Pakettiauto on Venlan liikkuva koti
Venla oli haaveillut pakuelämästä jo pitkään ja pian elämän toisesta reissupakusta tuli ympärivuotinen koti. Liikkuva koti sopii täydellisesti liikkuvan elämäntavan omaavalle seikkailijattarelle. …
koti
5x maailmalle kotoa käsin
Vaikka matkailu itsessään on pysähtynyt koronan takia ja ei tule luonnollisestikaan tässä tilanteessa kysymykseen matkailla, meidän haaveilun ei tarvitse kuitenkaan pysähtyä. Listauksesta löydät viisi vinkkiä, joilla pääset hetken irtiotolle ja matkalle maailmalle vaikka kotisohvalta. …
Kuka pelkää matkalta paluuta?
Vuosien reissun jälkeen istun yhtäkkiä kaiken tutun keskellä. Talossa, jonka ovenkarmeilla näkyy pituuskasvuni, ainoassa paikassa, jonka olen tiennyt koko ikäni. Nukun yöni omassa sängyssä, laitoin omat lakanat ja peitto on pehmeä, muhkea ja sekin on oma. Kaiken oman ja tutun keskellä tunnen tunteita, joita en osaa pukea sanoiksi.
Olen palannut Suomen kesään, olen palannut. Olen saapunut hetkeksi lepäämään, unelmien välitilaan, jonka aikana haluan painaa pääni sammaleeseen ja haistella havuja. Juurettomuuteni keskellä huomaan, miten kauniilta se kuitenkin tuntuu, kun saa olla kuin kotonaan. Kun saa kosketella omia kirjojaan ja loikoilla omissa lakanoissaan. Mummolan vintti on täynnä pahvilaatikoita joissa on koko elämäni. Vai onko sittenkään? Ja mitä se oikein tarkoittaa? Eihän elämäni niissä pahvilaatikoissa nyt oikeasti ole. Se on maailmalla, Filippiineillä, Hollannissa, missä tahansa.
Mutta silti, niitä laatikoita availlessani muistot tanssivat ympärilläni, enkä saanut enää mistään otetta. Mitä ne haluavat minulle kertoa? Mitä tämä suunnaton kaipuu arkeen oikein tarkoittaa?
Kaikki alkaa taas uudelleen
Neljä vuotta sitten mietin, uskallanko hypätä tuntemattomaan ja jättää kaiken taakseni. Uskallanko pakata kaiken omaisuuden pahvilaatikoihin mummolan vintille, ja lähteä juurettomuuteen ja vapauteen? Nyt mietin, että uskallanko seurata sydäntäni ja purkaa nuo pahvilaatikot, koota keittiön puisen pöydän ja laskostaa lakanat kaappiin. Uskallanko aloittaa arjen uudelleen?
Miksi en uskaltaisi, mikä siinä niin pelottaa?
Mitä jos jään jumiin? Mitä jos en viihdykään? Mitä jos haluankin takaisin, tai eteenpäin, mitä jos elämästäni tulee painavaa ja raskasta? Mitä jos katoan, mitä jos minusta tulee tavallinen?
Kotikaupungin kaduilla unelmat hyppivät edessäni, vanhat ja uudet. Minkä niistä valitseni, mitä lähtisin seuraamaan seuraavaksi? Olen jollain elämäni keskitiellä kysymässä itseltäni mitä olen oikein saanut aikaan, ja mikä on vielä mahdollista. Ja kuitenkin tällä hetkellä eniten haluaisin vain olla olemassa.
Mitä jos haluankin takaisin, tai eteenpäin, mitä jos elämästäni tulee painavaa ja raskasta? Mitä jos katoan, mitä jos minusta tulee tavallinen?
Kun tavallinen muuttuu taivaalliseksi
Missä ovat kaikki reissuiltaan palanneet onnellisen arjen sankarit, ja miksei tätä tarinaa kerro kukaan? Paluumuuttajat hiipivät takaisin kenenkään huomaamatta, siivoavat pölyt rinkastaan ja kävelevät puhtailla kaduilla hymy kasvoillaan K-kauppaan ihastelemaan sen rajatonta valikoimaa. Mutta ei siitä silti tarinoita kirjoitella, arjen ihanuudesta. Ihan kun siinä olisi jotain häpeällistä, että haluaa elämältään vaihteeksi jotain muuta, kun palmupuita ja valkoisia hiekkarantoja. ”Miten voit mennä takaisin Eurooppaan, katso nyt ympärillesi!”,minulle sanottiin ennen kuin lähdin Filippiineiltä. Kaunista on mäntymetsässäkin, mietin, ja haaveilen syksyisen sateen tuoksusta.
Miksi sitten aina lähden, kun kuitenkin aina palaan? Miksi aina palaan, kun kuitenkin taas pian lähden? Siinäpä se. Elämän balanssi, tanssi joka vie itään ja länteen.
Taas pelottaa, mutta ainahan minä tätä sydämeni ääntä olen seurannut, pelotti tai ei. Kotiinpaluu on sitä paitsi aina jännittänyt enemmän kuin lähteminen, sillä lähteminen taitaa olla meille seikkailijattarille kuitenkin luontaisempaa. Mutta nyt sydän sanoo, että hengähdetäänkö hetkeksi. Juodaanko aamukahvit omasta kupista ja nauretaanko ilosta kun avaimenperässä roikkuu muutakin kuin koristeita.
Kirjoittaja asettuu hetkeksi toiseen kotimaahansa Hollantiin ihastelemaan Euroopan taivaallisuutta.
Kodittomana maailmalla, kotona tien päällä
Kun asfaltti polttaa, on mentävä – näin ajattelin lähtiessäni matkaan uudenkarhealla pyörälläni melkein kaksi vuotta sitten. Silloin ei taakse katseltu: elämä Lontoossa sai jäädä, sillä unelmana oli irtautuminen ja halki mantereiden kulkeva seikkailu. Kun jäin määrittämättömäksi aikaa tukikohdattomaksi, tiestä tuli kotini, työni ja intohimoni. …
Pääkirjoitus: Koti ja kodittomuus
Matkailijoina olemme tottuneet vaihteluun. Koko omaisuus kulkee rinkassa mukana, ja koti pystytetään reppureissulla jopa parin päivän välein uuteen paikkaan. Uusi koti ja uusi tukikohta palvelevat hetken aikaa, kunnes matka taas jatkuu. Joillakin kulkee myös työpaikka eli tietokone matkassa mukana, jolloin liikkumisen vapaus ja jopa tulovirta ovat mahdollistettuja. Tätä on nykypäivän nomadius, moderni kulkurielämä. …
Rakkauteni Mali – Henkinen kotini
Onko ihmisellä henkinen koti? Paikka, jossa ei ole koskaan aiemmin käynyt, mutta jossa tuntee heti alusta alkaen olevansa kotonaan? Tanialle Länsi-Afrikan Mali on henkinen koti.
Eräänä toukokuun alun päivänä kahdeksan vuotta sitten satuin Kaisaniemen opintoputkessa kävellessäni katsahtamaan juuri tietyllä sekunnilla oikealle. Silmiini osui A4-kokoinen juliste, jossa seisoi neljä turbaanipäistä miestä. Alla luki: Tuareg-musiikkia Malista. ”Mikä on tuareg?”, kysyin itseltäni pahaa aavistamatta. Siinä hetkessä päätin: menisin kyseiseen tilaisuuteen ottamaan selvää.
Olin jo aiemmin havainnut malilaisen musiikin suhteen vesiputouksen kaltaisen ilmiön sisälläni. Kun ensimmäisen kerran kuulin koran soivan, kyynelkanavat aukesivat ja sydän pakahtui sellaisesta haikeudesta, jota on mahdoton sanoin kuvailla. Tämä toistui säännöllisesti. Toumani Diabate, Habib Koite, vuoron perään vetistelin milloin missäkin. Tuntui siltä, kuin joku olisi kutsunut minua sisältäni.
Toukokuinen ilta, jolloin lähdin kuuntelemaan tuareg-musiikkia Malista oli muuttava koko senhetkisen elämäni suunnan.
Toukokuinen ilta, jolloin lähdin kuuntelemaan tuareg-musiikkia Malista oli muuttava koko senhetkisen elämäni suunnan. Illan jälkeen olin pyörryksissä, unenomaisessa tilassa, ja jokin työnsi minua voimakkaasti eteenpäin. Vaihtoehtoja ei ollut: kuukautta myöhemmin olin kyseisen bändin luona Ranskassa ja naputtelin jäsenhakemusta toukokuisen tapahtuman järjestäneelle yhdistykselle. Istuimme illat nuotiolla juoden teetä, ja upposin heidän tarinoihinsa, kitaroiden samettiseen sointiin ja kieleen, joka soi korvissani niin kauniina.
Mali – Matka oli kuin kotiinpaluu
Muutamaa kuukautta myöhemmin istuimme jälleen yhdistyksen perustajan olohuoneessa, Suomessa, kuullaksemme kutsun: ”tervetuloa aavikolle”. Kahden kuukauden päästä seisoin matkalaukkuineni Helsinki-Vantaalla tietämättömänä siitä, että yhtä paljon kuin olin lähdössä, olin myös palaamassa kotiin.
Kun ensimmäisen kerran astuin keskellä yötä Malin pääkaupungin Bamakon kansainvälisen lentokentän ovesta ulos kuumaan tuuleen, odotin kutkuttavaa kihelmöintiä, jännitystä ja uuden paikan uteliasta ihmetystä. Astuessani ilmastoituun katumaasturiin, jota yhdistyksemme majoittava poliitikkolady ajoi, tuntui täysin luontevalta katsella ikkunasta Bamakoa Tinariwenin soidessa taustalla. Ensimmäisen aamun valjetessa avasin portin ja katsoin kadulle: täällä minä nyt todella olen ja kaikki on ihan… tavallista! Jokin loksahti paikoilleen. Muistin tunteen, johon musiikki oli minut aiemmin kuljettanut.
Ensimmäisen aamun valjetessa avasin portin ja katsoin kadulle: täällä minä nyt todella olen ja kaikki on ihan… tavallista!
Ympäriinsä kuljeksineelle seikkailijattarelle tämä kokemus oli kuitenkin ensimmäinen laatuaan. Vaikka kotoisa olo oli vallinnut aiemmin niin temppelissä Dharamsalassa kuin vuorilla Sveitsissä, jouduin Malia ja tuaregielämää muutaman päivän katseltuani hyväksymään oudon tunteen: olin kotona. Mikään ei ollut erikoista tai eksoottista. Yksinkertaisesti oli, kuin olisin ollut täällä aina.
Saharan syleilyssä
Kahden viikon jälkeen matkakumppanini halusi lähteä Nigeriin. Lähdin alkuperäisen ajatuksen seuraamana mukaan, vaikka jokin ääni pyysi jäämään. Matkustimme bussilla halki Burkina Fason, ja perillä Niameyssä huomasin olevani vieraassa maassa. Kaikki tuntui oudolta ja erikoiselta. Vaikka yhtä lailla oleilimme tutun tuaregiperheen luona, tuntui kuin en olisi tuntenut ketään. Myös kieli kuulosti kummalliselta.
Parin päivän jälkeen sairastuin malariaan ja olin muutaman päivän ruumiista irtautumisen rajamailla. Tyynyni takana soi Terakaft, aivan kuin kutsuen takaisin kotiin, ja keskellä yötä päätin: minun on päästävä takaisin Maliin. Seuraavana aamuna karistin taudin viime rippeet pois, hyvästelin seurueemme ja hyppäsin bussiin kohti aavikkoa. Nigerin ja Azawadin rajalla sydämeeni laskeutui tuttu rauha. Olin taas siellä, missä pitää!
Nigerin ja Azawadin rajalla sydämeeni laskeutui tuttu rauha. Olin taas siellä, missä pitää!
Vietin aavikolla lyhyen hetken. Sain kokea festarit sekä upota hiljaisuuden ja musiikin kautta johonkin iänikuiseen, joka on kalvanut sydäntäni siitä lähtien. Osa minua jäi Saharaan, kun olosuhteiden pakosta palasimme pääkaupunkiin.
Mali – Koti kulkee sydämessä
Siihen aikaan Malin Bamakossa asui paljon tuaregeja, ja musiikkielämä oli vilkasta. En ollut koskaan yksin tai yksinäinen. Minut otettiin kaikkialla avosylin vastaan. Sahara oli seuranani suurkaupungissakin. Milloin missäkin kuulin kommentteja siitä, kuinka muistutin jotain sukulaista tai tuareginaista.
Pidensin viisumiani kolme kertaa, ja kun vihdoin lähdin Suomeen, jo puolen vuoden päästä minun oli pakko palata. Vuokrasin asunnon, elin ja hengitin. Tutkailin tätä mieletöntä kulttuuria, jossa joka paikassa musiikki yhdisti ja kuljetti. Tulin sydänystäväksi, sisareksi ja lopulta vaimoksi. Tunne kodista sinetöityi arkeen. Kunnes piti taas lähteä synnyinkotiin.
Kaikkina näinä vuosina kun kotini on siirtynyt paikasta toiseen, tai kun olen pitänyt kotia luontevasti muiden sohvilla, on sisälläni vahvistunut ajatus siitä, että koti ei ole paikka. Se on tila sydämessä, rauha, jota tunnet silloin kun ei tarvitse eikä halua lähteä mihinkään. Jos joudut siitä tunteesta eroon, olet levoton. Ja jollekin tietylle paikalle voi olla koko ajan varattuna se tila sydämestä, olit missä tahansa. Nomadi ei ole koskaan koditon, ja minulle se yksi koti tulee aina olemaan täällä.
Takaisin Malissa
Tätä kirjoittaessani olen Malissa ensimmäistä kertaa viiden vuoden jälkeen. Poliittisen tilanteen takia en voi lähteä pääkaupungista, en nähdä aavikkoa. Mutta se on pientä sen rinnalla, että suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani on joutunut jättämään kotinsa Saharan puoleisen Azawadin alueen yrittäessä irroittautua Malin hallinnon alta. Suuri osa ystävistäni taistelee kansansa vapauden puolesta tälläkin hetkellä. Vaikka tiivis yhteisö ei jätä ketään kodittomaksi, voin vain kuvitella, kuinka kaipuu kalvaa niiden sydämiä jotka ovat Saharastaan erossa.
Kaikki nämä vuodet perheemme asui Suomessa odottaen milloin tilanne sallisi meidän palata. Kylmästä pohjolasta tuli Saharan kasvatin koti, ja kylmään pohjolaan syntyi kaksi nomadilasta, jotka nyt ensi kertaa näkevät toisen kotinsa, vasta vanhempiensa teiden jo erkaannuttua.
Kylmään pohjolaan syntyi kaksi nomadilasta, jotka nyt ensi kertaa näkevät toisen kotinsa, vasta vanhempiensa teiden jo erkaannuttua.
Minä yksinhuoltajaäiti olen kuitenkin yhä kotona. Bamako on muuttunut vain vähän. Olen saanut tavata ystäviä ja sukulaisia, veljiä ja sisaria. Elän tuttua arkea Malissa, juon teetä, usein nukahdan kitaran sointiin. Katselen lapsiani toivoen, että he tuntevat olevansa kotona, sillä sitähän he ovat — vielä minuakin enemmän.
Viikot vierivät enkä osaa lähteä. Suomessa ehkä odottaa toinen koti jossakin. Maliin palattuani tiedän yhä selkeämmin, että helsinkiläiskaksio se ei kuitenkaan ole.
Lukuvinkki: Luontoyhteyttä vaaliva Ulla on kuin kotonaan Afrikassa
Teksti ja kuvat: Tania Nassahr
Tuareg-musiikkia: Tinariwen – Iswegh Attay
Kumppanin matkassa maailmalle – uhka vai mahdollisuus?
Rakas seikkailijatar. Sinä iloinen, itsenäinen, omatoiminen, reipas nainen! Kuinka monesti olet ideoinut, suunnitellut ja toteuttanut reissun? Kuinka monesti olet ottanut toisen mukaan matkaan ja pitänyt ohjaksia omissa käsissäsi? Mitä käy, kun irrotat kaikesta ja lähdet vuorostasi toisen mukaan — esimerkiksi kumppanin työn perässä ulkomaille? …
Kumppanin matkassa maailmalle – uhka vai mahdollisuus?Lue lisää »
Huone – mitä muuta voisin kaivata?
Kapkaupungissa opiskelijatalossa asuessani jaoin wc-tilat ja keittiön noin kymmenen tytön kanssa. Monelle soluasuminen voisi olla aika… stressaavaa. Mutta minä viihdyin, yllätin itsenikin. Tunsin syyllisyyttä siitä, että nautin omasta huoneestani niin paljon. En nimittäin ikävöinyt kumppanin kanssa jaettua kotia Suomessa. En uskaltanut sanoa tätä ääneen. Älkää käsittäkö väärin – en vain osannut kertoa, mitä Suomessa ollessani kaipasin. En tiennyt, mitä kaipasin.
Nyt olen kerännyt hieman enemmän viisautta ja ymmärrystä siitä, mitä tarvitsen. Ensinnäkin: itselleen pitää olla rehellinen. Nyt tiedän ja uskallan sanoa ääneen, että tarvitsen oman ”huoneen”. Tilan, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja. Siksi valitsen mieluiten myös yksin matkustamisen. Kompromissivapaa tila muotoutuu ympärilleni välittömästi.
Oma suosikkini on varmasti aika monen mielestä epämukava. Se on nimittäin lentokone, jossa voin vain istua ja olla. Sillä hetkellä ei tarvitse keskustella, ei ole velvoitteita. Dormihuoneessa riittää oma sänky: tämä on minun reviirini. Yhtälailla moottoripyöräillessä olen yksin – ja nautin siitä tunteesta.
Olen asunut isossa ja pienessä solussa, olen asunut yksin, olen asunut kaksin, olen asunut oman perheen lisäksi osana vieraan perheen arkea. Jotenkin en ole koskaan kaivannut paljoa tilaa ympärilleni, mitä asumiseen tulee. Onnellisimmillani olen ollut silloin, kun minulla on ollut oma huone. Vaikka se olisi ollut pieni, se riittää. Omat seinät, oma rajattu tila.
Pieni huone on tuonut minulle aina jonkinlaisen turvallisuuden tunteen ja mahdollistanut rauhoittumisen: ei tarvitse häslätä ja miettiä, viettäisinkö aikaa keittiössä, olohuoneessa vai siirtyisinkö jo sänkyyn pötköttämään. Nyt nimittäin asun kaksiossa, enkä iltaisin oikein osaa päättää, missä huoneessa tekisin ja mitä.
Kuulostaa ehkä hieman kahelilta, mutta yksiössä asuessani iltani olivat rauhallisempia. Samalla tavalla kuin lentokoneessa tai soluhuoneessa – tiedän paikkani, ei tarvitse valita. Ja se saa minut rauhoittumaan.
Matkailuauto on vaihtelunhaluisen liikkuva koti
Mikä olisikaan parempi tapa kesämökkeillä paikasta riippumatta kuin liikkuva koti eli matkailuauto? Matkailuauto mahdollistaa aamukahvin nauttimisen vaikka joka aamu eri järven rannalta, ja liikkuva kesämökki odottaa uutta mökkiviikonloppua parhaimmillaan vaikka omassa pihassa. …
”Ole kuin kotonasi” – tuntemattomien vieraana
Sateet olivat jatkuneet jo viikon, kun tein illalla ruokaa pienen katoksen alla italialaisen rannikkokaupungin laidalla. Olin sateesta läpimärkä ja kylmissäni.
Tiesin, että telttani ja makuupussini olivat jo valmiiksi kosteita, sillä en ollut pystynyt kuivattamaan niitä sateiden vuoksi muutamaan päivään. Yritin ajatella positiivisesti, että ainakaan minun ei tarvinnut tehdä päivällistäni sateessa. Oli jo pimeää, enkä tiennyt miten kauan kestäisi, ennen kun löytäisin sopivan telttailupaikan. Sinä päivänä olin polkenut pyörälläni sateessa 90 kilometriä ja oloni oli kuin uitetulla koiralla.
Olin täysin keskittynyt omiin synkkiin ajatuksiini, kun noin 40-vuotias, minulle täysin tuntematon pariskunta pysähtyi eteeni ja kysyi, tarvitsenko apua. Totesin heille, että homma on ihan hallinnassa ja pastavedet kiehumassa. He kysyivät, missä aioin nukkua sinä yönä. Vastasin heille totuuden mukaisesti, että teltassani. Pariskunta katsoi ensin toisiaan, sitten minua, ja kysyi lopulta, haluaisinko tulla heidän kotiinsa täksi yöksi. Voisin heillä ottaa lämpimän suihkun, ja he tekisivät minulle ruokaa.
Astuessani taloon pariskunta totesi minulle, että ole kuin kotonasi. He esittelivät kotinsa ja näyttivät, mistä löytäisin ruokaa, jos minulle tulisi nälkä. He auttoivat kantamaan laukkuni omaan huoneeseeni. Aamulla he jättivät minut yksin taloonsa ja antoivat minulle kotinsa avaimet. Aamulla sateet jatkuivat, ja pariskunta kysyi minulta, haluaisinko jäädä ainakin vielä yhdeksi yöksi. Lopulta jäin heidän luokseen viideksi yöksi.
Omat ennakkoluulot
Ennen lähtöäni pyörämatkalle olin lukenut, miten matkaajat päätyivät vieraiden ihmisten koteihin nukkumaan. En henkilökohtaisesti ymmärtänyt, miten tämä toimi käytännössä. En osannut kuvitella, miten ihmiset päätyivät täysin ventovieraiden kotiin, ja miten he uskalsivat sinne mennä. Olin sohvasurffannut aikaisemmin, mutta silti en voinut uskoa, että vieraat ihmiset kutsuisivat minut kadulta kotiinsa. Olin omien ennakkoluulojeni uhri.
Sohvasurffauksessa molemmat osapuolet ovat ennalta sopineet majoituksesta, ja yleensä majoitusta tarvitseva osapuoli pyytää majapaikkaa. Kadulla tapaamani ihmiset taas kutsuivat itse minut kotiinsa intuitiivisesti ja hetken mielijohteesta. Mielestäni tässä on suuri ero siihen, miten isäntä käyttäytyy vierasta kohtaan. Yleensä jälkimmäisessä tapauksessa isäntä on tavannut minut joko hikisenä pyörän selässä tai hankalassa tilanteessa esimerkiksi sään takia. He ovat luottaneet siihen, että olen hyvä ihminen. Suomessa minut on kasvatettu varomaan tuntemattomia ihmisiä, mutta sama kasvatus ei selvästikään päde maissa, joiden halki pyöräilin: jokaisessa maassa minut kutsuttiin vieraiden ihmisten luokse kylään.
Vieraana oleminen käytännössä
Ei ole mitään yhtä tiettyä kaavaa, millaista on olla täysin ventovieraiden ihmisten vieraana. Esimerkiksi Myanmarissa majoituin monesti paikallisten luona, vaikka laillisesti se ei ole sallittua. Myanmarilaisissa perheissä meillä ei ollut ikinä yhteistä kieltä, kulttuurit olivat hyvin erilaisia ja ulkonäköni poikkesi heidän ulkonäöstään. Monesti mietin, miten vastakohtia olemme toisillemme, mutta miten samanlaisia silti olemme. Jokaisella ihmisellä on samanlaiset perustarpeet ja jokainen ihminen käy elämänsä aikana läpi samoja tunteita, kuten suru ja ilo. Elekielellä ja hymyllä pärjää kommunikoinnissa yllättävän pitkälle. Kun elää pitkään ilman yhteistä verbaalista kieltä, alkaa viestinnässä kiinnittää huomiota muihin asioihin. Ihmisten reaktioita ja ilmapiiriä pystyy tunnustelemaan ja katselemaan aivan eri tavalla, kun yhteistä kieltä ei ole.
Kodit, joissa Myanmarissa majoituin, oli usein rakennettu luonnonmateriaaleista, eikä niissä ollut ovia tai seiniä. Monet niistä oli usein puupölkkyjen varaan rakennettuja, ja niissä oli vain lattia ja katto. Nukuin usein perheen tyttären vieressä bambumatolla hyttysverkon alla. Tämä rutiini toistui jokaisessa kodissa Myanmarissa. Illalliseksi söin erikoisimmillaan käärmekeittoa ja aamupalaksi raakaa kananmunaa. Jokaisessa maassa on omat ruokatottumuksensa, ja köyhissä oloissa, ilman yhteistä kieltä on erittäin hankalaa ja jopa kiusallista selittää olevansa kasvissyöjä. Muutaman yrityksen jälkeen päätin alkaa tehdä poikkeuksia omiin periaatteisiini. Olin ollut kymmenen vuotta kasvissyöjä, mutta minulla ei ollut sydäntä kieltäytyä ruuasta, joita perheet minulle tarjosivat. Olinhan heidän vieraansa.
Viihdyke vai vieras?
Mitä erilaisempi kulttuuri ja mitä kaukaisempi alue turismista, sitä enemmän minulla oli tunne, että vieraana olin myös tietyllä tapaa perheen viihdyke. Vaikka olin kylässä vain yhden illan, paikalle kutsuttiin ihmisiä katsomaan minua. Yksi hyvä esimerkki on Myanmarista, jossa perhe kutsui koko kylän katsomaan minua ja siskoani. Kukaan ei puhunut englantia, ja tilanne oli pitkän ajopäivän jälkeen hivenen koominen.
Intiassa olin useaan otteeseen paikallisten perheiden luona yötä. Muutaman päivän jälkeen heillä oli tapana pukea minut paikalliseen asuun ja letittää tukkaani. Lapset leikkivät kanssani ja yritin usein tehdä perheelle ruokaa tai auttaa naisia ruuanlaitossa ja muissa töissä. Intiassa, vaikka olin vain yhden perheen vieras, olin yleensä koko kylän vieras. Lähtöaamunani koko kylä oli monesti odottamassa minua oven takana, ja koko joukko seurasi minua vilkuttaen niin pitkään, kunnes olin poistunut näköpiiristä.
Iran oli matkani yksi vieraanvaraisimmista maista, ja siellä sain joka päivä kutsuja ihmisten koteihin. Etenkin naiset halusivat opettaa minulle ruuanlaittoa, kertoa paikallisesta kulttuurista ja naisen asemasta sekä näyttää minulle nähtävyyksiä. Iran on ainoa maa, jossa minulla oli matkani aikana selkeä paikka yhteiskunnassa. Näin oli myös perheissä, joissa olin vieraana. Vaikka perheenjäsenet söivät yhdessä, kommunikoin enemmän naisten kanssa, ja viipyessäni enemmän kuin yhden yön he myös viettivät aikaa kanssani.
En vastannut myöntyvästi kutsuihin joka päivä, sillä vieraana olo on pidemmän päälle energiaa vievää. Retkipyöräily on fyysisesti väsyttävää, ja parhaimmillaan päivän aikana voi käydä läpi koko tunneskaalan. Vieraana ollessa halusin usein antaa mahdollisimman paljon itsestäni olemalla läsnä, vaikka kuinka väsytti. Omien energiavarojeni mukaan valitsin päivät, jolloin vastasin myöntävästi ihmisten kutsuihin. Omista ennakkoluuloistani huolimatta olin paikallisten vieraana jokaisessa maassa, jossa pyöräilin. Vieraana ollessani näin läheltä paikallisten ihmisten elämää, mikä oli minulle tärkeää.
Onko yöpyminen vieraiden ihmisten luona turvallista?
Minä jouduin sanomaan näkemiin omille ennakkoluuloilleni jo matkani alkuvaiheessa. Epäilin suotta ihmisten hyvyyttä. Ihmiset haluavat auttaa aivan omasta halustaan ja mahdollistaa matkalaisen turvallisen etenemisen. Ihmiset ovat ystävällisempiä, kuin olisin ikinä voinut uskoa. Naisena yksin pyöräillessä saa kokea pyörämatkailun parhaat puolet, mutta samalla myös ne huonoimmat. Hyvät ihmiset haluavat pitää huolen yksin matkaavasta naisesta, mutta samaan aikaan monet näkevät myös väärinkäytön mahdollisuuden. Omaan intuitioon on opittava luottamaan, sillä mikään muu ei kerro siitä, onko kohtaamasi ihminen hyvissä aikeissa vai ei. Yövyin matkani aikana hyvin harvoin yksinäisten, perheettömien miesten luona. En halunnut saattaa itseäni tilanteisiin, joissa minulle voisi käydä huonosti. Eivät kaikki miehet pahoja ole, mutta en halunnut myöskään kokeilla kepillä heikkoja jäitä.
Vaikka teltta olikin pääsääntöinen kotini, paikalliset ihmiset olivat heitä, jotka tekivät puolentoista vuoden kestoisesta matkastani mieleenpainuvan. He opettivat minulle kulttuureistaan, tavoistaan, ihmisyydestään ja avokätisyydestään. Ilman tuntemattomien ihmisten hyvyyttä en olisi ikinä pystynyt pyöräilemään Thaimaasta Suomeen.
Kuvat ja teksti: Lotta Eriksson
Lotta Eriksson pyöräili yksin 1,5 vuotta, kesäkuulta 2015 joulukuuhun 2016. Ensimmäinen matka suuntautui Tampereelta Istanbuliin, toinen Thaimaasta Suomeen.
Suomifaniksi ulkomailla – mitä matkat opettavat?
Sanotaan, että täytyy lähteä kauas nähdäkseen lähelle. Oppiiko Suomea arvostamaan vasta asuttuaan muualla vai näkeekö kotimaan puutteet entistä selkeämmmin? Siiri otti asiasta selvää ja lähti kauas, Uuteen-Seelantiin asti.
Palasin äskettäin takaisin kotiin vuoden mittaiselta karkumatkalta ulkomaille. Kyseessä oli tavallaan toinen kierros, sillä nuoruudessa olin viettänyt pidemmän ajanjakson reissaten Pohjois-Amerikan ja Euroopan kautta Australiaan, jossa olin asunut vajaan vuoden working holiday -viisumilla, suunnannut sitten Kaakkois-Aasiaan ja palannut parin vuoden reissuputken jälkeen Suomeen kasvamaan aikuiseksi. Ehti kulua kymmenisen vuotta, ennen kuin elämä antoi tarjottimella mahdollisuuden uuteen, pidempiaikaiseen poissaoloon kotimaasta. Tälläkin kertaa teemana oli working holiday ja kohteena Uusi-Seelanti upeilla välilaskukohteilla höystettynä.
Palattuani viimeisimmältä reissulta luin tuoreen artikkelin kotiinpaluuseen liittyvästä shokista ja siitä, kuinka moni paluumuuttaja järkyttyy Suomessa olosta niin kovin, että alkaa saman tien haaveilla uudesta matkasta. Oma kokemukseni kotiinpaluista on täysin päinvastainen, vaikka pyrinkin katsomaan asioita kriittisten lasien läpi. Tässä, mikä tekee Suomesta ainutlaatuisen paikan asua.
Suomessa on helppo hengittää
Suomi on kevyesti keinuva kehto, jossa jokainen voi itse vaikuttaa vauhtiin. Kaikilla on mahdollisuus opiskella, ja me saamme vielä tukea siihen. On täällä töitäkin, vaikka unelmien paikka ei tulisikaan eteen tarjottimella.
Suomessa on ainutlaatuinen rauha ja luontoa, johon karata pakoon arjen stressiä — pääkaupunkiseudullakin. Raikasta ilmaa kaipaa helposti jo välilaskulla aasialaisessa suurkaupungissa, jossa ilmansaasteista nousee tukahduttavan olon lisäksi sympatia paikallisia ihmisiä kohtaan. He joutuvat suojaamaan kasvonsa saasteilta ja hengittämään tunkkaista ilmaa päivät, viikot ja vuodet ympäriinsä. Kotimaassa avaan ikkunan ja hengitän puhdasta ilmaa — vuoden ympäri. Uudessa-Seelannissa astiakaapin kolistessa maanjäristyksen voimasta mietin sitä, ettei kotona ole pelkoa järistyksistä tai tsunameista.
Kaipasin kirjastoja, ja sitä, että voisin varata kirjoja kätevästi netistä ja hakea ne vaivattomasti lähikirjastosta.
Matkaan lähtiessä iloitsin siitä, että sain pakata mukaan vain tärkeimmän, kantaa selässäni koko omaisuuteni (lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka olin pakannut nyssäköissä, kasseissa, laatikoissa ja koreissa varastoon kotimaassa). Tunsin vapautta siitä, että voin päättää, missä asun ja tehdä päätöksiä hetkessä. Kodittomuus tuntui ihanalta, aluksi. Jossakin vaiheessa kuitenkin totesin, että budjettimatkailu ei aina tuonut kaipaamaani vapautta esimerkiksi kämppäkavereiden valintaan. Huomasin kaipaavani sitä, että saisin tyhjentää reppuni sisällön puhtaisiin kaappeihin ja kävellä paljain jaloin kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen ilman, että kämppiksen lattialle jättämät ruoan rippeet tarttuisivat varpaiden väleihin.
Kaipasin kirjastoja, ja sitä, että voisin varata kirjoja kätevästi netistä ja hakea ne vaivattomasti lähikirjastosta. Halusin käpertyä saunan jälkeen sohvan nurkkaan lukemaan omalla äidinkielelläni ja nauttia tilasta ja hiljaisuudesta, kaikesta siitä itsestäänselvyytenä pidettävästä yltäkylläisyydestä, jota kotona saa kuka tahansa ilmaiseksi.
Minä muutuin, maailmani muuttui
Joskus reissaaja voi tuntea muuttuneensa vuoden aikana reippaasti, mutta kotimaan pysyneen täysin muuttumattomana. Oman reissuvuoteni aikana muuttuivat itseni lisäksi myös useat asiat kotona. Ystävät olivat vaihtaneet työpaikkoja, eronneet, menneet naimisiin, saaneet lapsia tai pettyneet, kun eivät saaneet lapsia. Ihmisiä syntyi ja kuoli. Vuoden aikana asiat ja elämät muuttuvat paljon, myös kotona. Siksi tunnen iloa ja onnea, että saan olla takaisin kotona elämässä muutoksia yhdessä läheisteni kanssa. Ymmärrän paremmin niiden ystävien arvon, jotka ovat pysyneet etäisyydestä huolimatta lähellä. Ymmärrän myös, etteivät kaikki ystävyyssuhteet kestä ikuisesti — eivätkä pitkää välimatkaa.
En vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä, että minulla on koti, johon voin kutsua ihmisiä kylään silloin kun haluan. Kodista puheen ollen — hanasta tulee juomakelpoista vettä, eikä pihalla ole jätekasoja rottien leikkikenttänä. Tyhjät, käytetyt pullot ja tölkit voi palauttaa takaisin kauppaan, ja niistä saa rahaa takaisin. Suomalaisen keittiön erikoisuus astiankuivauskaappi mahdollistaa sen, että astiat kuivuvat pesun jälkeen nopeasti eivätkä jää ummehtumaan keittiöliinojen alle tai päälle.
Suomessa jo kulttuuri mahdollistaa hiljentymisen, tilan antamisen itselle ja joutilaisuuden työajan ulkopuolella. Neljä vuodenaikaa tuovat mukavaa vaihtelua ja sykliä, vaikka talvi saisikin olla lyhyempi ja kesä pidempi. Vuodenaikaan katsomatta ilma on kotona puhdasta ja raikasta. Pimeys on rauhoittavaa, lumi on tunnelmallista ja kylmyyden sietäminen on pukeutumisasia.
Maailma kutsuu, mutta Suomi on paluumuuttajan koti
Vaikka rakastan Suomea, eivät reissuni ole päättyneet lopullisesti. Maailma on uskomattoman upea paikka, ja juuri siksi jokaisen suomalaisen kannattaisi lähteä edes hetkeksi pois nähdäkseen, olisiko elämä todella parempaa toisaalla, käydä töissä ja rakentaa arkea uudessa ympäristössä. Kuinka muuten voisi tietää, miltä tuntuu olla kotona, jos ei koskaan joudu kaipaamaan sitä. Matkustaminen voi olla harrastus, tapa elää, keino oppia uusia näkökulmia, pakollinen paha työmatkoineen tai loputon kokemuksien aarreaitta. Matkalla saa ja joutuu rikkomaan rutiineja, kyseenalaistamaan totuttua. Se on ikään kuin väliaikaista muuttamista ja ainaista paluuta kotiin.
Suomessa suurin este onnellemme ovat usein omat urautuneet ajatuksemme ja toimintamallimme. Mutta juuri siksi meillä on myös mahdollisuuksia oppia, kehittyä ja olla maailman onnellisimpia.
Kotona Suomessa on valtavasti mahdollisuuksia, myös ulkomaille lähtemiseen, jos täällä ei viihdy. Esimerkiksi working holiday -viisumi on nuorille ja nuorille aikuisille loistava keino katsella ulkomaita ja kotimaatakin uusin silmin. Suomen kansalaisena liikkuminen on helppoa ja mutkatonta. Kun puhutaan itsenäisestä 100-vuotiaasta Suomesta, on helppo olla kiitollinen myös siitä, että omassa kotimaassa vallitsee sananvapaus ja liikkumisen vapaus. Suomalaisia kunnioitetaan ja arvostetaan useissa maailmankolkissa ja kulttuuristamme ja maantieteellisistä faktoista ollaan lapsenomaisen kiinnostuneita.
Suomessa suurin este onnellemme ovat usein omat urautuneet ajatuksemme ja toimintamallimme. Mutta juuri siksi meillä on myös mahdollisuuksia oppia, kehittyä ja olla maailman onnellisimpia.
Onnen tunne kotiin paluusta on täynnä syvää kiitollisuutta, mutta se on mahdollista vain, koska on ensin lähtenyt pois. Ehkä kaiken taustalla on sen ymmärtäminen, että suomalainen on etuoikeutettu ja äärimmäisen vapaa ihminen — olemaan kotona tai lähtemään.
Teksti ja kuvat: Siiri Emilia
Missä on koti ulkomailla asuvalle?
Olen asunut Australiassa seitsemän vuotta. Sopeutuminen Kengurumaahan ei ollut pelkkää katkarapujen grillausta ja ikuista auringonpaistetta, mutta silti löysin täältä onnen. Alkuaikojen suuren seikkailun tuntu on haihtunut, ja elämästä Australiassa on tullut arkea. Ajatus siitä, että rakensin kodin toiselle puolelle maailmaa, tuntuu edelleen hetkittäin epätodelliselta. Kun törmään lenkillä kenguruihin tai ihailen kaupungin pilvenpiirtäjien valoloistoa, tunnen olevani onnekas, että saan kutsua tätä mahtavaa maata kodikseni. …
Luonnossa olen kotona
Rakastan sitä fiilistä, kun on säätänyt rinkan selkäänsä tai sukset jalkaaansa, ja viimeiset rakennukset etääntyvät askel askeleelta. Olen luonnossa, olen liikkeellä, olen kotona.
Ihmisen on hyvä olla siellä, missä on mahdollista olla vahvin ja onnellisin versio itsestään. Voi kulkea sinne, minne nenä näyttää tai seurata reittiä, jos ei jaksa suunnistaa tai miettiä minne kulkisi. Moni jakaa kanssani tunteen siitä, että on kotonaan luonnossa.
Paluu rakennettuun ympäristöön jo lyhyidenkin retkien jälkeen vaatii totuttelua. Äänet tuntuvat kovilta, ääriviivat liian suorilta. Toisaalta paluu kaupunkikotiin on yleensä mukavaa varsinkin kylmempinä vuodenaikoina, enkä ole enää niin herkkä ahdistumaan paluusta kuin vielä muutama vuosi sitten. Koteja voi olla monta, ja niissä elämisen yhteensovittaminen on usein tarpeellista. Olen kiitollinen siitä, että minun on mahdollista olla usein siellä, missä tunnen olevani kotona.
Seinättömän elämän ainekset
Miten muokata elämäänsä niin, että korvessa voi rötvätä iät kaiket ja vieläpä kutsua sitä kodikseen? Sellaiset ei-materiaaliset puitteet, kuin aika, tunne ja motivaatio ovat varmaankin tärkeimpiä. Jos aika ei muuten riitä, voi vaikka hankkia ammatin, joka sopivasti edistää elämäntapametsittymistä. Voi myös muuttaa jonnekin, missä luonto alkaa, kun avaa oven, tai olla liikkeellä menemättä koskaan ovesta sisään pysyvästi. Samanhenkinen seura on toki mukavaa, mutta jos sitä ei satu löytymään, voi viihtyä yksinään.
Teltta on kelpo makuuhuone, ja hiukan isompi sellainen toimii myös olohuoneena ja keittiönä.
Käytännön tarvikkeista teltta, makuualusta ja makuupussi ovat melkeinpä välttämättömyyksiä, mikäli aikoo viettää eräilemässä päiväkausia putkeen kastumatta ja kylmettymättä. Teltta on kelpo makuuhuone, ja hiukan isompi sellainen toimii myös olohuoneena ja keittiönä. Toki luonnossa voi yöpyä laavussa, autiotuvassa, riippumatossa, lumikammissa, kuusen alla tai rantakalliolla omien mieltymysten ja kohteen asettamien rajoitteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Ihminen ei loppujen lopuksi tarvitse paljoakaan, lähinnä ruokaa, unta, lämpöä ja turvaa.
Yöpymiskamppeiden lisäksi omaan retkikotiini kuuluvat kiinteästi myös pieni näppärä kaasukeitin ja muu keittiörompe: puukko, ensiaputarvikkeet, otsalamppu ja telttavalaisin, joka toimii myös varavirtalähteenä. Niin paljon en ole vielä kaivannut totaalimetsittymistä, etten tarvitsisi virtaa selatakseni makuupussissa Tin… Instagramia. Puhelimessa on myös kamera, joten varavirran riittävyys pitemmillä reissuilla on hyvä miettiä etukäteen. Ei-välttämättömien, mutta tarpeellisten tavaroiden listoja on jokaisella omansa, ja niiden sisältö riippuu paljolti siitä, mitä kulloinkin on tekemässä ja millaisissa olosuhteissa.
Kokemus opettaa selviytymään — ja viihtymään paremmin
Eräelämässä minua viehättävät olemisen helppous, vapaus ja luonnonympäristöjen lumoava kauneus. Ei luonto toki aina ole auvoisa ihmemaa, jossa linnut laulvat ja purot solisevat. Kun rämpii Norjassa ylös vuorenrinnettä, räntää sataa vaakatasossa ja tuuli pieksee naamaa, voi kysyä itseltään, miksi en voisi olla kotonani jossain, missä ilmasto olisi leudompi, meri sinisempi ja punaviini halvempaa. Olisihan sitä luontoa sielläkin vaikka millä mitalla.
Ehkä eniten olen pelännyt telttaillessa, kun ukkosmyrsky nousi Gobin autiomaassa ja toisen kerran Sichuanin vuoristossa.
Joskus olen myös ollut peloissani. Olen pelännyt, että en löydä lumimyräkässä kämpälle ennen pimeää. Olen pelännyt kaatumista väärässä paikassa ja lumivyöryjä vuoristossa. Ehkä eniten olen pelännyt telttaillessa, kun ukkosmyrsky nousi Gobin autiomaassa ja toisen kerran Sichuanin vuoristossa. Pidän ukkosesta, mutta kyseisinä öinä olin ympäristöissä, jotka olivat itselleni täysin uusia ja tuntemattomia. Valvoin makuupussissa peläten salamaniskua, megatulvaa ja maanjäristystä – ja paremmasta teltasta haaveillen.
Kokemuksen kautta oppii ymmärtämään olosuhteita ja toimimaan niissä turvallisesti. Jos minut tiputettaisiin keskelle sademetsää, savannia tai aavikkoa, olisin todennäköisesti aika pihalla, vaikka varusteet olisivat kohdillaan. Kysyisin neuvoa paikallisilta ja kokeneemmilta, kokeilisin ensin pikkuisen ja sitten enemmän. Olen suhtautunut luonnossa liikkumiseen aina nöyrästi ja kunnioituksella. Ihmisen ei mielestäni ole edes välttämättä tarkoitus mennä joka paikkaan, etenkään sellaisiin, joissa selviytymiseen tarvitaan paljon apuvälineitä tai ekosysteemi voi haavoittua ulkopuolisista.
Nuuskamuikkuselämän ilot ja surut
Olen viihtynyt luonnossa aina, ja luonto on liittynyt kiinteästi elämänvalintoihini. Onnekseni kasvoin maalla ja sain rymytä koko lapsuuteni kotinurkilla ja lähimetsissä. Lapsuudenkotini on edelleen paikka, jossa käydessäni sanon meneväni kotiin, ja josta vastaan olevani kotoisin. Ensimmäisen monen päivän vaelluksen tein äitini kanssa täyttäessäni 18, ja patikoimme mutkien kautta Luostolta Pyhälle. Sittemmin kouluttauduin eräoppaaksi, ja sitä seuranneina vuosina sain vaeltaa, hiihtää ja seikkailla niin paljon kuin pystyin ja jaksoin, ilokseni myös työkseni.
Noina vaellusvuosina rakastin vapautta ja tunsin olevani kotona siellä, missä milloinkin olin. Toisaalta olin levoton enkä viihtynyt pitkään oikein missään. Tein talvisin opashommia Lapissa, kesäisin työskentelin kotiseudullani, välillä reissasin Aasiassa. Palasin myös jojona Turkuun viimeistelemään opintojani. Lähes kaikki tarvitsemani mahtui vanhaan harmaaseen volkkariin, ja kysymykset asuinpaikasta kuittasin hymähtämällä, että asun varmaan autossani. Epäilin olevani muiden silmissä melkoinen taivaanrannanmaalari, enkä arvostelun pelossa uskaltanut avata nuuskamuikkustouhuani tuntemattomille.
Tällä hetkellä minulla on kiva kaupunkikoti, jossa asun sekä helppo vastaus siihen, mitä teen. Samalla tunnen edelleen vahvaa kuulumattomuutta suorien kulmien ympäristöön ja hienoista kammoa neljää seinää kohtaan. Kaipaan jatkuvasti niihin toisiin koteihin: metsään, maalle ja vuorille, minne milloinkin. Käyn retkeilemässä ja kiipeilemässä, reissaan kun kerkiän. Jos en pääse kauemmas, vietän ystävieni kanssa öitä laavuilla ja mökkeillen. Retkien jälkeen venytän vaatteiden pesua viimeiseen asti, koska pidän niihin tarttuneesta savun tuoksusta. Pohdiskelen ja keskustelen usein arvoista ja erilaisista tavoista mahdollistaa liikkuva elämäntapa. Luen ihailemeni rohkeiden reissunaisten blogeja ja haaveilen hiukan edellistä isommasta volkkarista.
Kolmen vuoden kodittomuus – mitä se opettaa?
Elämässäni on hetkiä, jotka ovat syöpyneet mieleeni ääriviivoja tarkemmin. Hetkiä, joista muistan ihan kaiken: laulut joita kuuntelin, lumen joka tippui hiljalleen märkään maahan, villasukat kylmällä parketilla ja vihreän riippukeinun keskellä suurta olohuonetta. Sen ainoan huonekalun tyhjässä asunnossani, ahdistuksen ja pelon, jotka joka muuttuivat toivoksi, ja tulevaisuuden, joka näyttäytyi avoimempana kuin koskaan ennen. Näissä elämäni hetkissä olen ollut eniten läsnä, eniten elossa, mutta omistanut vähiten.
Ensimmäinen kosketukseni tyhjään, kodittomuuden ja huonekaluttomuuden tekemään tilaan oli vuosia sitten, kun muutin muutamaksi vuodeksi takaisin Suomeen. Ennen muuttoa päätin myydä kaiken mahdollisen, mikä oli aluksi pelottavakin ajatus. Niin monta muistoa niissä sohvissa, niin monta ajatusta kirjoitettu siinä ruokapöydän äärellä. Miten pystyisin antamaan kaiken pois, miten pystyisin luopumaan kaikista muistoista ja siitä ihmisestä, joka olin sen kaiken keskellä? Miten pystyisin olemaan levollinen niin suuren tyhjän tilan kanssa?
Koti maailmalla vai koti minussa?
Kun pelonsekaisella jännityksellä seurasin ensimmäisen isomman lastin poistumista asunnostani, huomasin, että ahdistuksen tilalle tuli suuri helpotus. Tila elämässäni olikin positiivinen asia, se ei kaikunut tyhjyyttään vaan huokui lupauksia ja uusia seikkailuja. Yhtäkkiä olin kevyt, vapaa, elossa ja järjettömän onnellinen! Loput asunnostani tyhjensin innolla, kunnes jäljellä oli vain kokoon taitettava vihreä riippukeinu telineineen. Kävellessäni kaupungin kaduilla taskussani vain nippu avaimenperiä ymmärsin, että näinkin voi elää, avaimettomana ja kodittomana.
Kävellessäni kaupungin kaduilla taskussani vain nippu avaimenperiä ymmärsin, että näinkin voi elää, avaimettomana ja kodittomana.
Suomessa kesti kauan, ennen kun halusin pieneen asuntooni yhtään mitään. Kollegat ihmettelivät ja nauroivat, että miten kolmekymppinen voi elää pienessä kaksiossa ilman sohvaa, ruokapöytää ja televisiota? Vastasin, että hyvin voi, oikein hyvin, sillä minulla oli elämässäni tilaa ja keveyttä. Silti, vuosien varrella, salakavalasti liu’uin tyhjästä pienestä kodistani täyteen ahdettuun kolmioon, kunnes taas pakkasimme kaiken, tällä kertaa mieheni kanssa.
Kannattaako kodittomuus?
Olen ollut nyt kolme vuotta vapaaehtoisesti ja modernisti koditon, tavallaan, vaikka suurimman osan ajasta minulla on ollut sama katto pääni päällä. Olemme asuneet mieheni kanssa vuosia pienessä vuokratussa huoneessa, jossa on sänky, pieni pöytä ja kylpyhuone. Huonekaluja ei ole, eikä mikään muu ole omaa kuin vaatteet ja muutama kirja. Keittiön virkaa ajaa vedenkeitin ja pieni jääkaappi, jossa vesi pysyy kylmänä. Aaltojen äänet ovat arkipäivää. Olen 37-vuotias, mieheni 42. Tätä ei kai voi kutsua ihan tavanomaiseksi, mutta elämä kantaa.
Suurin ihmetyksen aiheeni vuosia sitten oli se, että näinkin voi elää! Melkein suutuin, miksei kukaan ollut kertonut sitä minulle?! Etenkin Suomessa oman asunnon omistaminen tuntuu olevan vakaan elämän ja aikuisuuden perusta. Asuntosäästäminen kuulostaa fiksulta, oman talon rakennus vielä fiksummalta. Eikä siinä ole mitään väärää, itse asiassa ihailen näitä juurellisia asettujia, jotka pesiytyvät lähelle kotiseutujaan. Nautin vierailuista perheellisten ystävieni luona, joilla on kauniit kodit ja kotoisa sisustus. Joskus toivon, että itsekin pystyisin siihen, kunnes muistan suuret siipeni ja olemattomat juureni.
Tila elämässä tuo keveyttä ja selkeyttä
On kulunut sanonta, että vähemmälläkin pärjää, mutta se on vain hyvässä käytössä kulunut ja edelleen totta. Elämässä on joskus hyvä olla tilaa, konkreettisesti. Asiat, jotka omistamme, oikeastaan omistavat meidät. Huomaamme usein vasta asunnosta toiseen muuttaessamme, kuinka paljon roinaa ympärillämme on. Heitämme roskiin jätesäkeittäin tavaraa, jota emme enää tarvitse, ja ihmettelemme, miten elimme kaiken sen keskellä. Kuitenkin nämä vanhat tavarat sekä tavat ja ajatukset, joita niihin liittyy, ovat olleet ympärillämme koko ajan. Raahaamme niitä mukanamme ja ihmettelemme, miksei mikään muutu.
Jostain on päästettävä irti, jotta jotain muuta voisi saada tilalle.
Mikään ei muutu, koska uudella ei ole tilaa tulla luoksemme. Olemme täynnä. Jostain on päästettävä irti, jotta jotain muuta voisi saada tilalle. Kun tilaa tulee enemmän, henkikin kulkee paremmin. Ei ole ihme, että tavaroiden järjestely ja kodin siivoaminen on meille lähestulkoon henkisen hyvinvoinnin harjoitus. Kenelläpä ei olisi kevyt olo suursiivouksen jälkeen, enkä tiedä ketään, joka olisi katunut tavarapaljouden vähentämistä tai asunnosta (vapaaehtoisesti) luopumista.
Mihin minä kuulun ilman kotia?
Usein meillä on jo ennen ensimmäiseen kotiin muuttamista läjä huonekaluja, emmekä saa koskaan kokea omistamattomuuden tuomaa vapautta. Se on monelle täysin tuntematon käsite, ja voi olla myös pelottava ajatus luopua kaikesta, huonekaluista ja asunnosta. Mikä minut silloin sitoo, mikä minut määrittelee, ja mihin minä kuulun?
Tyhjässä tilassa lilluessaan voi huomata, että kaiken voi sittenkin määritellä uudelleen, koska tahansa. Minä voin päättää elää uudella tavalla, voin kokeilla jotain toisenlaista ja oppia jotain ihmeellistä. Elämä ei ole jumissa, elämä ei koskaan ole paikoillaan, miksi siis minä olisin?
Kodittomuus on tuonut minulle joustavuutta, tilavuutta, vapautta ja keveyttä viedä elämääni aina sinne, missä se milloinkin tuntuu sykkivän syvimmin. Se on opettanut, että koti voi olla minussa. Se voi olla tunne, jonka luomme mieheni kanssa yhdessä. Se voi olla auki rullattu joogamattoni ja tilani, jossa meditoin. Se opettaa joustavuutta ja riippumattomuutta ulkoisista asioista, ja haastaa minua määrittelemään oman identiteetin vapaammin, riippumatta siitä, mitä omistan tai missä asun.
Kuva: ©Arno Enzerink/www.stockphotography.nu
Lukijat paljastavat: Silloin halusin kotiin
Kysyimme lukijoiltamme hetkistä, jolloin he ovat halunneet maailmalta kotiin. Vaikka matkalla on usein ihanaa, ikävä saattaa yllättää odottamattomissa tilanteissa. Koti-ikävää ollaan podettu niin Jamaikan reissulla ryöstön jälkeen, Islannissa hevostilalla kuin Chilessä ummikkona. Kaipuu ei aina ole sidoksissa paikkaan, vaan joskus myös seura tai sen puute voi saada kyyneleen vierähtämään poskelle.
”Toissa kesänä lähdin ensimmäistä kertaa yksin reissuun. Nizzan puistoaukiolla lapset juoksentelivat vesisuihkuissa ja itku yllätti minut. Koti-ikävä oli yhtäkkiä valtava, vaikka hetki oli ihana.” -Anniina
”Viime kesänä Lissabonissa yksin illallista syödessä iski koti-ikävä katsellessa viereisissä pöydissä olevia iloisia seurueita. Nälkäisenä ja väsyneenä sitä olisi mielellään kotona tuttujen naamojen keskellä. ” -Miia
”Sekunnin murto-osan ajan mietin, että luojan kiitos kohta kotiin, kun kuukauden Aasia-reppureissun loppumetreillä nukkumaan mennessä törmäsin lähes nyrkin kokoisiin torakoihin vessan ovessa Thaimaassa. Samana iltana sain myös yhden syliini vessareissulla.” -Annikki
Some oli täynnä ensilumenkuvia koti-Lapista ja Alpeilta, ja koti-ikävä iski.
”Ihka ensimmäistä kertaa ulkomailla asuessani Itävallassa polven ristiside ja sivuside repesivät. Koti-ikävä iski maatessani kämpillä sängyssä jalka tohjona kämppiksen kanssa, joka ei suostunut tuomaan minullekin ruokaa kaupasta, vaan jouduin aina pari kilometriä keppien ja painavan repun kanssa seikkailemaan lumihangessa. Toinen kerta tuli marraskuussa Tukholmaan muutettuani, koska se oli mulle ensimmäinen syksy, kun lunta ei näkynytkään. Some oli täynnä ensilumenkuvia koti-Lapista ja Alpeilta, ja koti-ikävä iski. Kolmannen kerran sama tapahtui Limassa vaihdossa ollessani, kun heräsin puoli kuudelta lähteäkseni bussilla koululle ja talon muut asukkaat huusivat ja lauloivat edelleen pitkän yön jäljiltä. Kyllä tuli ikävä Suomen ”hiljaista aikaa” ja muitakin ihmisiä ajattelevia naapureita.” -Ida
”Argentiinassa kuukausi julkisen terveydenhuollon varassa. Kun vihdoin pääsin laboratorioon, kävi ilmi, että lääkäri olikin kirjoittanut lähetteen eri testeihin kuin mistä olimme puhuneet. Kipu jatkui koko kuukauden ja ikävöin usein Viiskulman terveyskeskusta, jossa tutkimuksiin pääsee saman tien.” -Sissi
”Se hetki on juuri nyt. Kaksi päivää sitten oli paluulento unelmien matkalta Suomeen, joka sitten tyssäsi lähtöportille. Lennon sijasta sain ambulanssikyydin sairaalaan ja tänään yritän uudelleen tuliaisina yksi ärhäkkä suolistoloinen. Hoidot jatkuvat, kunhan joskus pääsen takaisin kotiin.” -Tarja
”Islannissa. Olin siellä hevostilalla vapaaehtoisena töissä ja itku yllätti tallilla iltaheinän annon aikana. Sisko oli kotona viimeisillään raskaana ja läheisiä tuli kova ikävä. Siellä istuin ja itkeä vollotin yksin keskellä heinäkasaa, 15 heppaa ihmetteli ja höristeli korviansa karsinoissaan.” -Emma
Sisko oli kotona viimeisillään raskaana ja läheisiä tuli kova ikävä. Siellä mä istuin ja itkeä vollotin yksin keskellä heinäkasaa, 15 heppaa ihmetteli ja höristeli korviansa karsinoissaan.
”Delhissä Finnairin toimistolla selasin Suomi-esitettä ja muutin paluulippua varhaisemmaksi. Olin jo ollut kolme kuukautta reissussa ja lähdin vielä Himalajalle kuukaudeksi, koska tiesin, että se saattaisi olla vika reissu siellä päin. Onneksi lähdin, sillä sain viettää Nepalissa kaksi kevättä, paranin taudista ja vietin 50-vuotissynttärit Dharmasalassa. Richard Gere oli myös paikalla. Sinne jäi vielä kaipuu.” -Maarit
”Olin ollut puoli vuotta kiertelemässä eteläistä Eurooppaa. Kesäkuussa lähdin käymään Suomessa, tarkoituksena viipyä vain kuukausi, pari, ja jatkaa taas. Lensin Pisasta Tukholmaan, ja lähtiessä oli kamalan haikea olo, ilman mitään järjellistä syytä. Liikutuksen kyyneleet tulivat taas, kun Nyköpingin kentälle laskeutuessa näin lupiineja ja niittyvillaa — kotoisan näköistä Skandi-maisemaa. Pian olisin kotona. Ihan kohta….” – Katja
”Toissa syksynä Sri Lankalla, kun poikaystävä oli juuri menettänyt tajuntansa rantahotellissa keskellä yötä (oliko syy verensokeri, kuumuus vai joku muu, sitä en tiedä). Ravistelin täysin tajutonta rakastani ja päässäni pyöri monenlaiset kauhukuvat. Onneksi hän virkosi tajuttomuudesta piakkoin, mutta tuota pelkoa en unohda. Sillä hetkellä halusin olla vain kotona, niin sanotusti turvassa ja muiden tukemana.” -Laura
”Kesken iltapalan lohkesi takahammas, eikä mitään käryä mihin pitäisi lähteä keskellä yötä irtonaisena heiluvaa palasta paikkaamaan. Asun siis Puolassa, yksin, mieheni on vielä Suomessa. Sain onneksi esimiehen töistä kiinni, joka neuvoi paikalliseen ensiapuun. Sieltä sain pienen avun, vaikka kielimuuri tekikin asioimisesta aika hankalaa. Seuraavana päivänä sitten kunnon klinikalle, josta annettiin 500 euron hinta-arvio hampaan korjaamiselle. Vähän kyllä on ollut kotia ja suomalaista terveydenhuoltoa ikävä!” -Salema
”Paluulento Kap Verdeltä kun vain hetki nousun jälkeen alkoi oksentelu. Onneksi vain oksentelu..! Mutta kyllä tuntui lento pitkältä! Ainut lohduttava asia oli se, että kun olen perillä, niin olen kotona!” -Raisa
Kauas piti mennä, että tuli se tunne, että olisin mieluummin kotona kuin matkalla.
”Kauas piti mennä, että tuli se tunne, että olisin mieluummin kotona kuin matkalla. Olin paluumatkalla Etelämantereelta ja laiva myrskyn kourissa pahamaineisella Draken salmella. Heiluin sängyssä puolelta toiselle ja poytälaatikot lentelivät pitkin hyttiä, ravintolaan meno ei tullut kuulonkaan. Sama meno jatkui kaksi päivää ja kyllä toivoin, että tämäkin elämäni reissu jo loppuisi!” -Annika
”Paskin hostelli ikinä ja jostain syystä lakanaani oli ilmaantunut kahden yön aikana outoja läiskiä. Kun astuin aamulla ovesta ulos, kuumotti oven vierellä olevan lieden levy punaisena. Ollut päällä varmaan koko yön, eikä palovaroittimia missään. Kaikki haisi pinttyneeltä tupakalta.” -Stacy
”1) Kun olin sairaalassa Ghanassa sairastuttuani malariaan. 2) Kun olin sairaalassa Montenegrossa saatuani valtavan paiseen kurkkuuni. Jälkikäteen olen onneksi voinut jo nauraa molemmille tapauksille ja huonolle tuurilleni.” -Marjukka
”Nepalissa viidakossa pimeän tullen, Intiassa vatsataudissa, Jamaikalla ryöstettäessä.” -Marjukka
”Olin ihmettelemässä Tikalin maya-raunioita Guatemalassa, ja puolentoista tunnin paluukyyti majapaikkaamme pikkubussissa hirvitti. Olen ollut jo kerran bussikolarissa Venäjällä, joten traumat kummittelevat aina, kun astun pikkubussiin. Olimme nyt liikkeellä rämällä pakulla, johon oli tungettu penkkejä – ilman turvavöitä, totta kai. Kuski seilasi mutkaisella tiellä kaistalta toiselle, kiihdytti joka mutkassa, ajoi yli tuplasti nopeusrajoituksen verran ja ohitti jokaisen kulkuneuvon, myös polisiin. Kosla lähti lapasesta monen monta kertaa ja perä heittelehti. Kaikki puristivat penkkejä, ja minä Venäjästä traumatisoituneena nyyhkytin koko matkan. Ja ei kun tänään uudestaan 8 tunniksi guatemalalaiseen bussiin, mutta nyt kuski oli sentään tavallinen ihminen eikä oman elämänsä Schumi.” -Sunna
Olen ollut jo kerran bussikolarissa Venäjällä, joten traumat kummittelevat aina, kun astun pikkubussiin. Olimme nyt liikkeellä rämällä pakulla, johon oli tungettu penkkejä – ilman turvavöitä, totta kai.
”Vuosi sitten tapaninpäivänä kun lähdimme Helsinki-Vantaalta kohti Lissabonia. Jouduimme vaihtamaan lentoreittiä myrskyn takia, ja ryske oli uskomaton. En ole eläissäni pelännyt niin paljoa lentokoneessa.” -Susanna
”Vietnamissa viime kesänä useaankin otteeseen. Milloin oli vain perhettä ikävä, milloin kaikki meni oikeasti niin päin hanuria, että teki mieli ottaa ensimmäinen lento Vietnamista ihan mihin tahansa. Kyllä siinä vaiheessa kun Moskovasta nousi lentokone ilmaan kohti Helsinkiä oli koko matkan paras hetki: Kohta kotona!” -Sisko
”Siskon kanssa luultiin tekevämme elämämme osto, kun shoppailtiin Hullareilta lentoliput Intiaan. Delhissä satoi kaatamalla ja viemärit vetivät hitaammin kuin mitä vettä tuli. Mopotaksi ei voinut viedä perille asti hostellille, niin siinä sitten reisiämme myöten kahlattiin kaksi valkonaamaa Delhin tulvivilla kaduilla. Hostelli oli nuhjuisista nuhjuin ja aamulla oli pettymys, kun kaikki ei ollutkaan vaan painajaista. Samalla reissulla iski ”India belly” ja 40 asteen kuume kummallekin. Silloin ikävöitiin äitiämme. Never again Intiaan.” -Eeva
”Viime reissussa iski totaalisesti kurjuus. Takana oli monivuotisen haaveen toteutuminen ja reissun päätarkoitus oli saavutettu, rinkka painoi liikaa, tulevaisuus aivan auki. Istuin päivän Singaporessa miettimässä ja onneksi jatkoin matkaa, koska sattumat johdattivat vaikka mihin sen jälkeen: töihin, ihastumiseen, uusien ystävien löytämiseen…” -Tiina
”Parikin eri kertaa: olin ollut Etelä-Amerikassa 4kk, joista viimeiset 2kk yksin Chilessä. Asuin kahden chileläisen kanssa ja kävin koulua espanjaksi, mutta en itse osannut espanjaa vielä kovin hyvin ja tuntui etten ikinä oppisi sitä. Syntymäpäivänäni skypetin kotiin ja sen jälkeen makasin vaan sohvalla itkien, miettien miksi olin lähtenyt ummikkona toiselle puolelle maailmaa niin pitkäksi ajaksi ja vielä yksin. Olin ollut ennenkin vaihdossa, mutta en ollut aiemmin koti-ikävää potenut. Onneksi pysyin ja opin espanjan!
Syntymäpäivänäni skypetin kotiin ja sen jälkeen makasin vaan sohvalla itkien, miettien miksi olin lähtenyt ummikkona toiselle puolelle maailmaa niin pitkäksi ajaksi ja vielä yksin.
Toisen kerran olin ollut matkalla jo 14kk, joista viimeiset puoli vuotta Australiassa. Oltiin kaverin kanssa molemmat menossa kotiin samaan aikaan, niin päätettiin varata vielä 2 viikon Singaporen ja Balin matka siihen väliin. Muistan kun odotettiin Singaporessa lentoa Balille ja kumpaakaan ei kiinnostanut pätkääkään mennä Balille pariksi viikoksi, kun molemmat vaan ootti Suomeen pääsyä. Silloin vitutti, että oltiin varattu koko matka, eikä voitu enää vaihtaa lentoja suoraan Suomeen. Koko Balilla ja Lombokilla olo oli sellaista haahuilua kun ei oikeen jaksanut kiinnostua enää uudesta, vaan halusi jo kotiin. Onneks meitä oli kaksi.
Pahin oli kun toisen kerran olin tulossa Australiasta Suomeen. Olin ollut käymässä Suomessa 5kk aikaisemmin, mutta nyt olin tulossa vuoden Aussi-vuoden jälkeen kotiin pysyvästi. Sairastuin pari päivää ennen paluulentoa 40 asteen kuumeeseen ja keuhkoputken tulehdukseen Cairnsissä. Silloin olisin antanut mitä vaan, että olisin ollut äidin hoivattavana porukoilla. Mikään ei oo ollut niin kamalaa kuin se lento 40 asteen kuumeessa yksin ja uuden vuoden vaihtuminen Hong Kongin lentokentällä välilaskun aikana. Sain vielä migreenin aamuyöstä Finnairin lennolla, 3h ennen laskeutumista Helsinkiin ja vietin sit vikat tunnit ennen kotiin tuloa oksentaen lentokoneen vessassa kuumeessa.” -Ida