäväni, kertoi minulle Istanbulissa sijaitsevasta köyhästä, mutta kiehtovasta asuinalueesta. Hän kutsui sitä nimellä ”gypsy neighbourhood” ja kertoi sen olevan koko kaupungin rosoisin, mutta rappioromanttisesti kaunein kaupunginosa. Sinne oli päästävä, tottakai – tykkäänhän rosoisuudesta ja rappioromantiikasta.

Tiedosta alueen historia ja nykytila, tiedosta ihmiset

Paikallinen ystäväni vei minut tutustumaan tuohon nimeltä mainitsemattomaan kaupunginosaan. Reissuillani kuljetan seikkailuilla mukanani mahdollisimman vähän arvotavaraa ja jätän arvotavarat hotellille. Tuona päivänä laukussani oli luottokortti sekä puhelin ja kaulani ympärillä roikkui kamera. Kameraani piilottelin takin alla, kainalossa, enhän halunnut herättää turhaa huomiota. En tiennyt, oliko tuo alue kovinkaan turvallinen ja oliko soveliasta kuvata. Tavallaan se, että päädyn ihmettelemään vähävaraisuutta ja sortumassa olevia taloja, edustaa ilmiötä nimeltä tuskaturismi (engl. dark tourism).

Olimme kävelleet pari korttelia tämän kaupunginosan alueella ja olin juuri peruuttanut syrjäiseen nurkkaan ottaakseni pari kuvaa rappioromanttisista, silmissäni kovin kauniista rakennuksista, kunnes kuului huutoa. Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

En tiennyt, mitä tapahtuu. Kävin mielessäni hetkessä läpi kaikki skenaariot ja vaihtoehtoni. Vaistoni käskivät minua pakenemaan. Juoksin sinne, mistä olimme tulleetkin ja takaisin isomman tien vierelle. Katselin perääni ja yritin kuikuilla ystäväni perääni ja pelkäsin hänen puolestaan. Tilanne oli pelottava. Ajattelin heidän ryöstävän meidät.

Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

Juoksin isolle tielle, koska tiesin siellä olevan paljon ihmisiä. Olin juuri aikeissa soittaa pulaan jättämälleni ystävälleni, mutta pian näin hänet kadun kulmassa. Mikä helpotus, hän oli kunnossa. Olisi ollut kauheaa, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin. Hän oli kuitenkin tullut sinne minun takiani ja minä jätin hänet yksin noiden miesten keskelle ja vain pakenin.

Etuoikeutettuna kuvaamassa köyhyyttä, kurkkimassa katoaviin koteihin

Jalkani tärisivät säikähdyksestä. Kysyin ystävältäni, mitä oikein oli tapahtunut. Vastaukseksi sain miettimään pistäneitä lauseita. Miehet olivat olleet vihaisia, koska otan kuvia. He halusivat tietää, mihin ja miksi otan kuvia. Heitä on yritetty ajaa pois tuolta asuinalueelta, kuten kaikkia muitakin sen asukkaita. He ovat lainsuojattomia, muualta tulleita, joiden ei enää haluta asuvan tuossa kaupunginosassa. Ymmärrettävästi he eivät halua, että heidän elämäänsä dokumentoidaan tai että heidän taloistaan otetaan kuvia mahdollisesti vaikka talojen myyntitarkoituksessa. Sijoittajat haluavat ottaa alueen valtaansa. Miehet eivät yksinkertaisesti halunneet, että siellä otetaan kuvia. Piste.

Lukuvinkki: Eettisesti kestävä matkailu

Tämä kaikki sai minut miettimään. Tottahan se on, että jos itse asuisin köyhyydessä, en usko voivani ymmärtää jonkun motiivia kuvata niin sanottua puutettani. Tuskin voisin ymmärtää, että jonkun mielestä ränsistyneissä taloissa voi olla jotakin kaunista ja kiehtovaa – jotain niin valokuvauksellista. Minulle se kun on vaihtelua ylikiilloteltuun Suomi-arkkitehtuuriin. Kyseenalaista tämäkin, mutta estetiikassa ja kauneuskäsityksessä ei voi olla oikeassa tai väärässä.

On totta, että on moraalisesti väärin mennä ison ja hienon kameran kanssa kurjuuden keskelle ja vielä kuvata sitä. Vaikka tarkoitukseni oli hyvä, köyhyydessä ja häätöuhan alla asuvat eivät voi sitä tietää tai ehkä edes selityksien jälkeen käsittää. Minä ja etuoikeuteni.

Tuskaturismia ja vanhoja sankyja.
Kuva: Unsplash/Hoshino Ai

Tuskaturismin monta puolta

Tämä tilanne sai minut miettimään entistäkin kriiittisemmin myös tuskaturismin nimellä tunnettua matkailun muotoa. Tätä tuskaturismia on moneen lähtöön, mutta lähinnä kyseenalaistan Intian slummeihin ja Brasilian faveloihin tehtyjä turistiretkiä. Niin, turisteja viedään katsomaan sivusta vähävaraisten elämää. Historialliset kohteet ovat asia erikseen ja niiden turismi vie tärkeiden asioiden äärelle. Siinäkin asiassa, valitse matkanjärjestäjäsi järkevästi.

Tällaiset turistimatkat ovat eettisesti väärin ja kenenkään ei pitäisi maksaa rahaa varsinkaan ulkopuolisille tahoille nähdäkseen, kuinka vähävaraiset elävät, käydä kurkkimassa kurjuutta ja palata luksushotelliin. Tämä asia on tietysti moniulotteinen ja tälläkin on luonnollisesti hyvät ja huonot puolensa.

Onhan se totta, että välillä turistien maksamilla rahoilla saadaan jotain hyvääkin aikaan. Välillä rahat varmasti menevät hyvään tarkoitukseen ja niillä saatetaan tehdä jotain yhteisen hyvinvoinnin eteen. Silti, en kannata tällaista turismin muotoa. Jos itse olen kiinnostunut tällaisista paikoista, haluan mennä näihin paikkohin omana itsenäni ja ihmisenä – en maksavana turistina. Tästäkin voidaan varmaan olla montaa mieltä.

Tuntuu hullulta, että me, keillä on mahdollisuus palata tuon tuskan näkemisen jälkeen isoihin taloihimme, käymme hetken ajan tirkistelemässä muiden elämää. Varmasti toki taloudellisen kurjuuden näkeminen saa meidät arvostamaan monia asioita ja valveutumaan, edes hetkeksi. Silti, onhan se järjetön konsepti. Lopulta koko tuskaturismi on hyvin kyseenalainen harrastus, ellei raha oikeasti jää paikallisille ja turismi tapahdu paikallisuuden ehdoin.

Oma motiivini ei ollut nähdä kurjuutta ja en oikeastaan edes tiennyt, mitä tältä Istanbulin kaupunginosalta odotin. Ehkä odotin rosoisuutta, valokuvauksellisuutta ja elämän makuista elämää. Juuri sitä, mikä kiehtoo valokuvaajaa minussa. Sitä estetiikkaa näin vain pienen pintaraapaisun, mutta sain hyvän ja tärkeän elämän oppitunnin. Onneksi selvisin vain säikähdyksellä. Ensi kerralla menen kenties takaisin sinne ilman kameraani ja tallennan nuo kauniit ja rappioromanttiset kadut sekä kujat vain aivojeni muistikortille. Ja toivon, että alue on entisensä ja että asukkaat ovat saaneet jäädä. Toivoa sopii.

Kysymys: Onko teillä ajatuksia tuskaturismista tai kokemuksia vastaavista tilanteista? Kommentoi alle.

Lukuvinkki: Tuskaturimista lisää esimerkiksi täällä. Myös Seikkailijattariinkin Norjan elämästä raportoiva Monni on kirjoittanut aiheen ristiriidoista jo vuosia sitten.

Kerro kaverille!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.