Unelmat on tehty toteutettaviksi.
Yksi minun suuri unelma on jo pitkään ollut viettää aikaa elefanttien kanssa. Tämän vuoden alussa päätin sitten pistää töpinäksi ja vihdoinkin toteuttaa tämän haaveen. Olin jo jonkin aikaa seurannut Facebookissa Intiassa toimivaa Wildlife SOS järjestöä, joka mm. Pelastaa elefantteja sirkuksista, temppeleistä, turisteja kuljettamasta ja kerjäämästä Intian kaduilta. Eräänä kauniina päivänä näin heidän sivullaan kuvan iloisista vapaaehtoisista työn touhussa ja jokin sisälläni sanoi ”Klik”. Tiesin, että tuonne minun on päästävä tavalla tai toisella. Kirjoitin heille saman tien sähköpostia ja kyselin lisätietoja siitä, miten heille voi tulla tekemään vapaaehtoistyötä. Siitä eteenpäin asiat ja matkan järjestelyt etenivätkin melko nopeaan tahtiin ja jo parin viikon sisällä monet järjestelyistä olivat tehty. Itse matkaa kuitenkin sain odotella lokakuuhun asti, koska en halunnut matkustaa Intiaan keskellä kuuminta kesää ja sadekautta, muutenkin piti ehtiä säästää rahaa reissuun ja tarvittaviin rokotuksiin.
Kuukausien odotuksen jälkeen matka oli vihdoinkin alkamassa ja hirmuinen kasa perhosia vatsassani lähdin ensimmäistä kertaa yksin reissuun Euroopan ulkopuolelle. Olin kerran aikaisemmin kuitenkin jo Intiassa käynyt, joten hiukan tiesin jo mitä odottaa eikä kovin suuri kulttuurishokki iskenyt.
Ennen vapaaehtoistyön aloittamista vietin muutaman päivän turistina lähellä sijaitsevassa Agrassa ja vierailin muun muassa Taj Mahalilla ihastelemassa tätä upeaa rakennusta.
Kahden viikon vapaaehtoistyöjaksoni Mathurassa alkoi maanantaina, mutta vapaaehtoistalolle saavuin jo edellisenä päivänä. Illalla tapasin ensimmäisen vapaaehtoistoverini ja sain jo hieman kuulla miltä tuntuu olla vapaaehtoisena kyseisessä paikassa. Olin innoissani!
Intoa puhkuen heräsin siis maanantai-aamuna valmiina ensimmäiseen viikkoni. Yön aikana talolle oli vielä saapunut kaksi uutta vapaaehtoista. Yhdeksän aikaa meidät haettiin töihin. Matka elefanttikeskukseen kesti noin puolisen tuntia ja lopulta pitkä odotukseni palkittiin meidän saapuessamme kohteeseen: ajaessamme muhkuraista hiekkatietä meille kerrottiin elefanttien palaavan juuri aamuiselta kävelylenkiltään ja pian minunkin silmäni näkivät viereisellä pellolla kolme ”möykkyä”, jotka melko pian tarkentuivat kolmeksi upeaksi elefantiksi. Yksi keskuksen neljästä elefanttilaumasta oli palaamassa kotiin hoitajansa kanssa; Joukon ensimmäisenä kaunis Chanchal ja hänen perässään herttainen Bigli sekä joukon sydäntensärkijä ja monien vapaaehtoisten suosikki Laxmi.
Tilanne oli unohtumaton ja kaunis, säilytän sen sydämessäni ikuisesti.
Selvittyäni tästä ihanasta yllätyksestä käänsin katseeni toiselle puolelle tietä ja huomasin meidän saapuneen jo perille keskukseen. Ihan aluksi meidät vietiin sisätiloihin alkuperehdytykseen mutta samalla oli ihan pakko vilkuilla ikkunoista ulos ja seurata omissa aitauksissaan oleskelevia elefantteja, taisinpa jopa kuulla ensimmäiset elefanttien äänetkin silloin. Olin seitsemännessä taivaassa mutta vielä piti hetki malttaa olla rauhassa ennen elefantteihin tutustumista.
Meille kerrottiin lyhyesti Wildlife SOS:n historiaa ja nykytilannetta sekä elefanttien oloista Intiassa ja mitä kaikkea yhdistys tekee niiden, muiden villieläinten ja koko yhteisön hyväksi. Lopuksi meille näytettiin hyvin surullinen video elefanteista: videolla näkyy Intiassa ja ympäri maailmaa valitettava todellisuus, jota nämä upeat eläimet joutuvat ihmisten kynsissä kokemaan: Usein pieninä vauvoina heidät erotetaan äidistään ja julmilla tavoilla ”kesytetään” ihmisten tarpeisiin. Vaikka tiesin jo ennestään paljon tästä elefanttien kidutusmenetelmästä (Phajaan) jossa elefanttia kidutetaan monin tavoin, kunnes se pelkää omistajaansa niin paljon että suostuu tekemään kaiken mitä sen käsketään, on sen näkeminen videolta aina yhtä järkyttävää mutta kuitenkin niin tarpeellista nähdä.. ilman tietoa ei saada muutosta aikaiseksi.
Alkuinfon jälkeen pääsimme kiertämään keskusta: Meille esiteltiin taulu, johon oli kiinnitetty pelastettujen elefanttien ”entisen elämän” kahleet ja piikit joilla niitä oli lyöty. Näky oli surullinen mutta samaan aikaan tieto siitä, että paikan kaikki elefantit saivat nyt, usein vuosikymmenien tuskan jälkeen, asua paikassa jossa heillä on hyvä olla ja heitä rakastetaan, helpotti oloani. Se rakkaus tuntui jo heti alkumetreillä henkilökunnan puhuessa ja tulisi entistä selvemmäksi vapaaehtoisjaksoni aikana. Wildlife SOS:n pelastamat elefantit eivät enää koskaan, missään tilanteessa joudu kulkemaan kahleet jalassa, ne ovat niin vapaita kun niiden tilanteessaan voi vaan olla.. jokainen niistä on loppuikänsä riippuvainen ihmisistä eikä heitä voida koskaan palauttaa luontoon. Lähes jokainen niistä tarvitsee päivittäistä lääkärin hoitoa esim. Kipeiden jalkojen, paiseiden ja nivelkipujen takia. Vuosikaudet turisteja kuljettaen kuumilla kaduilla tai temppujen teko sirkuksessa on jättänyt jälkensä.
Seuraavaksi oli aika tavata elefantit, joista kaikki olivat jo palanneet joka aamuiselta n. 10 kilometrin kävelyltä. Ensimmäisessä aitauksessa asui viiden elefantin lauma: nuorimmat Peanut ja Coconut sekä Lakhi, Asha ja paikan vanhin naaraselefantti Suzy.
Toisella puolella pihaa asustivat loput naaraselefantit: Mia ja Rhea, Phoolkali ja Maya sekä jo aamulla näkemäni Chanchal, Bigli ja Laxmi.
Meille kerrottiin lyhyesti jokaisen elefantin tarina ja saimme ottaa ensimmäiset monista kuvista joita kahden viikon aikana tulisi otettua.
Kierroksen jälkeen pääsimme sitten heti tositoimiin: hedelmien leikkuuseen. Keskuksessa asuu yhteensä 21 elefanttia, 12:sta naaraan lisäksi 9 urosta, joten hedelmiä, rehuja ja puuroa kuluu päivän aikana isoja määriä. Jokaisella elefantilla on oma ämpäri, jossa lukee nimen lisäksi ämpärin paino, joka täytyy huomioida hedelmämääriä punnitessa. Suurin osa elefanteista syö kymmenisen kiloa hedelmiä kerralla. Paikan vanhin rouva Suzy ei pystynyt syömään vesimeloneiden kuoria, joten hänelle piti leikata vesimeloista kuoret pois, muille riitti vesimelonin ja muidenkin hedelmien pesu ja paloittelu. Ensimmäisinä päivinä meni enemmän aikaa jokaisen elefantin ruokavalioon tutustumiseen ja määrien opetteluun, mutta melko pian loin päässäni toimivan systeemin, jota käytin suht onnistuneesti koko kaksi viikkoa.
Hedelmien leikkuun jälkeen pääsimme pesemään Chanchalin. Oli niin huikea tunne päästä niin lähelle elefanttia ensimmäistä kertaa! Elefanttien pesussa tarvitaan melko paljon voimaa ja hoitajatkin jaksoivat hymy huulillaan muistuttaa meitä pesemään voimakkaammin, ”wash harder”.
Minä olin ainoa vapaaehtoinen tuona aikana, joka oli siellä koko kaksi viikkoa: ensimmäisellä viikolla meitä vapaaehtoisia oli neljä ensimmäiset kolme päivää ja sitten kanssani oli yksi toinen vapaaehtoinen. Seuraavalla viikolla ensimmäiset kolme päivää meitä olikin minun lisäksi seitsemän ja loppuviikon taas kaksi. Meidän vapaaehtoisten lisäksi paikassa riitti vierailijoita pienemmissä ja isommissakin ryhmissä, myös yksi suomalaisryhmä kävi vierailulla toisella viikolla ja pääsinkin tulkkaamaan heille saman kierroksen, jonka itse sain ensimmäisenä päivänä.
Hedelmien leikkuun ja elefanttien pesun lisäksi päivittäisiin tehtäviimme kuului mm. Ruokintaa, työntekijöiden auttamista mm. Sokeriruokojen leikkuussa ja iltapäivisin pääsimme aina mukaan elefanttien iltapäiväkävelyille. Kävelyistä muodostui yksi minun lempihetkistä. Silloin saimme rauhassa tarkkailla elefantteja vapaina luonnossa ja pääsimme myös kulkemaan niiden kanssa ja syöttämään banaaneja.
Ensimmäisellä viikolla meni paljon aikaa elefanttien nimien opetteluun ja niiden tunnistamiseen ja välillä tuntuikin, ettei niitä mitenkään voi erottaa toisistaan. Päivät kuluivat iloisesti töitä tehden ja elämästä nauttien ja kas kummaa: toisen viikon alkaessa aloin jo tunnistaa elefantteja toisistaan: Ensiksi opettelin tunnistamaan laumat ja jokaisen lauman hoitajat, siitä sitten aloin kiinnittämään huomiota jokaisen elefantin erikoispiirteisiin, esim. Chanchalin korvat olivat repaleiset, Biglin toinen takajalka vioittunut entisessä elämässä turisteja kuljettaessa ja se on jäänyt hieman vinoksi, Phoolkali on joukon korkein ja Laxmi ylipainoinen, vaikka onkin jo Wildlife SOS:n hellässä ja asiantuntevassa hoivassa laihtunut 800kg!
Oli ilo nähdä miten upeaa ja kallisarvoista työtä koko henkilökunta teki koko sydämellään. Meidät vapaaehtoiset otettiin erittäin hyvin mukaan joukkoon ja vaikka ajoittain työ oli hyvinkin fyysistä, oli se samalla hauskaa ja antoisaa. Iltapäiväkävelyiden ohella joka päivä odotin innoissani myös elefanttien pesu-hetkeä ja ruokintaa. Yleensä hikisemmät hommat meillä vapaaehtoisilla oli aamuisin ja olikin ihanaa päästä sen jälkeen elefanttien kanssa pesulle. Siinä touhussa todellakin tuli elefanttien ohella usein pestyä muutama hikinen vapaaehtoinenkin! Tuntui uskomattomalta päästä heti ensimmäisenä päivänä niin läheiseen kontaktiin elefanttien kanssa.. ensimmäisen viikon lopussa pääsin jopa istumaan elefantin alle ja pesemään sen vatsaa! Vaikka kyseessä onkin iso ja voimakas eläin, ei minua koskaan pelottanut olla niiden lähellä, päinvastoin: koin ihanaa varmuutta, rauhallisuutta ja rakkautta niiden läheisyydessä ja kannan sydämessäni lopun ikääni ihania muistoja: ensimmäinen ruokintahetki, ensimmäinen pesu, ensimmäinen elefantin iloinen ja onnellinen ”murina” ja ensimmäinen kerta kun kärsä hapuili syötävää kädestäni. Näillä kokemuksille ei voi laittaa hintaa.
Vaikka keskuksessa asui monia elefantteja, tuli kuitenkin aikaa vietettyä erityisesti kahden upean neidin, Mayan ja Phoohlkalin, kanssa. Nämä ystävykset muodostivat yhdessä yhden keskuksen laumoista ja vaikka Maya oli heistä nuorempi, oli hän kuitenkin pomo. Vapaudessa vanhin naaras on aina johtaja, mutta vankeudessa tilanteen määrää usein elefantin persoona ja temperamentti. Nämä tytöt ovat rauhallisia ja vapaaehtoisiin tottuneita ja heidän hoitajana oli paikan vanhin ja kokenein hoitaja, joka ohjeisti meitä erittäin hyvin mm. Elefantteja pestessä. Rakkaus heidän, niin elefanttien kesken sekä myös hoitajan ja elefanttien välillä oli ilmiselvää ja koskettavaa. Kaikki paikan elefantit olivat ihania ja tulivat hyvin rakkaiksi siellä oloni aikana, mutta parhaiten tutustuin juuri Mayaan ja Phoolkaliin. Maya osoittautui herttaiseksi banaaneja rakastavaksi 42-vuotiaaksi elefantiksi, joka myös rakasti rapsuttaa itseään puita vasten. Kuinka sellaista voisi vastustaa? En minä ainakaan, sydämeni suli aina hänet nähdessäni. Phoolkali oli jo 60 vuoden ikään ehtinyt rouva, joka rakasti leikkiä renkailla ja tehdä taidetta jaloillaan.. Phoolkalin kauniita jalanjälkiä on myynnissä keskuksen pienessä myymälässä mm. Postikorttien ja huivien muodossa. Sellaisia lähti minunkin mukaani Suomeen muistoksi.
Kahden viikon vapaaehtoisjaksoni aikana pääsin myös tutustumaan karhuihin. Wildlife SOS perustettiin vuonna 1995 juuri näiden ”tanssivien karhujen ” pelastamiseksi ja heidän ansiostaan Intiassa ei ole enää yhtään tanssivaa karhua, ne kaikki viettävät eläkepäiviä muutamassa eri keskuksessa Intiassa. Vierailemassamme keskuksessa karhuja asui lähes 200. Samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä elefanttien kanssa, meille näytettiin video karhuista ja kyynelille ei meinannut tulla loppua. Ihminen osaa olla julma, mutta samaan aikaan kahden viikon aikana luottamukseni parempaan huomiseen ja hyviin ihmisiin vahvistui tämän uskomattoman upean henkilökunnan ja toisten vapaaehtoisten keskellä.
Karhujen luona pääsimme myös leikkaamaan hedelmiä ja jakamaan puuroa, purkamaan hedelmäkuormia mutta myös pesemään karhujen altaita ja nukkumapaikkoja. Ihania muistoja! Täytyy myöntää, että syöttäessäni karhulle keksiä alkoi hieman jännittämään!
Vaikka jo ensimmäinen päivä vapaaehtoisena oli uskomattoman upea, tuntui kuitenkin joka ikinen päivä että joka päivä oli toistaan upeampi. Opin joka päivä uusia asioita, opin tuntemaan elefantteja paremmin ja myös henkilökunta pystyi antamaan enemmän tehtäviä tehtäväksi. Toisella viikolla sain jo opettaa uusille vapaaehtoisille mm. Miten hedelmienleikkuupaikalla tuli toimia.
Koko kahden viikon ajan meistä vapaaehtoisista pidettiin niin hyvää huolta: me asuimme vapaaehtoistalossa, jossa meistä piti huolen oma henkilökunta. Ruoka oli herkullista kasviruokaa jota tulen varmasti kaipaamaan hyvin pitkän aikaa! Lähdin yksin reissuun, mutta näiden kahden viikon aikana en koskaan tuntenut oloani yksinäiseksi, päinvastoin: olin samanhenkisten ihmisten, ”oman laumani” kanssa ja lyhyessäkin ajassa loimme ihania ystävyyssuhteita, joiden toivon jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen.
Vinkkejä hyvän eläinten kanssa tehtävän vapaaehtoispaikan löytämiseen
Vapaaehtoistyö eläinten kanssa on suosittua ja paikkoja löytyy monenlaisia, on kuitenkin hyvä ottaa paikoista selvää ennen lähtöä. Valitettavasti kaikki itseään ”sanctuary” nimikkeellä nimittävät paikat eivät sitä välttämättä ole, vaan perustettu rahantekoa varten ja eläinten hyvinvointi ei ehkä olekaan se tärkein asia. Itse kiinnitin elefanttien kohdalla huomiota siihen, että niillä ei paikassa ratsasteta, ne eivät joudu tekemään temppuja turisteille, niillä ei ole kahleita ja että siellä ei synny uusia pikku norsuja. Vaikka elefanttien sukupuuttoon kuoleminen onkin valitettavan lähellä etenkin salametsästäjien takia, ei ole oikein synnyttää uusia norsuja elämään vankeuteen, niiden paikka on vapaana luonnossa. Wildlife SOS:n maine on erinomainen ja löysin lähestulkoon pelkkää kiitettävää kommenttia paikasta, joten päätös lähteä sinne oli todella helppo.
UUTTA! Seikkailijattaret-verkosto antaa jokaiselle matkustavalle naiselle mahdollisuuden kertoa tarinansa tai jakaa vinkkinsä. Verkostossa julkaistaan editoimatttomia lukijoiden tarinoita, lukijoidemme aidolla äänellä jaettuja matka-aiheisia juttuja.
Olipa koskettava kirjoitus, kiitos että jaoit kokemuksesi.