Vaellus Uudessa-Seelannissa? Minkälainen kokemus oli vaeltaa Uusi-Seelanti päästä päähän? Lue kokemukseni ja opi virheistäni.
Vaellus Uudessa-Seelannissa; uhka vai mahdollisuus? Päätin kokeilla onneani ja valitsin Uuden-Seelannin ensimmäiseksi pitkän vaelluksen kohteekseni muutamastakin syystä; olin käynyt siellä aikaisemmin ja rakastunut maan kauniiseen, monipuoliseen luontoon. Lisäksi Uusi-Seelanti on turvallinen maa ja ihmiset ovat erittäin ystävällisiä. Maassa ei ole vaarallisia eläimiä, joita pitäisi vaelluksella varoa.
Tiedossa oli huikea, monen kuukauden pituinen seikkailu Te Araroalla. Se on 3000 kilometriä pitkä vaellusreititi, joka kulkee koko maan päästä päähän. Tiesin jo etukäteen, että helppoa ei tule olemaan ja että maasto on paikoin erittäin haastavaa. Olin ennen matkaa lukenut reitin aikaisemmin vaeltaneiden blogeja, joten luulin tietäväni tarkkaan, mihin olin lähdössä. Uusi-Seelanti otti kuitenkin luulot pois heti kättelyssä, opettaen vaeltajalle nöyryyttä. 3000 kilometrin matkalla kokemukseni ja itsevarmuuteni vaeltajana kasvoi huimasti, mutta ei ilman kantapään kautta oppimista.
Lukuvinkki: Vinkit lyhyemmälle vaellukselle
Mitä opin Uudesta-Seelannista pitkällä vaelluksella?
Uuden-Seelannin hiekkarannat
Te Araroa alkaa Cape Reingan majakalta, aivan Pohjoissaaren päästä. Ensimmäiset sata kilometriä on hiekkarantaa, kuulostaa kivalta, eikö? Mutta hiekkarannalla kävely ei välttämättä ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ranta tietysti viettää mereen päin, joten kävelet koko päivän vinolla alustalla. Nousuveden aikaan ranta kapenee, kunnes jäljellä on enää pehmeä, upottava hiekka, joka menee kenkiin ja alkaa hiertää. Vieressä kiiltelee meri, mutta juomakelpoista vettä ei koko tällä useamman päivän matkalla ole kuin muutamassa paikassa, joten täydennykset on mietittävä tarkkaan. Aurinko paistaa koko päivän, eikä rannalla ole minkäänlaista varjoa. Tapasin useamman vaeltajan, jotka olivat ahnehtineet liian pitkiä päivämatkoja tasaisella rannalla ja saaneet aikaiseksi karmeat rakot tottumattomiin jalkoihin.
Mutaa ja lisää mutaa vaellusmaastona
Olin tietoinen siitä, että etenkin Pohjoissaaren metsissä on mutaista. Olin lukenut siitä muiden blogeista ja olin valmistautunut kunnon kengillä sekä säärystimillä mutaa vastaan. Alkuun yritin kiertää pahimpia mutaisia kohtia polulla. Mutta metsä oli usein niin tiheää, että kiertäminen ei oikein onnistunut ja lopulta kuitenkin aina päädyin mutaan, yleensä takamukselleni. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen totesin, että parempi vain kahlata suoraan läpi. Alamäet olivat pahimpia, yksi lipsahdus ja yhtäkkiä huomaat liukuvasi mutaista liukumäkeä alas. Useampi kaveri onnistui katkaisemaan tai vääntämään vaellussauvansa kaatuessaan sen päälle.
Uuden-Seelannin kasvit
Uudessa-Seelannissa ei tosiaan ole mitään vaarallisia eläimiä, mutta sen sijaan paljon pahansuopia kasveja, jotka vain odottavat polun varrella että pääsevät haavoittamaan viatonta vaeltajaa! Pahimpia oli muun muassa ”bush lawyer”, eli puskajuristi, jonka nimestäkin voi päätellä että se on piikikäs köynnös, joka tarttuu kiinni vaatteisiin ja sen irrotteluun menee tovi jos toinenkin. ”Gorse” on pensasmainen kasvi, jolla on myös piikit. Sitä kasvoi usein polkujen varrella niin tiheänä, että vaeltaja oli jälleen ihan naarmuilla työntyessään pusikoiden läpi. Eteläsaarella näiden ihanuuksien tilalle tulikin ”Spear Grass” eli keihäsruoho. Nimi kertoo kaiken. Keihäsruohon lehdet ovat niin teräviä, että sain sellaisesta haavan jalkaan paksun säärystimen läpikin.
Uuden-Seelannin sää
Suomessa olemme tottuneet siihen, että vaikka sää onkin välillä huono, ulos voi aina mennä. Hyvin harvoin meille tänne sattuu niin kova myrsky, että eteneminen vaelluksella tyssää kokonaan. Mutta Uudessa-Seelannissa sääilmiöt ovat paljon rajumpia, vuoristoinen maasto aiheuttaa maanvyöryjä sekä äkkinäisiä tulvia kovilla sateilla. Ollessani vaeltamassa Te Araroalla 2016-2017, Uudessa-Seelannissa oli ennätys sateinen kesä. Sen vuoksi jouduin erämaaosuuksille kantamaan aina reilusti ylimääräistä ruokaa, sen varalle että jään jumiin jonnekin sateiden takia. Kerran jouduinkin kääntymään takaisin autiotuvalle, kun reitillä ylitettävä puro oli paisunut sateella liian vaaralliseksi ylittää. Seuraavana päivänä sama puro oli naurettava liru, joka ulottui hädin tuskin polveen asti. Jyrkissä rinteissä oli useampi kuumottava tilanne, kun maavyöry oli vienyt polun mennessään ja siitä oli jotenkin yritettävä päästä yli.
Uusi-Seelanti on turvallinen maa, mutta luonto voi kyllä yrittää hidastaa matkantekoasi monella eri tavalla.
Uuden-Seelannin joet
Te Araroalla saa varautua siihen, että kengät ovat märät lähes joka päivä. Tämä johtuu muun muassa edellä mainitusta mudasta, mutta myös siitä, että reitillä ylitetään niin paljon puroja ja jokia, ettei kenkiä ole mitään järkeä ottaa sitä varten pois. Jos muta, kasvit tai sääolosuhteet eivät ole saaneet vaeltajaa lannistettua, niin lukuisien jokien ylitys saattaa sen tehdä. Minulla sattui yksi läheltä piti -tilanne, kun ylitin jokea yksin ja meinasin joutua virran vietäväksi kaatuessani veteen. Onneksi olin jo lähellä rantaa ja selvisin säikähdyksellä, mutta sen jälkeen lyöttäydyin aina muiden seuraan kun tiesin isomman ylityksen lähestyvän.
Lukuvinkki: Markus pyöräilee Uuteen-Seelantiin
Reitillä on kaksi niin isoa jokea, Rakaia ja Rangitata, että niiden ylittämistä ei suositella. Rakaiaa en edes yrittänyt ylittää, mutta Rangitatan lähestyessä oli ollut sateetonta melko pitkään ja vastaan tulevat vaeltajat olivat sen onnistuneesti ylittäneet, joten päätimme kolmen muun vaeltajan kanssa yrittää. Vaihtoehtona olisi ollut liftata 150 km joen toiselle puolelle syrjäisillä teillä, joilla ei juuri ole liikennettä. Rangitata on moniuomainen joki, jonka ensimmäiseltä uomalta viimeiselle meillä meni kolme tuntia! Jokien ylittäminen yksin on vaarallista, silloin on tosissaan tiedettävä mitä tekee ja osattava arvioida milloin joki on liian voimakas ylitettäväksi.
Hyvä valmistautuminen Uuden-Seelannin vaellukseen
Uusi-Seelanti on turvallinen maa, mutta luonto voi kyllä yrittää hidastaa matkantekoasi monella eri tavalla. Edellä mainittujen lisäksi vaeltajaa kiusasivat hietasääsket, vaarallinen liikenne tiepätkillä ja äkäiset ampiaiset. Eräänä yönä telttani hyttysverkon läpi tuli weka-lintu, joka söi myslini minun nukkuessani tietämättä mitään. Näistäkin tekijöistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden ansiosta) seikkailuni Te Araroalla oli ikimuistoinen, lähtisin kävelemään sen uudestaan koska vain!
Mudassa rämpiessä, jyrkissä rinteissä puiden juuria pitkin kiipeillessä ja piikkiköynnöksiä väistellessä tunsin itseni Indiana Jonesiksi, joka on juuri löytämässä kadonneen valtakunnan. Hymyni leveni sitä mukaa, kun haasteita heiteltiin eteeni. Jos vaeltaminen näissä maisemissa olisi helppoa, siitä selviytyminen ei tuntuisi niin suurelta saavutukselta. Kun tiedostat riskit ja vaarat, sekä osaat arvioida mikä on turvallista ja mikä ei, pärjäät millä vain vaelluksella.
Eikö vaellus ole oma juttusi? Ehkä kokeilet matkailuautoilua?
