Vaellusreissut ovat entistä suositumpia ja luonto kutsuu ihmisiä luokseen enenevissä määrin. Vaelluksilla ei tarvitse olla aiempaa kokemusta, mutta muutamia seikkoja kannattaa ottaa huomioon. Lue vierailevan seikkailijattaren, Kaisan, kokemus upean Kevon luonnonpuiston alueelta ja nappaa talteen parhaat vaellusvinkit. …
Terveiset paahtavan kuumasta Iranista! Olen Salla Kivekäs, 25-vuotias oman elämäni seikkailijatar. Olen ollut Iranissa nyt hieman yli viisi kuukautta, korona-ajat ja ramadanin ja ehkä miltei kaikki mahdolliset haasteet tähän asti selvinneenä. Sen sijaan, että kertoisin haastavista ajoista (joita nämä kuukaudet ovat todella olleet), haluan kertoa todellisesta Iranista ja siitä, mitä media ei meille näytä. …
Kirje Iranista: Kauniin Iranin toisenlaiset kasvotLue lisää »
Mitä kannattaisi hamstrata vessapaperin sijasta kotikaranteenia varten, jotta aika ei kävisi pitkäksi? Espanjassa Korona-karanteenissa oleva vieraskirjoittajamme, Tuikku, jakaa omat pienet vinkkinsä, joiden avulla mahdollisesta pakollisesta karanteenista selviää edes hieman paremmin. Korostus myös asialle, pysy kotona ja ainakin poissa väkijoukoista. …
Pyöräily Euroopassa on monen seikkailijan ja seikkailijattaren unelmien listalla. Pitkä pyöräretki pitkin Euroopan monimuotoisia maastoja koettelee hermoja, mutta antaa sitäkin enemmän. Unohtumatonta kokemusta ei ole voittanutta! …
Unelmat on tehty toteutettaviksi.
Yksi minun suuri unelma on jo pitkään ollut viettää aikaa elefanttien kanssa. Tämän vuoden alussa päätin sitten pistää töpinäksi ja vihdoinkin toteuttaa tämän haaveen. Olin jo jonkin aikaa seurannut Facebookissa Intiassa toimivaa Wildlife SOS järjestöä, joka mm. Pelastaa elefantteja sirkuksista, temppeleistä, turisteja kuljettamasta ja kerjäämästä Intian kaduilta. Eräänä kauniina päivänä näin heidän sivullaan kuvan iloisista vapaaehtoisista työn touhussa ja jokin sisälläni sanoi ”Klik”. Tiesin, että tuonne minun on päästävä tavalla tai toisella. Kirjoitin heille saman tien sähköpostia ja kyselin lisätietoja siitä, miten heille voi tulla tekemään vapaaehtoistyötä. Siitä eteenpäin asiat ja matkan järjestelyt etenivätkin melko nopeaan tahtiin ja jo parin viikon sisällä monet järjestelyistä olivat tehty. Itse matkaa kuitenkin sain odotella lokakuuhun asti, koska en halunnut matkustaa Intiaan keskellä kuuminta kesää ja sadekautta, muutenkin piti ehtiä säästää rahaa reissuun ja tarvittaviin rokotuksiin.
Kuukausien odotuksen jälkeen matka oli vihdoinkin alkamassa ja hirmuinen kasa perhosia vatsassani lähdin ensimmäistä kertaa yksin reissuun Euroopan ulkopuolelle. Olin kerran aikaisemmin kuitenkin jo Intiassa käynyt, joten hiukan tiesin jo mitä odottaa eikä kovin suuri kulttuurishokki iskenyt.
Ennen vapaaehtoistyön aloittamista vietin muutaman päivän turistina lähellä sijaitsevassa Agrassa ja vierailin muun muassa Taj Mahalilla ihastelemassa tätä upeaa rakennusta.
Kahden viikon vapaaehtoistyöjaksoni Mathurassa alkoi maanantaina, mutta vapaaehtoistalolle saavuin jo edellisenä päivänä. Illalla tapasin ensimmäisen vapaaehtoistoverini ja sain jo hieman kuulla miltä tuntuu olla vapaaehtoisena kyseisessä paikassa. Olin innoissani!
Intoa puhkuen heräsin siis maanantai-aamuna valmiina ensimmäiseen viikkoni. Yön aikana talolle oli vielä saapunut kaksi uutta vapaaehtoista. Yhdeksän aikaa meidät haettiin töihin. Matka elefanttikeskukseen kesti noin puolisen tuntia ja lopulta pitkä odotukseni palkittiin meidän saapuessamme kohteeseen: ajaessamme muhkuraista hiekkatietä meille kerrottiin elefanttien palaavan juuri aamuiselta kävelylenkiltään ja pian minunkin silmäni näkivät viereisellä pellolla kolme ”möykkyä”, jotka melko pian tarkentuivat kolmeksi upeaksi elefantiksi. Yksi keskuksen neljästä elefanttilaumasta oli palaamassa kotiin hoitajansa kanssa; Joukon ensimmäisenä kaunis Chanchal ja hänen perässään herttainen Bigli sekä joukon sydäntensärkijä ja monien vapaaehtoisten suosikki Laxmi.
Tilanne oli unohtumaton ja kaunis, säilytän sen sydämessäni ikuisesti.
Selvittyäni tästä ihanasta yllätyksestä käänsin katseeni toiselle puolelle tietä ja huomasin meidän saapuneen jo perille keskukseen. Ihan aluksi meidät vietiin sisätiloihin alkuperehdytykseen mutta samalla oli ihan pakko vilkuilla ikkunoista ulos ja seurata omissa aitauksissaan oleskelevia elefantteja, taisinpa jopa kuulla ensimmäiset elefanttien äänetkin silloin. Olin seitsemännessä taivaassa mutta vielä piti hetki malttaa olla rauhassa ennen elefantteihin tutustumista.
Meille kerrottiin lyhyesti Wildlife SOS:n historiaa ja nykytilannetta sekä elefanttien oloista Intiassa ja mitä kaikkea yhdistys tekee niiden, muiden villieläinten ja koko yhteisön hyväksi. Lopuksi meille näytettiin hyvin surullinen video elefanteista: videolla näkyy Intiassa ja ympäri maailmaa valitettava todellisuus, jota nämä upeat eläimet joutuvat ihmisten kynsissä kokemaan: Usein pieninä vauvoina heidät erotetaan äidistään ja julmilla tavoilla ”kesytetään” ihmisten tarpeisiin. Vaikka tiesin jo ennestään paljon tästä elefanttien kidutusmenetelmästä (Phajaan) jossa elefanttia kidutetaan monin tavoin, kunnes se pelkää omistajaansa niin paljon että suostuu tekemään kaiken mitä sen käsketään, on sen näkeminen videolta aina yhtä järkyttävää mutta kuitenkin niin tarpeellista nähdä.. ilman tietoa ei saada muutosta aikaiseksi.
Alkuinfon jälkeen pääsimme kiertämään keskusta: Meille esiteltiin taulu, johon oli kiinnitetty pelastettujen elefanttien ”entisen elämän” kahleet ja piikit joilla niitä oli lyöty. Näky oli surullinen mutta samaan aikaan tieto siitä, että paikan kaikki elefantit saivat nyt, usein vuosikymmenien tuskan jälkeen, asua paikassa jossa heillä on hyvä olla ja heitä rakastetaan, helpotti oloani. Se rakkaus tuntui jo heti alkumetreillä henkilökunnan puhuessa ja tulisi entistä selvemmäksi vapaaehtoisjaksoni aikana. Wildlife SOS:n pelastamat elefantit eivät enää koskaan, missään tilanteessa joudu kulkemaan kahleet jalassa, ne ovat niin vapaita kun niiden tilanteessaan voi vaan olla.. jokainen niistä on loppuikänsä riippuvainen ihmisistä eikä heitä voida koskaan palauttaa luontoon. Lähes jokainen niistä tarvitsee päivittäistä lääkärin hoitoa esim. Kipeiden jalkojen, paiseiden ja nivelkipujen takia. Vuosikaudet turisteja kuljettaen kuumilla kaduilla tai temppujen teko sirkuksessa on jättänyt jälkensä.
Seuraavaksi oli aika tavata elefantit, joista kaikki olivat jo palanneet joka aamuiselta n. 10 kilometrin kävelyltä. Ensimmäisessä aitauksessa asui viiden elefantin lauma: nuorimmat Peanut ja Coconut sekä Lakhi, Asha ja paikan vanhin naaraselefantti Suzy.
Toisella puolella pihaa asustivat loput naaraselefantit: Mia ja Rhea, Phoolkali ja Maya sekä jo aamulla näkemäni Chanchal, Bigli ja Laxmi.
Meille kerrottiin lyhyesti jokaisen elefantin tarina ja saimme ottaa ensimmäiset monista kuvista joita kahden viikon aikana tulisi otettua.
Kierroksen jälkeen pääsimme sitten heti tositoimiin: hedelmien leikkuuseen. Keskuksessa asuu yhteensä 21 elefanttia, 12:sta naaraan lisäksi 9 urosta, joten hedelmiä, rehuja ja puuroa kuluu päivän aikana isoja määriä. Jokaisella elefantilla on oma ämpäri, jossa lukee nimen lisäksi ämpärin paino, joka täytyy huomioida hedelmämääriä punnitessa. Suurin osa elefanteista syö kymmenisen kiloa hedelmiä kerralla. Paikan vanhin rouva Suzy ei pystynyt syömään vesimeloneiden kuoria, joten hänelle piti leikata vesimeloista kuoret pois, muille riitti vesimelonin ja muidenkin hedelmien pesu ja paloittelu. Ensimmäisinä päivinä meni enemmän aikaa jokaisen elefantin ruokavalioon tutustumiseen ja määrien opetteluun, mutta melko pian loin päässäni toimivan systeemin, jota käytin suht onnistuneesti koko kaksi viikkoa.
Hedelmien leikkuun jälkeen pääsimme pesemään Chanchalin. Oli niin huikea tunne päästä niin lähelle elefanttia ensimmäistä kertaa! Elefanttien pesussa tarvitaan melko paljon voimaa ja hoitajatkin jaksoivat hymy huulillaan muistuttaa meitä pesemään voimakkaammin, ”wash harder”.
Minä olin ainoa vapaaehtoinen tuona aikana, joka oli siellä koko kaksi viikkoa: ensimmäisellä viikolla meitä vapaaehtoisia oli neljä ensimmäiset kolme päivää ja sitten kanssani oli yksi toinen vapaaehtoinen. Seuraavalla viikolla ensimmäiset kolme päivää meitä olikin minun lisäksi seitsemän ja loppuviikon taas kaksi. Meidän vapaaehtoisten lisäksi paikassa riitti vierailijoita pienemmissä ja isommissakin ryhmissä, myös yksi suomalaisryhmä kävi vierailulla toisella viikolla ja pääsinkin tulkkaamaan heille saman kierroksen, jonka itse sain ensimmäisenä päivänä.
Hedelmien leikkuun ja elefanttien pesun lisäksi päivittäisiin tehtäviimme kuului mm. Ruokintaa, työntekijöiden auttamista mm. Sokeriruokojen leikkuussa ja iltapäivisin pääsimme aina mukaan elefanttien iltapäiväkävelyille. Kävelyistä muodostui yksi minun lempihetkistä. Silloin saimme rauhassa tarkkailla elefantteja vapaina luonnossa ja pääsimme myös kulkemaan niiden kanssa ja syöttämään banaaneja.
Ensimmäisellä viikolla meni paljon aikaa elefanttien nimien opetteluun ja niiden tunnistamiseen ja välillä tuntuikin, ettei niitä mitenkään voi erottaa toisistaan. Päivät kuluivat iloisesti töitä tehden ja elämästä nauttien ja kas kummaa: toisen viikon alkaessa aloin jo tunnistaa elefantteja toisistaan: Ensiksi opettelin tunnistamaan laumat ja jokaisen lauman hoitajat, siitä sitten aloin kiinnittämään huomiota jokaisen elefantin erikoispiirteisiin, esim. Chanchalin korvat olivat repaleiset, Biglin toinen takajalka vioittunut entisessä elämässä turisteja kuljettaessa ja se on jäänyt hieman vinoksi, Phoolkali on joukon korkein ja Laxmi ylipainoinen, vaikka onkin jo Wildlife SOS:n hellässä ja asiantuntevassa hoivassa laihtunut 800kg!
Oli ilo nähdä miten upeaa ja kallisarvoista työtä koko henkilökunta teki koko sydämellään. Meidät vapaaehtoiset otettiin erittäin hyvin mukaan joukkoon ja vaikka ajoittain työ oli hyvinkin fyysistä, oli se samalla hauskaa ja antoisaa. Iltapäiväkävelyiden ohella joka päivä odotin innoissani myös elefanttien pesu-hetkeä ja ruokintaa. Yleensä hikisemmät hommat meillä vapaaehtoisilla oli aamuisin ja olikin ihanaa päästä sen jälkeen elefanttien kanssa pesulle. Siinä touhussa todellakin tuli elefanttien ohella usein pestyä muutama hikinen vapaaehtoinenkin! Tuntui uskomattomalta päästä heti ensimmäisenä päivänä niin läheiseen kontaktiin elefanttien kanssa.. ensimmäisen viikon lopussa pääsin jopa istumaan elefantin alle ja pesemään sen vatsaa! Vaikka kyseessä onkin iso ja voimakas eläin, ei minua koskaan pelottanut olla niiden lähellä, päinvastoin: koin ihanaa varmuutta, rauhallisuutta ja rakkautta niiden läheisyydessä ja kannan sydämessäni lopun ikääni ihania muistoja: ensimmäinen ruokintahetki, ensimmäinen pesu, ensimmäinen elefantin iloinen ja onnellinen ”murina” ja ensimmäinen kerta kun kärsä hapuili syötävää kädestäni. Näillä kokemuksille ei voi laittaa hintaa.
Vaikka keskuksessa asui monia elefantteja, tuli kuitenkin aikaa vietettyä erityisesti kahden upean neidin, Mayan ja Phoohlkalin, kanssa. Nämä ystävykset muodostivat yhdessä yhden keskuksen laumoista ja vaikka Maya oli heistä nuorempi, oli hän kuitenkin pomo. Vapaudessa vanhin naaras on aina johtaja, mutta vankeudessa tilanteen määrää usein elefantin persoona ja temperamentti. Nämä tytöt ovat rauhallisia ja vapaaehtoisiin tottuneita ja heidän hoitajana oli paikan vanhin ja kokenein hoitaja, joka ohjeisti meitä erittäin hyvin mm. Elefantteja pestessä. Rakkaus heidän, niin elefanttien kesken sekä myös hoitajan ja elefanttien välillä oli ilmiselvää ja koskettavaa. Kaikki paikan elefantit olivat ihania ja tulivat hyvin rakkaiksi siellä oloni aikana, mutta parhaiten tutustuin juuri Mayaan ja Phoolkaliin. Maya osoittautui herttaiseksi banaaneja rakastavaksi 42-vuotiaaksi elefantiksi, joka myös rakasti rapsuttaa itseään puita vasten. Kuinka sellaista voisi vastustaa? En minä ainakaan, sydämeni suli aina hänet nähdessäni. Phoolkali oli jo 60 vuoden ikään ehtinyt rouva, joka rakasti leikkiä renkailla ja tehdä taidetta jaloillaan.. Phoolkalin kauniita jalanjälkiä on myynnissä keskuksen pienessä myymälässä mm. Postikorttien ja huivien muodossa. Sellaisia lähti minunkin mukaani Suomeen muistoksi.
Kahden viikon vapaaehtoisjaksoni aikana pääsin myös tutustumaan karhuihin. Wildlife SOS perustettiin vuonna 1995 juuri näiden ”tanssivien karhujen ” pelastamiseksi ja heidän ansiostaan Intiassa ei ole enää yhtään tanssivaa karhua, ne kaikki viettävät eläkepäiviä muutamassa eri keskuksessa Intiassa. Vierailemassamme keskuksessa karhuja asui lähes 200. Samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä elefanttien kanssa, meille näytettiin video karhuista ja kyynelille ei meinannut tulla loppua. Ihminen osaa olla julma, mutta samaan aikaan kahden viikon aikana luottamukseni parempaan huomiseen ja hyviin ihmisiin vahvistui tämän uskomattoman upean henkilökunnan ja toisten vapaaehtoisten keskellä.
Karhujen luona pääsimme myös leikkaamaan hedelmiä ja jakamaan puuroa, purkamaan hedelmäkuormia mutta myös pesemään karhujen altaita ja nukkumapaikkoja. Ihania muistoja! Täytyy myöntää, että syöttäessäni karhulle keksiä alkoi hieman jännittämään!
Vaikka jo ensimmäinen päivä vapaaehtoisena oli uskomattoman upea, tuntui kuitenkin joka ikinen päivä että joka päivä oli toistaan upeampi. Opin joka päivä uusia asioita, opin tuntemaan elefantteja paremmin ja myös henkilökunta pystyi antamaan enemmän tehtäviä tehtäväksi. Toisella viikolla sain jo opettaa uusille vapaaehtoisille mm. Miten hedelmienleikkuupaikalla tuli toimia.
Koko kahden viikon ajan meistä vapaaehtoisista pidettiin niin hyvää huolta: me asuimme vapaaehtoistalossa, jossa meistä piti huolen oma henkilökunta. Ruoka oli herkullista kasviruokaa jota tulen varmasti kaipaamaan hyvin pitkän aikaa! Lähdin yksin reissuun, mutta näiden kahden viikon aikana en koskaan tuntenut oloani yksinäiseksi, päinvastoin: olin samanhenkisten ihmisten, ”oman laumani” kanssa ja lyhyessäkin ajassa loimme ihania ystävyyssuhteita, joiden toivon jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen.
Vapaaehtoistyö eläinten kanssa on suosittua ja paikkoja löytyy monenlaisia, on kuitenkin hyvä ottaa paikoista selvää ennen lähtöä. Valitettavasti kaikki itseään ”sanctuary” nimikkeellä nimittävät paikat eivät sitä välttämättä ole, vaan perustettu rahantekoa varten ja eläinten hyvinvointi ei ehkä olekaan se tärkein asia. Itse kiinnitin elefanttien kohdalla huomiota siihen, että niillä ei paikassa ratsasteta, ne eivät joudu tekemään temppuja turisteille, niillä ei ole kahleita ja että siellä ei synny uusia pikku norsuja. Vaikka elefanttien sukupuuttoon kuoleminen onkin valitettavan lähellä etenkin salametsästäjien takia, ei ole oikein synnyttää uusia norsuja elämään vankeuteen, niiden paikka on vapaana luonnossa. Wildlife SOS:n maine on erinomainen ja löysin lähestulkoon pelkkää kiitettävää kommenttia paikasta, joten päätös lähteä sinne oli todella helppo.
UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.
Kyllä! Ateenan joulun ja uudenvuoden tunnelma on fantastinen. Kadut on koristeltu jouluisesti, eikä niiden määrässä koskaan säästellä. Kriisivuosina tosin Syntagma-aukion joulukoristeet ovat olleet ehkä hieman tavallista vaatimattomimpia. Mutta kauniit ja tyylikkäät koristevalot tuikkivat kaikkialla. Kauppojen ikkunat koristellaan kalliista jalokiviliikkeistä lähtien. Parasta on, että kaupunki ei mene juhlapyhinä kiinni.
Kreikkalaiset eivät vietä samalla tavalla joulua kuin muualla Euroopassa johtuen ortodoksiperinteestä, mutta joulupäivä on vapaa ja silloin perheet kokoontuvat yhdessä syömään. Uusivuosi on ateenalaisille suurin juhla, jolloin niin perheet kuin ystävät juhlivat sitä yhdessä syöden ravintoloissa tai kotona. Lapsille jaetaan joululahjat vuoden vaihtuessa. Joulupukkikin vierailee. Puolen yön jälkeen siirrytään yökerhoihin tai klubeille. Uuttavuotta voi myös juhlia yhdessä kaupunkilaisten kanssa Syntagma-aukiolla, jossa pääministeri pitää muun muassa puheen ja taivaan täyttää ilotulitussade.
Joulu ja uudenvuoden välipäivät ovat yhtä juhlaa. Kaupat ovat auki, ja ateenalaiset lomalla ja sen huomaa keskustan tunnelmassa. Viikko ennen joulua kaupat ovat avoinna normaalia pidempään. Kahvilat ja baarit ovat täynnä ihmisiä ja kaupoissa on kova vilske. Hyväntuulisuus tarttuu, toki joukossa on mukana juhlastressiä mutta päällisin puolin ateenalaiset tuntuvat ottavan juhlapyhät melko rennosti. Se ehkä parasta onkin Ateenan vuodenvaihteessa. Jouluun ei kuuluu liiemmin hartautta ja uusivuosi on valtavan iloinen juhla.
Ateena sopiikin hyvin matkakohteeksi sellaiselle, joka ei hirveästi joulusta välitä, kuin myös niille, jotka rakastavat sen tunnelmaa. Jouluntaika tarttuu kävelemällä läpi kaupungin ihastellen valomerta. Kaupungista löytyy myös erikseen joulumarkkinat, joita järjestetään useammassa keskustan kaupunginosista.
Joka vuosi siitä asti, kun tapasin kreikkalaisen mieheni, olen halunnut matkustaa Ateenaan uuttavuotta juhlimaan. Rakastan Ateenaa erityisesti silloin. Uudenvuoden juhlintamme tapahtuu aina saman kaavan mukaan. Kokoonnumme mieheni siskon luokse viettämään iltaa perheen voimin useammassa sukupolvessa. Ystäväperheitä saapuu myös paikalle. Juomme viiniä ja ilta yhdeksän jälkeen nautitaan illallinen, jossa pääruokana on tarjolla kalkkunaa. Puolen yön vaihtuessa viini vaihtuu kuohuvaksi ja kun vuosi on vaihtunut leikataan uuden vuoden kakku. Kakun sisään on piilotettu kolikko. Se joka saa kolikon on erittäin onnekas tulevana vuonna. Kakun leikkaaminen ei käy aivan helposti, vaan siinä on aina oma rituaalinsa.
Aamu kahdeksaan asti nautimme vodkaa sitruunamehulla, josta oudosti ei tullut läheskään niin humalaan kuin olisi voinut olettaa, ja tanssimme jumaläänisen kreikkalaislaulajan tahdissa läpi yön.
Jos juhlassa on mukana lapsia, pukki saapuu heti puolen yön jälkeen jakamaan lahjat. Se kreikkalaisessa uudessavuodessa parasta onkin, lapsista vaariin, kaikki ovat mukana samassa juhlassa. Vanhemmilla on myös mahdollisuus rentoutua, kun kanssajuhlijat viihdyttävät lapsia.
Kerran kävimme uuden vuoden jatkoilla yökerhossa buzuki-konsertissa. Se oli mieleenpainuva päätös illalle. Aamu kahdeksaan asti nautimme vodkaa sitruunamehulla, josta oudosti ei tullut läheskään niin humalaan kuin olisi voinut olettaa, ja tanssimme jumaläänisen kreikkalaislaulajan tahdissa läpi yön.
Uudenvuodenpäivän aamuna monet ateenalaiset jatkavat yökerhoista suoraan aamiaisbrunssille. Tunnetuin paikka brunssille on hotelli Grande Bretagnen kattoterassilla, josta aukeaa näkymä yli Ateenaan.
Ateena sijaitsee vuorien ympäröimänä ja jopa keskellä kaupunkia voi nauttia kaupungin maagisesta tunnelmasta korkeilta kukkuloilta. Hyvät kävelykengät mukaan ja suurkaupunki avautuu aivan uudella tavalla. Samalla kuin vahingossa kunto kasvaa. …
Georgia on monille matkailijoille vielä melko tuntematon kohde. Henkeäsalpaavien maisemien ja uniikin kulttuurin Georgia yllätti meidät kauneudellaan. Tässä ensikertalaisen kokemuksia Kaukasuksen kiehtovasta Georgiasta.
Käsi ylös, kuka teistä on lapsena pyörittänyt pöytämaapalloa silmät kiinni ja osoittanut sormella ”seuraavaa matkakohdetta”. Välillä tuntuu, että meidän perheen lomakohteiden valinta perustuu samaan taktiikkaan, mutta kertaakaan ei vielä ole jouduttu pettymään. Kesälomareissun 2017 suunnittelu alkoi kysymyksellä ”Kazakstan vai Kaukasia?” En tiedä mistä vaihtoehdot tulivat mutta kummastakaan en tiennyt mitään.
Kazakstan hävisi tällä kertaa kilpailun logistisista syistä ja lyhyen googlailun jälkeen Georgiasta löytyi niin upeita kohteita, että päädyimme jättämään Azerbaidzanin ja Armenian vähemmälle.
Lento Istanbulin kautta Tbilisiin saapui aamuyöstä kuten pääosin muutkin Euroopasta tulevat lennot. Muutaman nukutun tunnin jälkeen on parasta lähteä heti tekemään jotain aktiivista. Kohteeksi valikoitui David Garejan luostari itä-Georgiassa Azerbaidzanin rajalla. Tie oli alkuun kohtalainen, sitten huono, vielä huonompi ja lopulta mietimme voiko uomaa kutsua tieksi.
Maisema oli aika karua mutta puna-kelta-vihreä raidalliset kalliot olivat aivan uskomattoman kauniita. Luostarin parkkipaikalta on noin 1,5 tunnin kävely ylös Garaja vuoren huipulle, missä Udabno eli osa luostarin rakennuksista sijaitsee.
Alkumatka oli kiipeämistä mutta vuoren harjalle päästyä nousu tasottui ja maisemat Azerbaidzaniin aukenivat. Evästauko huipulla pidettiin kappelin rappusilla, joka kartan mukaan näyttää sijaitsevan valtioiden rajalla. Maiden suhteet ovat tällä hetkellä kunnossa ja rajavartioita ei näkynyt.
Takaisin tulimme pidempää reittiä, joka kulki luoliin kaiverretun kompleksin eli Lavran kautta. Tämä osa luostaria on edelleen asutettu ja sinne ei valitettavasti päässyt sisään, mutta saimme ihailla luolia ja pihassa nurmikkoa siimaleikkurilla leikkaavaa munkkia vastakkaiselta kaliolta.
Seuraava luostari Akht’Ala löytyi Armenian puolelta. Armenian rajan lähestymisen huomasi tien varrella olevien pesuainekojujen lisääntymisenä. Ilmeisesti Armenialaiset käyvät hakemassa pesuaineensa Georgian puolelta, syy tähän jäi meiltä selvittämättä. Suomen kansalainen ei tarvitse Armeniaan viisumia ja rajamuodollisuudet olivat muutenkin hyvin vähäiset.
Akht’Alan luostari sijaitsee Lalvar vuoren rinteella aivan kylän keskellä. Luostarin pihalta avautuvat maisemat vuorta ympäröitään vehreään jokilaaksoon. Akht’Ala luostaria ei ole remontoitu ja ehkä juuri siitä syystä se on suhteellisen hyvässä kunnossa. Luostarin kirkkojen seiniä peittää upeat freskot. Matkalla takaisin Georgiaan näkyi tienviittoja useisiin muihinkin luostareihin, mutta meidän perheen luostarikiintiö alkoi olla täynnä ja päätimme säästää aikaa Tbilisiin tutustumiseen.
Georgian ja samalla koko Euroopan korkeimmat vuoret sijaitsevat koillis-Georgiassa, jonne seuraavana suuntasimme. Tie on sama, jota on kuljettu Moskovasta Tbilisiin; vuoristotieksi yllättävän suora ja edelleen suhteellisen hyväkuntoinen. Jännitystä matkantekoon toi ”venäläinen” ajokulttuuri, jossa 3 tai joskus jopa 4 vastakkaisiin suuntiin kulkevaa autoa ajavat rinnakkain ilman kaistoja ja tämän lisäksi vapaana vaeltavat lehmälaumat, joiden lempilepopaikkoja ovat maanteiden sillat.
Matkalla oli hienoja vuoristojärviä ja mitä pidemmälle koilliseen pääsimme sen korkeammiksi vuoret nousivat. Stepatsminda (Kazbegi) on kaupunki, jossa venäläiset turistit ja eurooppalaiset vuorikiipeilijät kohtaavat. Kylästä näkyy lumihuippuisena Euroopan viidenneksi korkein vuori Mount Kazbek 5033m ja siinä vieressä Gergeti Trinity Church 2170m korkeudella.
Gergeti Trinity Church:lle pääsee nelivetoautolla mutta päädyimme kuitenkin ostamaan reput täyteen vettä ja herkkuja ja motivoimaan lapset vaeltamaan reitin ylös. Ensimmäinen osuus reitista kulki kylän läpi. Vastaan tuli paitsi kyläläisiä myös hevosia, lehmiä ja lampaita. Kylän reunalla saimme myös ihailla heiniä seipäälle laittavaa miestä.
Kylän yläpuolelta vaellusreitti lähti aika jyrkästi hiekkaista rinnettä ylös. Jossain vaiheessa meidän ja nelivetoautojen reitit kohtasivat autojen mutkitellessa edestakaisin. Tässä kohdassa motivaatiot olivat koetuksella. Autotie onneksi loittoni ja meille aukesi vuoristoniitty joka oli kirjavana kukkasista.
Loppumatka kahden tunnin kiipeämisestä menikin sitten iloisesti kukkia poimien. Ylhäällä maisemat olivat jälleen kerran upeat sekä alas jokilaaksoon että ylös lumihuippuisille vuorille. Alas tulimme taas pidempää reittiä niittyä ja vuoristopuroa seuraten.
Matka jatkui seuraavaksi Länsi-Georgiaan, jossa oli taas kerran aivan erilaiset maisemat. Vuoret madaltuivat ja metsä tiheni. Matkalla Mustallemerelle poikkesimme Kutaisissa. Listallamme oli kolme asiaa, joita Kutaisissa piti nähdä; luola, kanjoni ja vesiputous.
Prometheus-luolasto on yksi alueen tippukiviluolista. Luolaan on avattu yleisölle kilometrin mittainen tasoitettu polku, jossa voi opastetusti tutustua stalaktiitti- ja stalagmiitti- muodostukseen. Luolassa vilkkuvat eriväriset LED-valot eivät olleet ehkä ihan meidän aikuisten makuun, mutta lasten mielestä ne olivat aivan ihania.
Okatse-kanjoni on noin 70 metriä korkea ja 2 km pitkä valtion suojelema luonnonsuojelualue. Maisemaa pääsee näkemään noin viiden kilometrin mittaisella yhdensuuntaisella vaellusreitillä. Reitistä noin kilometrin matka kuljetaan 50m korkeudella olevaa metallista kanjonin seinämään kiinnitettyä siltaa pitkin. Sillan kaiteet on korkeat ja tukevat, joten korkeanpaikankammoa kävellessä ei onneksi tullut ja maisemat näkyivät upeasti.
Muutama kilometrin kanjonilta Okatsejokea yläjuoksuun on Kinchkhan vesiputoukset, joista korkeimmassa on noin 70 metrin pudotus. Veden ollessa nyt matalalla pystyi myös näkemään selvästi miten syviä ja teräviä uomia virtaava vesi on kovertanut kalkkikiveen.
Matkamme viimeisenä kohteena oli Batumin rantakaupunki Mustanmeren rannalla. Kaupungissa on vierekkäin todella kauniiksi remontoituja keskiaikaisia rakannuksia, aivan hirveässä kunnossa olevia elementtitaloja ja uusia moderneja pilvenpiirtäjiä. Ranta on hyvin kivikkoinen ja aallot melko isoja. Uiminen oli hankalaa. Rannan isoista pyöreistä kivistä pystyi rakentamaan ”lumiukkoja” tai löytämään sisäisen zeninsä kasaamalla niitä päällekkäin.
Parasta Batumissa oli ehkä seitsemän kilometrin mittainen rantabulevardi, jossa oli kaistat kävelijöille sekä erilaisille poljettaville tai motoroiduille pyörille. Ravintoloita löytyi vaihtelevasti ja etenkin iltaisin sieltä löytyy erilaisia aktiviteetteja.
Georgia yllätti meidän täysin. Maisemat olivat vaihtelevia ja aivan upeita joka paikassa. Ihmiset olivat jäyhiä, vähän kuin suomalaiset, mutta ystävällisiä. Georgiaa ei voi kutsua ”off the beaten track” kohteeksi, koska turisteja oli, mutta pääasiassa ne olivat Venäjältä. Majoituspaikoissa ja turistikohteissa puhuttiin englantia ja muualla selvittiin käsiä heiluttamalla.
Pienistä rajakahakoista huolimatta Georgia on hyvin stabiili ja turvallinen maa matkustaa. Lasten mielestä Georgiassa oli parasta vapaana vaeltavat lehmälaumat, Kutaisin majoituspaikan Felicia-kissa ja Batumin maailmanpyörä.
Lue myös: Matkaopas Georgiaan – Parhaat kohteet ja nähtävyydet ja 7 syytä matkustaa Georgiaan
Barcelona, Taradell, marraskuu 2016
Kokeneellekin reissaajalle lasten lisääminen yhtälöön laittaa haastekertoimet aivan uudelle tasolle. Kun tiimistä poistetaan vielä toinen vanhempi, tuntuu vastuu ainakin kolminkertaistuvan. Omat tyttäreni olivat reissuun lähtiessä 6- ja 8-vuotiaat. Kaikkien kommelluksien keskellä selvisivät reissusta kiitettävin arvosanoin. Äiti ei ehkä niinkään. Mukana matkasi myös mummi eli oma äitini. Tällä kokoonpanolla on rymytty läpi Muumimaasta Tukholman Junibackeniin, joten miksei laajentaa Eurooppaan?
Miten ihana idea. Barcelona. Tyttäret ja mummi mukaan ja pitkä viikonloppu veljeni vuokraamalla villalla. Aivan. Villan vuokraaminen Pohjois-Espanjasta on samassa hintaluokassa kuin kesämökki suomessa. Pohjois-Espanjassa on hyvän ruuan ja halvan viinin lisäksi myös loistavat moottoriurheilumahdollisuudet, tässä tapauksessa veljeni perheen intohimo: trial-moottoripyöräilyyn sopivat maastot. Ja koska sääolosuhteet mahdollistaa harrastamisen ympäri vuoden päätti veljeni tehdä haaveista totta. Mahdollisuudesta innostuneena päätin pakata lapset ja mummin ja lähteä rentoutumaan espanjaan.
Menomatka alkoi loistavasti. Norwegian oli 3,5 tuntia myöhässä ja vaihtoivat lopulta koko koneen. Tämä aiheutti sen, ettemme saaneet varaamaani vuokra-autoa Barcelonasta. El Pratin lentokentällä menevätkin vuokraamot kiinni jo yhdeltä yöllä. Kolmen aikaan Barcelonan lentokentällä olimme vain me. Rättiväsyneet lapset, niiden hysteerinen äiti sekä mummi joka yritti rauhoitella vuorotellen jokaista. Yritimme selvittää infosta, että mitä ihmettä nyt tekisimme. 24h vuokraamo löytyisi kuulemma toisesta terminaalista. Sinne pääsisi näppärästi lentokenttäbussilla 20 minuutin välein.
Pääsimme tutustumaan samalla paikalliseen nuorisoon joka kävi hyvin avointa huumekauppaa lentokenttien välittömässä läheisyydessä. No, matkailu avartaa. Terminaali 1:sestä emme kuitenkaan löytäneet vuokraamoa, emmekä mitään muutakaan auki olevaa liikettä. Emme edes taksia. Epätoivon vallatessa tilaa, mietimme lentokenttähotellia tai taksia suoraa kohteeseen. Totesimme helpoimmaksi palata takaisin terminaali 2:seen ja ajaa taksilla suoraan Taradelissa sijaitsevalle villallemme. Hotelli olisi varmasti mennyt vakuutuksen piikkiin, mutta ajomatka olisi kuitenkin vielä edessä ja yötä oli jäljellä enää muutama tunti. Siinä väsymyksen tilassa kukaan ei ymmärtänyt edes ajatella, miten tulisimme sieltä takasin.
Matkaa El Pratin lentokentältä Taradellissa sijaitsevalle villalle oli 80km. Olimme perillä aamulla 5:30 matkattuamme yhteensä 11 tuntia. Positiivista oli se että tyttäreni nukkuivat lennon, koko automatkan ja jatkoivat unia päästyämme kohteeseen. Ainoa joka otti kierroksia viivytyksistä olin minä. Stressi söi kaiken järkevän ajattelukyvyn. Tästä oppineena tarkistan aina autovuokraamoiden aukioloajat ja varaan lentoihin hieman enemmän pelivaraa.
Olimme lähtiessämme Barcelonasta käyneet kaupassa hankkimassa hieman aamiaistarvikkeita. Oma ajattelukykyni ei olisi tähän riittänyt, mutta mummilla onneksi vielä ajatus kulki. Joten kun olimme saaneet pahimman väsymyksen nukuttua pois, pääsimme aloittamaan miniloman ja rentoutumisen. Talo oli valtava. Kuulemma seudun pienin. Kolmikerroksinen kivitalo ja ihana, pieni ja aurinkoinen piha.
Kolme päivää kiertelimme paikallisia kortteleita ja kahviloita. Lapset leikkivät alueen jokaisessa leikkipuistossa ja ostivat espanjankielisiä tehtäväkirjoja. Ruoka oli halpaa ja suomalaiselle aina yhtä ihmetystä aiheuttavaa kun viiniä saa pienimmästäkin ruokakaupasta. Ilmakuivattuja lihatuotteita sekä ihania viinejä, mitä muuta voisi toivoa. Loman tarkoitus olikin irtiotto arjesta ja huilaaminen. Itse sain käydä kerrankin juoksulenkillä rauhassa, tosin gps:n kanssa seikkaillen.
Vuoristoteillä sai juostua loistavia intervallitreenejä ja maisemat olivat unohtumattomat. Sää oli mukavan leuto, päivisin +17 ja iltaisinkin tarkeni kuin suomen kesässä. Samoilla alueilla on myös mahtavat maastopyörä- sekä kalliokiipeilymahdollisuudet. Luonto oli kaunista ja paikalliset ystävällisiä. Kukaan ei tuntunut osaavan englantia mutta se ei menoa haitannut. Ensimmäisellä kyläkierroksella sain jo huomata, ettei kyläpahasessa ollut yhtään taksin tyylistäkään logistiikkayrittäjää. Ei kuin Google kauniiseen käteen ja etsimään. Seuraavasta kylästä pääsisi Barcelonaan junalla, mutta sinne oli matkaa 30km. Yhden ainoan taksiyrittäjän löysin joka kommunikoi englanniksi. Onneksi tämä riitti ja saimme sovittua kyydin valmiiksi paluuta varten.
Elämä paikallisten keskuudessa antaa kulkijalle ehkä hitusen enemmän kokemuksia. Ainakin itse rättiväsyneenä ja vuorokauden valvoneena en muista miten sain talon kaasulämmityksen lopulta käyntiin. Jotenkin ilmeisesti, koska mökki lämpeni. Kai hullumminkin olisi voinut käydä. Hassuja tapoja, kuten jätehuolto, pääsimme myös kokemaan. Erilaiset jätteiden lajitteluohjeet ja aikataulut kääntyivät lopulta googlen avustuksella ja pääsimme roskistakin eroon. Hakivat kaiken portin ulkopuolelta, jos ne oli sinne osannut ohjeen mukaan lajitella ja laittaa. Lapsista oli hauska tavata viikonpäiviä kataloniaksi.
Paluumatkalle olimme aikaisen kotilennon takia suunnitelleet viimeisen yön viettämisen Barcelonassa. Taksikyytimme saapui sovitusti ja ilman kommelluksia selvisimme takasinin kaupunkiin. Yövyimme La Rambalasta seuraavalla kadulla, huoneistohotellissa. Huoneistohotellin taso ei vastannut aivan mummin odotuksia. Lakanat olivat melkein valkoiset ja tyynyjä oli melkein kaikille. Mutta hintatason huomioiden oli huoneen kunto täysin kohtuullinen. Illalla tepastelimme vielä rantaan ja kävimme L’aquariumissa metsästämässä Nemoa.
Yöpaikan sijaintia olisi toki voinut miettiä hieman tarkemmin kun kyseessä oli kuitenkin lauantain ja sunnuntain välinen yö. Juhlakansaa oli liikkeellä koko yön ja meteli kadulla sen mukainen. Lapset nukkuivat jälleen ongelmitta, mutta itse maalailin kauhukuvia kotimatkasta. Ehdin hieman jännittää, että näinköhän juhlakansan seassa asioivat taskuvarkaat hoitelevat osan matkatavaroistamme kun viideltä aamulla hiivimme etsimään taksia lentokentälle. Huoli oli kuitenkin turha, koska kun pääsimme huoneistohotellin pääovesta ulos, kaarsi taksi eteemme.
Kotimatka sujuikin mukavasti ja ilman isompia haasteita. Norskin kone oli vain puoli tuntia myöhässä, mutta aamulla se ei ketään vaivannut. Aamulento tosin oli huomattavasti levottomampi lasten kannalta. Pyörivät penkeissään eivätkä meinanneet saada aikaa kulumaan. Matkustimme koko reissun pelkillä käsimatkatavaroilla joten siirtymiset sujuivat sutjakkaasti. Koneesta poistuessamme Helsingin päässä oli tosin kassia ja nyssäkkää jo sen verran ettei homma enää meinannut pysyä hallinnassa. Nostelin lentoemon kanssa tavaroita ylähyllyltä kun mummi vielä huikkasi että muistaisin hänen tax free –kassinsa. Muistin toki. Kotona vaan huomasimme että se oli väärä. Sinne meni lasten tuliaiskarkit. Vaihtuivat punaviiniin sekä viinikumeihin. No, vahinkoja sattuu. Ja ukki saa camparinsa Alkosta.
Espanjassa käytetään pääasiassa käteistä. Myös hintataso tuntui riippuvan maksutavasta. Kuitin saa jos pyytää. Kyytien hinnat sovimme etukäteen. Takseissa oli toki mittarit, mutta tietämättöminä etäisyyksistä halusimme hinta-arvion etukäteen. Taradellin ihanassa kylässä ilma oli raikasta ja ihmiset ystävällisiä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan myös kaupungin ulkopuolelle. Barcelonassa olisi ollut marraskuun lopussa ihanat joulumarkkinat. Harmi ettei aikataulumme millään venynyt siellä käymiseen. Taskuvarkaita kaupunki on täynnä kuten muutenkin Euroopan isot kaupungit. Vauhdikkaista käänteistä huolimatta selvisimme reissusta ilman isompia kommelluksia. Budjetti meni taksien takia hieman yli, mutta vakuutusyhtiö tuli siinä mukavasti vastaan. Seuraavaksi lähdemme selvittämään Katalonialaiset Jouluperinteet sekä testaamaan ajotaidot espanjalaisessa liikenteessä. Ne kun jäivät vielä tekemättä. Vamos!
UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.
Kreikan Syros on maaginen. Upea. Satumainen. Rentouttava. Kaunis. Luksus. Nämä kaikki adjektiivit kuvaavat täydellisesti Kreikan Egeanmeren Kykladien saariin kuuluvaa väkiluvultaan suurimpaa saarta Syrosta. Saaren pääkaupunki Ermoupoli, jonka siluetti on kuin Milanon tai Venetsian, toimii kykladien keskuskaupunkina. …
Äkkilähtö Splitiin kahdeksi viikoksi 12 tunnin varoitusajalla lienee yksi hurjimpia, mutta tärkeimpiä tempauksiani. Olen ollut yli puolet tähän astisesta elämästäni hyvin ujo ja vaatimaton maalaistyttö. Ihmiset, jotka olen tavannut yli kaksikymppisenä eivät ujouteeni enää usko, sillä olen sosiaalisesti ja verbaalisestikin suht taitava, mutta minussa on yhä sitä pelokasta ”Voinko minä tehdä näin?”-arkajalkaa. Lisäksi lapsuuden ainainen rahanpuute ja oma uravalintani saivat minut jollain tavalla uskomaan, ettei minulla tule ikinä olemaan tarpeeksi rahaa matkailuun. Tai etten ainakaan tekisi sitä yksin!
Olen ollut myös hyvin kyyninen matkailu avartaa-fraasia kohtaan. Olen ajatellut matkailun olevan elitististä egon kiillottamista ja kilpailua siitä kuka on surffannut eniten Balilla, ripuloinut eniten Pattayalla, juonut nopeiten sangriakannun Barcelonassa tai käynyt useimmin orjavoimin rakennetussa, hemmetin ällöttävässä Dubaissa. Lupaan etten koskaan matkusta sinne! (Paitsi ehkä tutkivan journalismin nimissä.)
Sydän hakkasi aika lujaa, kun sain 95€ menopaluun varattua Helsingistä Splitiin. Edellisenä päivänä samat lennot oli vielä 195€, mutta onneksi odotin! Tai oikeastaan pihi ja mukavuudenhaluinen Katja odotti ja sanoi itselleen: Ethän sinä nyt viihdy kahta viikkoa ulkomailla, varsinkaan missään paahtavassa paikassa, mieti nyt vähän! Lisäksi sulla on ihan saatanasti opintolainaa maksamatta ja sullehan voi tulla joku vakava sairaus eikä sulla oo sitte rahaa parantua siitä, kyllä sitte harmittaa että miks kaikki meni jäätelöön Kroatiassa (joka on käsintehtyä ja ihanaa ja maksaa 1€, kun taas Helsingin esanssiset aromipallot ovat 4€ kpl…)
Nyt olen ollut täällä vasta kaksi päivää, mutta tuntuu kuin arkisen elämäni suhteelliseen tyhjyyteen ja yksinäisyyteen olisi puhjennut valtavasti upeita, eksoottisia kukkia ja sisälläni asuvassa muhoslaisessa melankoliassa tuikkisi tuhansittain tähtiä!
Tarkempia yksityiskohtia myöhemmin! Luvassa on mm. kertomus mäntysuovan tuoksuisesta, 3,5 tunnin vaellusreissusta antiikkisten kirkkojen luokse, joita ei ihmetellyt lisäkseni kukaan muu, sillä kuka helvetti kiipeää tässä ilmastossa tuijottamaan iänikuisia kiviraunioita, kun vaihtoehtona on uida turkoosinsinisessä meressä ja juoda halpoja drinkkejä? Niinpä.
Kaikki alkoi hetken mielijohteesta, vaikka ystäväni oli väläytellyt kylään lentämistä jo edeltävästä syksystä lähtien. Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta.
Oli tammikuu, ja seesteisen joulun- ja uudenvuodenvieton jälkeen minut oli vallannut rauhaton olo. Välivuosi ja sen aikana suorittamani opinnot lähenivät loppuaan ja työnhaku oli aktiivisesti käynnissä. Kuten monena edeltävänäkin vuonna, oli kevät siis jälleen kerran itselleni armotonta paahtamisen aikaa. Kiirettä piti, loppukeväälle ja kesälle oli jo reissuja buukattuna ja tunsin pankkitilini pyörittelevän silmiään seuratessaan kyseisen vuoden valintojani ja elämäntapaani. En silti epäröinyt hetkeäkään, kun ystäväni eräänä keskiviikkoiltapäivänä viestitti kutsuen luokseen tarkat päivät mielessään. Hienoa! Aikataulut natsaa, sisko Tukholmasta mukaan ja eikun odottamaan maaliskuuta liput kourassa.
Ystäväni oli vuotta aiemmin muuttanut miehensä luokse tuolle hyiselle saarelle. Seurattuani heidän elämää kuvien, videoiden ja satunnaisten maratonpuheluiden kautta olin varma, että kyseessä täytyy olla maaginen paikka. Odotukseni eivät tosin olleet korkealla, sillä olinhan aina nähnyt itseni ennemmin Ranskan Rivieralla roséta ja millefeuilleja nautiskelemassa ja ihailemassa paikallisia pastellinsävyisiä kortteleita kesäkuun lempeässä auringonpaisteessa kuin talvisessa säässä harmaiden ja puuttomien laavakenttien keskellä. Kaltaiselleni kylmää, märkää ja tuulta välttelevälle esteetikolle Islanti vaikutti jokseenkin jopa uhkaavalta lomakohteelta, mutta uteliaisuus ja sisälläni vellova rauhattomuus kuitenkin voittivat, ja lähdin matkaan avoimin mielin.
Ensikosketus on brutaali. Atlantilta kaikella voimallaan puskeva puhuri meinaa viedä jopa silmälasit päästäni. Tuuli on niin kova, että se tuntuu jo henkilökohtaiselta. Jatkan päättäväisesti ensimmäiseen bussiin horisontissa, vaikka hädin tuskin näen eteeni. Siskoni odottaa minua saapuvaksi Reykjavikin keskustassa ja ystäväni on tarkoitus noutaa meidät keskustan tuntumasta myöhemmin iltapäivällä. En varmista mihin bussi suuntaa, sillä en välitä. Saari on pieni, joten tuskin ajaudun kauas. En pysty sanoin kuvailemaan miten lämpimältä ja lohdulliselta tuo rauhallisesti eteenpäin köröttelevä myrskynsuoja tuntuukaan. Bussi on täynnä matkustajia, jokainen meistä hiljaa. Tuntuu kuin mielemme olisi samanaikaisesti vallannut nöyryys ja kunnioitus luonnonvoimia kohtaan.
Seuraavat päivät ovat kuin unta. Kierrämme saarta autolla, mikä on vaivatonta, ja tuo reittivalintoihimme kaipaamaamme joustavuutta. Olemme päättäneet ajaa kuuluisan Golden Circlen kiertäen Geysirin purkautuvan kuuman lähteen, Gullfossin majesteettisen vesiputouksen sekä Islannin historian ja luonnon kannalta merkittävän Þingvellirin. Ystäväni suosituksesta katsastamme myös lännessä sijaitsevat Hraunfossarin ja Barnafossin vesiputoukset, Deildartunguhverin höyryävät kalliot sekä Islannin saagoista tunnetun kylpypaikan, Snorralaugin.
Matkantekoamme päivästä toiseen tahdittaa Sigur Rós, emmekä koe tarpeelliseksi puhua, sillä maisemat tuntuvat ajavan kenet tahansa mykäksi. Karua, lohdutonta, mustanharmaata laavakenttää silmien kantamattomiin. Lumen raidoittamia jylhiä vuoria myrskyisän meren äärellä. Laumoittain pieniä ja pörröisiä islanninhevosia, joiden harjat lepattavat tuulessa. Turkoosinsinisiä vesiputouksia. Koskematonta, pumpulimaista lumipeitettä, jonka keskellä kiemurtelee musta väylä, jota pitkin matkaamme kirkkaassa auringonpaisteessa unohtaen määränpäämme. Horisontista ei erota, missä taivas loppuu ja maanpinta alkaa. Päivät ajamme ja illat vietämme kuumavesialtaissa tähtitaivasta ihastellen ja keskusteluihimme syventyen. Sataa, paistaa, tuulee, pakastaa. Aika kuluu täysin huomaamatta eikä säähän enää kiinnitä lainkaan huomiota.
Päätämme seikkailumme majapaikkamme läheiselle Grábrókin tulivuorelle. Ystäväni ja siskoni ovat uppoutuneet intensiiviseen keskusteluun ja kapuavat rinnettä ylös päättäväisellä tahdilla. Seuraan perässä epävarmana. Fyysinen kuntoni ei tunnu riittävän samaan ja usko itseeni horjuu. Reitti on liukas ja ajoittain jyrkkä eikä aurinko ole seuranamme enää kauaa näyttämässä tietä. Pelko hiipii selkärankaani pitkin ja tunnen voimien karkaavan jaloistani, mutta kulunut aika saarella on valanut sisääni niin kummallista kokonaisvaltaista rauhaa, että saan ajatukseni yllättäen kasaan ja etenen. Askel kerrallaan.
Näkymät ylhäältä ovat uskomattomat. Ehdimme huipulle juuri auringonlaskun aikaan. Taivaalla väreilee punaisen ja oranssin eri sävyjä ja ympärillä vallitsee täysi hiljaisuus. Taustalta hiipii syvä tummansininen huppu, joka peittää pian kaiken alleen. Kotikylämme valot ja yötaivas tähtineen vain loistavat väreillen pimeydessä. Seisomme huipulla pitkään hiljaa hymyillen. Kokemus on taianomainen ja siitä muodostuu jälkikäteen minulle henkilökohtaisesti yllättävän tärkeä.
Kotimatka alkaa ennen kuin huomaankaan. Haikein mielin jätämme Islannin taaksemme ja tiemme eroavat kolmeen eri suuntaan. Olen tietämättäni suuntaamassa kohti myrskyisintä vuotta tähän astisessa elämässäni. Vain tuo sisälläni läikehtivä rauhaton olo tuntui aavistelevan tulevaa.
Puolitoista vuotta myöhemmin, myrskyn jo laantuessa huomaan palaavani mielessäni säännöllisesti Islantiin ja tuohon iltaan, jona kapusin tuolivuorelle ja löysin rauhan kaiken sen pelon ja epävarmuuden keskeltä. Samalla ajatuksella tuntuu selviävän lähes mistä tahansa: rohkeasti vaan, itseensä uskoen, askel kerrallaan. Kaiken sen kiipeämisen jälkeen näkymät saattavat olla aika henkeäsalpaavat.
Kuvat ja teksti: Monica Salminen
UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.
Laura Kirjokivi lähti pitkälle pyörämatkalle Euroopan läpi. Pyörä allaan hän taitti matkan Suomesta Espanjaan, keräsi samalla rahaa ihmiskaupan uhreille ja etsi itseään. Mitä matka opetti ja mitä jäi käteen? …
Matkustaminen lasten kanssa on mahdottomuus, luulevat monet. Matkustaminen on ohi, kun saatte lapsia! Kyllähän mekin matkustettaisiin, mutta kun on nuo lapset! Tekosyitä ja laiskuutta, väitän minä. Lue tästä miksi ja omaksu parhaat vinkit matkustamiseen lasten kanssa.
Kuvailen itseäni viestintätyössäni asiakkaille onnelliseksi äidiksi ja puolisoksi, mutta ennen kaikkea seikkailijattareksi, joka rakastaa matkustamista. Miksi? Siksi, koska koen olevani kaikkein eniten oma itseni matkustaessa, eikä äitiys ole muuttanut sitä. Nyt saan nauttia matkailusta mieheni Timon lisäksi yhdessä kaikkien rakkaimpien eli kolmen tyttäremme, Lauran (10v.), Emman (9v.) ja Hannan (2v.), kanssa.
Rakkaus matkustamiseen yhdistää – olipa niitä lapsia tai puolisoita tai ei. Lapset tuovat elämään ja matkustamiseen vain uuden ulottuvuuden. Itse asiassa oma matkustamiseni määrä ja matkojen pituudet ovat vain lasten saamisten jälkeen kasvaneet, koska Suomi mahdollistaa palkallisen reissaamisen äitiys-, isyys- ja muiden perhelomien kautta! Jos siis pelkäät lasten lopettavan matkustamisen, voit lopettaa jännäämisen tähän.
Jos lasten kanssa matkustamisen mahdottomuus on ensimmäinen harhaluulo, niin toinen on se, minkälaisia matkoja lasten kanssa voi tehdä. Moni väittää, että lasten kanssahan voi vain käydä Särkänniemessä tai korkeintaan laivalla, jossa on pallomeri ja Muumi-ohjelmaa. Pötyä! Lasten kanssa voi oikeasti matkustaa lähes minne vain, kun vain viitsii.
Aloitimme matkustamisen lasten kanssa Euroopan autolomilla. Kiertelimme joko omalla tai vuokra-autolla Saksaa, Sveitsiä, Italiaa, Ranskaa ja Espanjaa ristiin rastiin. Kaupunkilomilla kävimme esimerkiksi Roomassa ja Pariisissa. Euroopan jälkeen aloitimme laajentamaan reviiriä Amerikkaan ja tämän jälkeen edessä olikin jo koko maailma. Matka maailman ympäri kesti vajaa viisi kuukautta ja reitti kulki Hong Kongin, Indonesian, Australian, Uuden-Seelannin, Chilen, Brasilian ja Espanjan kautta.
Selässä kulki rinkka ja kädet työnsivät silloin yksi vuotta täyttäneen kuopuksemme matkarattaita.
Nyt vajaa vuosi maailmanympärimatkan jälkeen suunnittelemme jo pidempää irtiottoa ennen kuin nuorimmainen menee kouluun. Uusi maailmanympärimatka tai jopa diginomadius eivät ole yhtään liian suuria haaveita edes kolmen lapsen perheessä. Kaikki riippuu omasta asenteesta, tiedättehän? Siitä, että tämä on elämäni ja voin valita sen, mikä minut ja meidät tekee onnelliseksi.
Kirjoitan tätä Korculan saarella, Kroatiassa. Muu perhe nukkuu päiväunia pitkän lounaan jälkeen. Mukanani matkustavat mieheni vanhemmat ja oma perheeni eli mies ja kolme lasta. Edessäni avautuu turkoosina kimmeltävä meri ja kallioille kiipeilevät talot ja puut. Pienet kalastajaveneet keikkuvat kepeillä laineilla ja paikalliset teinit hyppivät laiturilta kiljuen mereen. Aurinko paistaa ihanan kuumasti. En voisi olla onnellisempi!
Sisimmässäni tunsin onnistuneeni, koska maailman avaruus, matkustamisen ihanuus ja nälkä uusiin maihin ja kulttuureihin on arvokkainta, mitä voin koskaan välittää lapsilleni.
Seikkailijattarena on hienoa nähdä sama matkustamisen rakkaus lapsissa. Viikko maailmanympärimatkamme jälkeen esikoinen kysyi: ”Äiti, milloin lähdetään taas reissuun?” Sisimmässäni tunsin onnistuneeni, koska maailman avaruus, matkustamisen ihanuus ja nälkä uusiin maihin ja kulttuureihin on arvokkainta, mitä voin koskaan välittää lapsilleni.
Lasten kanssa matkustaminen ei ole mahdotonta tai edes hankalaa. Joudut toki näkemään aluksi vähän enemmän vaivaa ennen kuin hommasta tulee rutiinia ja niin no – normaali osa elämääsi.
• Mieti ensin itse ja puolison kanssa, minkälaista lomaa halutaan viettää. Onko toiveissa ranta-, urheilu- tai vaikka kaupunkiloma? Sovita toiveet koko perheen tarpeisiin.
• Pohdi matkustuskokoonpanoa. Matkustaisitko vaikka toisen ystäväperheen tai isovanhempien kanssa? Mitä asioita eri matkustusjengi mahdollistaa ja mistä olet valmis luopumaan? Miltä kuulostaisi romanttinen illallinen kahdestaan puolison kanssa tai vaikkapa tyttöjen shoppailupäivä? Lapsetkin nauttivat omien kavereiden seurasta.
• Valitse hyvät lento- ja matkustusajat. Matkustaminen on moninkertaisesti rasittavampaa, kun kaikki ovat väsyneitä ja nälkäisiä. Jos tämä ei ole mahdollista, buukkaa taksit ja asunnot valmiiksi etukäteen ja mieti mistä perhe saa ruokaa.
• Älä suunnittele ohjelmaa matkustuspäivien alkuun tai loppuun. Aikaerot ja siirtymät vievät voimia. Erityisesti lasten kanssa fiiliksen vaalimisella on paljon vaikutusta.
• Seikkailijatar-äidin käsilaukusta löytyy aina laastareita, nenäliinoja, tekemistä lapsille ja välipaloja. Ennakoi kiukku, nälkä ja väsy.
• Huolehdi omasta ja puolison jaksamisesta. Aikuiset tarvitsevat lomalla omaa aikaa ilman muista huolehtimista.
• Suunnittele jokaisen päivän ohjelma niin, että sekä aikuisilla että lapsilla on jotain odotettavaa. Viettäkää esimerkiksi aamupäivä hitaasti heräillen ja pulikoiden oman kämpän uima-altaalla ja siirtykää hyvissä voimin lounaan jälkeen viinitilakierrokselle.
• Suosi omaa taloa tai asuntoa hotellien sijaan. Oma pesukone, erilliset makuuhuoneet, ruoanlaittomahdollisuus ja enemmän omaa tilaa lisäävät matkustusmukavuutta.
• Älä ahnehdi liikaa nähtävyyksiä ja tekemistä. Lapsetkin tarvitsevat lomaa. Muista myös pitää huolta lasten rutiineista, kuten ruoka-ajoista ja päiväunista. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää rutiinit ovat.
• Muista rento asenne ja nauti elämästä ja matkustamisesta!
Lue lisää vinkkejä lasten kanssa reissaamiseen Tarinoiden taival –perhematkablogista:
Maailman ympäri lasten kanssa – vinkit miksi ja miten
10+1 faktaa maailman ympäri lasten kanssa
Teksti ja kuvat: Heini Hirvonen
Heini Hirvonen, 40, on kolmen lapsen äiti ja matkustaa perheensä kanssa noin kolme kuukautta vuodessa. Heini kirjoittaa Tarinoiden taival -perhematkablogia jossa inspiroidaan muita lapsiperheitä matkustamaan lähelle tai kauas ja viettämään aikaa yhdessä.
Oletko miettinyt koskaan merkitä ylös värejä, joita kohtaat matkoillasi? Aloin miettiä aihetta, kun tapasin tanskalaisen väri-, huonekalu- ja tekstiilisuunnittelija Margrethe Odgaardin Designmuseossa kesäkuussa.
Kuuntelin Odgaardin esitystä väripäiväkirjoista, joita hän oli tehnyt matkoiltaan, ja jäin miettimään, olenko koskaan itse kiinnittänyt huomiota väreihin matkoillani. Täytyy myöntää, että en juurikaan, vaikka ympärilläni on tullut todella ihania värejä. Kun aloin miettiä kaikkia maita, joissa olin käynyt, miltä matkat näyttäisivät päiväkirjaan koottuina värein tekstin tai kuvien sijaan, ajatus alkoi kiehtoa minua kovasti, kiinnittääkö väreihin silloin enemmän huomiota? Miten esimerkiksi värit Intiassa eroavat verrattuna vaikka Ruotsiin? Odgaard kertoi omasta kiinnostuksesta värien tulkintaan:
”Keksin idean, kun halusin kehittää kykyäni nähdä ja arvioida värien eri nyansseja. Aloin tutkia värejä ympäristössäni päivittäin. Alussa kirjasin kaikenlaisia värihuomioita, mutta vuosien varrella olen tullut entistä yksityiskohtaisemmaksi niiden kirjaamisessa, kun havaitsin, miten erinomainen työkalu se on ollut työssäni. Nykyään kannan aina mukanani väripäiväkirjaa. Se auttaa minua muistamaan tietyn sävy- tai väriyhdistelmän. Viime vuosina olen ryhtynyt entistä enemmän käymään läpi ja huomioimaan eri kulttuureissa ilmeneviä värejä. Näihin väripäiväkirjoihin esimerkiksi Japanista ja Marokosta olen merkinnyt väriyhdistelmiä, joita olen löytänyt maiden esineistä ja arkkitehtuurista. Halusin kerätä tietoa tehdyistä värivalinnoista ymmärtääkseni, voiko värejä identifioida koodiksi tietystä maasta tai kulttuurista.”
Seuraavalla matkalla ajattelin kokeilla värien dokumentointia, se kuulosti niin hauskalta. Eroaako esimerkiksi Berliinin värisävyt kuinka paljon Helsingistä tai Ateenasta? Odgaard kertoo maalaavansa aina omat värisävyt käsin päiväkirjaansa. Minä kyllä ajattelin helpottaa prosessia käyttämällä valokuvausta tallennusmuotona omassani.
Margrethe Odgaardin näyttely esillä Designmuseon Galleriassa 27.8. saakka. Museo on avoinna päivittäin klo 11-18 osoitteessa Korkeavuorenkatu 23, 00130 Helsinki. Liput 10€/8€/5€/0€. Museoon pääsee myös museokortilla.
Teksti: Päivi Balomenos
*Kirjoittaja on Designmuseon matkaileva tiedottaja ja yksi Seikkailijattarien vierailevista tähdistä.
Lukuvinkki: Lue myös vinkit täydellisen matkapäiväkirjan pitoon ja toisenlainen tarina matkapäiväkirjailijasta!
