kulttuurit

Neljä väärää uskomusta maasai-kulttuurista

Maasait ovat Itä-Afrikan tunnetuin paimentolaiskansa. Afrikan-tutkija, Anniina Sandberg, sai tilaisuuden asua heidän kanssaan tehdessään kenttätöitä lähes vuoden ajan savannilla maasai-kylässä Tansaniassa. Maasaista kuullaan tarinoita, mutta mitkä tarinoista ja myyteistä ovat totta? 

Maasait tunnetaan maailmalla lähinnä uljaista maasai-sotureista, jotka ovat pukeutuneet punaisiin shuka-kankaisiin eivätkä pelkää mitään – edes leijonia. Maasai-kulttuuri on kuitenkin paljon muuta ja seuraavat neljä yleistä uskomusta maasaista eivät pidä paikkaansa.

1. Raakaa verta juovat vain maasai-soturit

Myytti. Maasaiden perinteinen ruokavalio on perustunut karjaan ja maasait rakastavat lihaa yli kaiken. Lihaa ei kuitenkaan syödä usein. Sen sijaan maitoa juodaan joka päivä niin janojuomana kuin ruoanvalmistuksessakin. Lisäksi maitoa hapatetaan ja hapatettua maitoa syödään Tansanian perinneruoan, maissista tehdyn ugali-puuron kanssa.

Maasait juovat myös raakaa lehmänverta, jota valutetaan lehmän kaulasuonesta vahingoittamatta eläintä. Useimmiten tämä tapa on liitetty ainoastaan maasai-sotureihin, mutta lehmänverta käytetään maasaiden keskuudessa monipuolisesti, koska se sisältää paljon hyviä ravintoaineita kuten proteiinia ja rautaa. Veri on hyväksi elimistön puolustusjärjestelmälle.

Maasai-naiset synnyttävät perinteisesti kotona ja synnytyksen jälkeen he juovat paljon maitoa, johon sekoitetaan tuoretta lehmänverta. Tämä on synnyttäneelle naiselle varsinainen palautumisjuoma. Tuoretta verta käytetään siis kehon vahvistamiseen kun ihminen on sairas, synnyttänyt tai ympärileikattu. Myös minulle tarjoiltiin raakaa verta kun sairastuin lavantautiin ja malariaan savannilla. Itse aloin kutsua juomaa vitsaillen pinkiksi cappucinoksi. Sain myös kuulla, että vanhemmat maasai-miehet käyttävät sitä krapulalääkkeenä.

Lukuvinkki Seikkailijattarissa: Eettisesti kestävä alkuperäismatkailu onnistuu kunnioittamalla

Maasaisoturi tanssii Tansaniassa.

2. Maasait ovat yksi etninen ryhmä

Eivät ole. Maasait asuvat maantieteellisesti Tansaniassa ja Keniassa. Maasait eivät ole yksi yhtenäinen etninen ryhmä, vaan pelkästään Tansaniassa on olemassa 16 eri alaryhmää, joilla kaikilla on oma murre, tavat ja traditiot. Nämä erilaiset tavat näkyvät esimerkiksi arkkitehtuurissa. Osa maasaista rakentaa suorakulmionmuotoisia taloja kun toiset taas ympyränmuotoisia. Myös korutyylit ja shuka-vaatteen pituus ja värit vaihtelevat alaryhmien välillä. Itse asuin kisonko-maasaiden keskuudessa, jotka asuvat Pohjois-Tansaniassa.

Olet ehkä myös kuullut kirjasta ja elokuvasta nimeltä “Valkoinen maasai”? Kirjaimellisesti kyse ei kuitenkaan ollut maasaista vaan samburusta, joka on yksi maasaille läheistä sukua oleva etninen ryhmä Keniassa.

Lukuvinkki Seikkailijattarissa: Anniinan toinen koti löytyi Tansaniasta, maasaiden luota

Seikkailijattaret matka Tansaniaan 2023.
Lähde kanssamme Tansaniaan! Tutustu tästä!

Maasait Tansaniassa talon edessa.

3. Maasaiden perinteinen kulttuuri ei ole uhattuna

Väärin. Maasait ovat paimentolaisina liikkuneet vapaasti perinteisillä laitumilla, joista suurin osa on nykyään matkailijoille tuttuja suojelualueita ja kansallispuistoja. Tansaniassa niin Serengeti kuin Ngorongoro ja Kenian puolella Masai Mara ja Amboseli ovat maasaiden perinteisiä maita, mutta he eivät enää saa saa laiduntaa karjaa siellä.

Maasaiden laidunnus on niin sanottua ympäristöystävällistä laidunkiertoa, jossa huomioidaan luonnon monimuotoisuus antamalla kasveille ja maaperälle lepojaksoja. Maasait ovat tottuneet asumaan villieläinten kanssa rauhassa, vaikka välillä sattuu satunnaisia yhteenottoja maasaiden puolustaessa karjaa.

Maapinta-alan yksityisomistaminen ja maanviljelyn lisääntyminen ovat kaventaneet maasaiden laidunmaita. Kun yhtälöön lisätään vielä ilmastonmuutos ja sen aiheuttama Itä-Afrikkaa piinaava pahin kuivuus, on maasaiden karjan määrä alhaisempi kuin koskaan.

Riittävän laidunmaan ja juomapaikkojen puuttuminen vähentää suoraan karjan määrää. Kun karjaa on vähän, niin myös ruokaa ja turvaa on vähän. Yhtenä selviytymiskeinona maasait ovat alkaneet viljellä maata, vaikkei se kuulu heidän perinteiseen kulttuuriinsa. Itse asiassa maasaiden perinneuskomusten mukaan maanviljely on luonnolle haitallista ja se on ollut pitkään tabu. Globalisaation edetessä osa maasaista on kouluttautunut tai muuttanut asumaan kaupunkeihin, mutta perinteinen paimentolaiskulttuuri on haasteiden edessä.

Lukuvinkki: 10 havaintoa maasai-kulttuurista

Maasait Tansaniassa.

4. Jokainen maasai-soturi on tappanut leijonan

Myytti. Urbaanin legendan mukaan jokainen maasai-soturi on velvollinen tappamaan leijonan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, eikä leijonia yksinkertaisesti olisi edes Afrikassa tarpeeksi tähän tarkoitukseen. Maasai-soturien tulee olla urheita ja pelkäämättömiä, jota vahvistetaan erilaisiin rituaalein ja siirtymäriitein.

Maasait-soturit kyllä ovat tappaneet leijonia, mutta se tapahtuu soturiporukassa. Soturit piirittävät leijonan, jonka jälkeen yksi soturi surmaa sen keihäällä. Yhden leijonan metsästämiseen osallistuneita sotureita on siis useampia. Leijonan surmannut soturi sai ennen kunnian pitää leijonanharjasta tehtyä päähinettä, joka osoittti kaikille hänen urheutensa ja voimansa. Leijonien metsästys on nykyään laitonta ja harva maasai-soturi on kohdannut leijonan silmästä silmään tällä tavalla.

 

Kirjoittaja on Afrikan-tutkija, swahilin kielen tulkki ja alkuperäismatkailuun keskittynyt matkailualan yrittäjä. Tutustu Anniinan Visit Natives -matkatoimistoon tästä.

Artikkelikuva: Katie Aun

Seikkailijattaret kävivät lokakuussa 2022 tutustumassa Tansanian maasai-kultuuriin. Uusi porukka lähtee matkalle lokakuussa 2023, olisitko sinä seuraavien antropologisella tutkimusmatkalla seikkailevien seikkailijattarien joukossa? Tutustu ohjelmaan tässä ja ilmoittaudu nyt!

Pohjoisamerikkalaisia syysperinteitä

Moikka ja ihania syysterveisiä Kanadasta!

Kesän tuskastuttavan kuumien helleaaltojen aikana haaveilin salaa kirpeistä syysaamuista, ja nyt ne ovat vihdoin täällä. Kanadassa asumisen parhaita puolia (ainakin Suomeen verrattuna) on se, että syksy ja upeat ruskan värit jatkuvat vielä pitkälle marraskuulle, ja näin lokakuussa voi vielä nauttia ihanista parinkymmenen asteen päivälämpötiloista. …

meksikon hyvinvointimatka ja temazcal sauna.

Temazcal – löylyissä Äiti Maan syleilyssä

Kiehtovan mesoamerikkalaisen saunaseremonian, temazcalin, juuret ulottuvat vuosituhansien taakse. Uudelleensyntymistä symboloivaa perinnettä harjoitetaan yhä edelleen esimerkiksi Meksikossa ja Guatemalassa. Mitä seremoniassa tapahtuu? Miltä olo sen jälkeen tuntuu?

Kuinka kunnioittaa kulttuuria ja tapoja matkailijana?

Paikallisen kulttuurin kunnioittamisen tulisi olla jokaiselle matkailijalle tärkeää. Tulisiko olkapäät ja polvet peittää? Täytyykö tarjoilijalle jättää tippiä? Kummalla kädellä syödään? Kummalla puolella liukuportaita tulisi seistä? Matkailijana kohdemaan kulttuurin kunnioittaminen on paitsi ystävällistä ja reilua, on se myös eettistä. Tuntemalla kohteesi kulttuurin ja tavat, välität omalla käytökselläsi ja valinnoillasi arvostusta ja kunnioitusta paikallisia kohtaan. Kulttuurin kunnioittaminen alkaa jo matkalle valmistautumisesta: perehdy kulttuuriin ja tapoihin jo ennen matkalle lähtöä.

hyva onni

Hyvän onnen Aasia – penisamuletteja ja puisia rukousnauhoja

Mikä tuo hyvää onnea ja millä tavoin toimien kutsumme huonoa onnea luoksemme? Eri puolilla maailmaa on monenlaisia uskomuksia, nyt kerromme teille muutaman esimerkin Aasiasta. Mihin enteisiin uskotaan Filippiineillä ja mikä on hyvän onnen merkki Thaimassa? Entä mikä on penisamuletti?

Kuinka suomalaisuuteni karisi Filippiineillä

Suomi ja Filippiinit ovat kuin yö ja päivä. Kulttuuri, ilmasto ja tapa katsoa elämää ei voisi olla erilaisempi. Muutin Filippiineille tammikuussa 2015 puoleksi vuodeksi töitä tekemään filippiiniläiseen konsulttifirmaan, ja sopeutuessani saarten elämään huomasin suomalaisten tapojeni olevan vähintäänkin omituisia verrattuna filippiinojen lupsakkaan meininkiin. Saarivaltion tapoihin totuttelu vaatikin muutamia uhrauksia perusjäyhältä pohjoismaalaiselta.

Aloin kävellä hitaammin. Oikeastaan luovuin kävelemisestä melkein kokonaan. Asustelin tuolloin Makati Cityssä, Manilan liikekeskustassa noin kahden kilometrin päässä toimistoltani. Koto-Suomessa kävelin lähes poikkeuksetta aina paikasta toiseen, jos etäisyys ei juuri kolmea kilometriä kauheampi ollut, joten luonnollisesti ajattelin, että sopiihan sitä Manilassakin. No ei sopinut. Ensinnäkään pohjoismainen power walk ei kerta kaikkiaan sovi Manilan helteeseen, vielä vähemmän luokattoman kapeille ja huonokuntoisille kävelyteille. Puhumattakaan siitä ihmis-, tricycle- ja eläinmäärästä, joka tunki kyseiselle kaistalle kaveriksi. Ensimmäiset työmatkani mylläsin kuin romuluisempikin rugbystara, kunnes sieluni ei enää kestänyt taklatuksi tulleiden filippiinojen paheksuvia katseita. Hyväksyin kohtaloni, lähdin aikaisemmin kotoa ja ajoitin askeleeni paikallisten leppoisan keinuvaan kävelytahtiin. Käveleminen ei muutenkaan ole filippiinojen suosikkipuuhaa. Sen lisäksi, että Manila voi olla todella vaarallinen varomattomalle ja varovaisellekin, on kävely heidän silmissään myös melko, noh, jos nyt niin voi sanoa, alaluokkaista. Pomoni jaksoi kysellä joka päivä töihin saapuessani, josko minä mokoma rahvas taas kävelin, ja kerran tavastani kuullessaan filippiinaystäväni silmät pyöreinä totesi, että jos hän näkisi valkoisen tytön kävelevän muina naisina Manilan kuolettavia katuja, nappaisi hän tämän kiinni, kysyisi onko tämä kenties pahemman kerran eksyksissä ja tunkisi suorinta tietä taksiin.

Filippiinit

Kellontarkkuudella saapuminen. Suomessa myöhästely on paholaisesta seuraava ja kello melkein yhtä pyhä kuin sauna. Vaan ei Filippiineillä. Saarilla on oma ”Filipino time”, johon totuttelu vie oman aikansa (ja hermonsa). Filippiineillä kaikki ovat vähintäänkin tunnin, toisinaan toisen mokoman, myöhässä. Toisaalta empatiani on filippiinojen puolella; Manilan liikenteestä hengissä selviytyminen on jo saavutus itsessään, joten myöhästelyn saa anteeksi ja onhan se parempi kuin kolmen jeepneyn, junan ja muutaman eksyneen kanan aiheuttamassa kolarissa menetetty henkiriepu.

Sarkasmi. Tästä koituikin paljon noloja tilanteita. Suomessahan synkkä huumori on sitä ainoaa ja oikeaa huumoria, ja sarkastisien kommenttien viljely varsinkin on oma leipälajini. Filippiinoilla on oikein mainio huumorintaju, mutta sarkasmi menee jostain syystä monelta yli hilseen; omaan suuhun nokkelalta kuulostava kommentti saatetaan ottaa aivan liian kirjaimellisesti, johtaen kiusalliseen hiljaisuuteen, anteeksipyyntöihin sekä noloon selittämiseen, että mitä sitä oikeastaan yrittikään sanoa.

Mielen pahoittaminen ulkonäköön liittyvistä kommenteista. Suomessa ei tulisi mieleenkään täräyttää aamunalkajaisiksi kollegalle, että ovat muuten posket vähän pyöristyneet, onkos kahvipulla maistunut. Kertakaikkiaan ei. Filippiineillä kavereiden, sukulaisten ja hyvänpäiväntuttujen painon ja ulkonäön kommentointi on paikallisen small talkin peruskauraa. Alkukankeuksissani ahdistuin syvästi, kun kollegani saattoi läväyttää kommentin ahterini mittasuhteista kesken lounaan, mutta opin pian, että tämä on oikeastaan yksi lähimmäisenrakkauden muoto, merkki siitä että toisesta välitetään, eikä suinkaan yritetä loukata. Enkä muuten tarvinnut koko puolen vuoden aikana vaakaa, kaverit ja kollegat kun aina huomauttivat jos halo-halo oli päässyt hulahtamaan lantiolle.

Tunteista puhuminen vain alkoholin vaikutuksen alaisena. Tästähän me suomalaiset olemme surullisenkuuluisia. Tunteilu selvinpäin on nössöille, ja ilman kossupaukkua tai kolmea ei sovi kertoa edes omalle äidilleen, että olet muuten ihan kelpo tyyppi. Filippiineillä on eri meininki. Muistan kohtaamisia, joissa noin vartin tuttavuuden hieromisen jälkeen keskustelin yhtäkkiä lähes tuntemattoman kanssa ihmissuhteiden kiemuroista, rakkaudesta, perheestä, elämän tarkoituksesta ja ties mistä siltä väliltä. Filippiinot kyselevät paljon tunteistasi ja kertovat mielellään, usein myös pyytämättä, omistaan, oli aihe mikä vaan. Jännästi sitä huomasi itsekin, että oma tunneskaala on sitten kuitenkin laajempi kuin vain se jäyhä jääpuikko ja humalainen puunhalaaja.

Filippiinit

Small talkin välttely ja kokouksien ja liiketapaamisien pitäminen nopeina ja tehokkaina. Small talk nyt vaan ei ole Suomessa se juttu, vielä vähemmän työhön liittyvissä funktioissa. Tehokkuus ratkaisee ja muu on turhaa. Vaan huomio, tämä on helposti länkkärin kardinaalivirhe Filippiinien työelämässä. Yhtäkään kokousta ei meidän firmassa aloitettu, ennen kuin käytiin läpi kaikkien kollegoiden perhetilanteet, mitä kenenkin äidille kuuluu, jokos kolmikymppisen kollegani puoliso on uskaltanut kosia häntä, entäpäs onko itsellesi vielä poikaystävää löytynyt, mitäs kaikki tänään muuten ovat syöneet! Tähän meni helposti reipas puolisen tuntia, joskus jopa enemmän, jos pomo toi kotopuolesta naposteltavia. Suoraan asiaan meneminen olisi yksinkertaisesti ollut töykeää, ja osoittaahan se myös sydämellistä välittämisenhalua käydä tämäntapaisia keskusteluita työyhteisössä. Myönnetään, Filippiineillä ei varmasti olla niitä tehokkaimpia työmyyriä, mutta ei kai sen niin väliä ole, kukapa pelkälle työlleen eläisi ja toisista välittäminen on kultaakin kalliimpaa.

Pikkuasioista kitiseminen. Käsi sydämelle kaikki suomalaissisaret ja –veljet; me rakastamme valittamista! Globaalissa vertailtussa Suomi on maapallon kiiltokuvavaltio, jossa harva asia on oikeasti todella huonosti. Pikkuasioista märisemisessä olemme silti maailman kärkeä; milloin bussi on minuutin pari myöhässä, ensilumi aiheutti jokavuotisen kalabaliikin ja pääministerinretale jälleen tunaroi valtion perikatoon. Suomessa on helppo unohtaa, kuinka hyvin asiat oikeasti ovat. Manila on yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista, ei pelkästään siksi että kadut ovat täynnä köyhyyttä ja sen tuomaa rikollisuutta, vaan lisäksi taifuuni saattaa iskeä kerran pari vuodessa ja korruptio rehottaa kaikissa valtion rakenteissa vaikuttaen monen paikallisen elämään suoraan hankalana byrokratiana tai aitona hengenvaarana. Siltikään, elämäniloista filippiinoa ei helpolla hetkauteta. Harvassa olivat ne keskustelut, kun paikalliset ystäväni ilmaisivat avoimesti mielipahaansa yhtään minkään suhteen. Ei silloinkaan, kun taifuuni jälleen iski Manilaan ja kadut tulvivat viikon päivät. Mitä vielä. Filippiino ottaa ilon irti vapaapäivästä, kaivaa esille kumiveneen, korkkaa pullon rommia ja kelluu kohti naapurin vielä kuivilla olevassa kakkoskerroksessa pauhaavaa päiväkaraokea. Sopinee siinä pistää omakin elämä uuteen perspektiiviin.

Ijahis Idja

Alkuperäiskansojen musiikkifestivaali Ijahis Idja ja Inarin yötön yö

Vuosia sitten kuulin jonkun puhuvan kaukana Lapissa tapahtuvista alkuperäiskansojen festivaaleista, Ijahis Idjasta. Tämä saamenkielinen sana houkutteli minua. Se kuulosti nimenä hyvin kauniilta ja mielikuvissa se maistui jollain tapaa yöttömältä yöltä, mystiseltä musiikilta ja saamelaisperinteiltä. Silloin päätin, että kerran tulisin päätymään näille pohjoisen festivaaleille Inariin.

Inarin kylä ja musiikin huumaa

Saavuin Inarissa järjestettävään Ijahis Idjaan iltapäivän auringon aikaan. Olin pari tuntia aikaisemmin jättänyt Barentsin meren maisemat Norjassa taakseni ja ajelin hiljakseen Inarin kylään Juuttuanjoen ylitse. Katsoin, kun metsien mies violetissa villapaidassaan ja risuparrassa käveli siltaa pitkin huskyn näköisen koiransa kanssa ja hymyili. Jostakin tuli nuotion tuoksu, elokuisessa illassa oli syksyä. Risteyksessä seisoi kikattelevia teinityttöjä, aivan kuin missä tahansa muussakin maailman kylässä. Kylässä oli selkeästi odotuksen tunnelmaa. Olo Inarissa tuntui heti hyvin kotoisalta.

Joikun myötä teki mieli sulkea silmät ja lähteä vaeltamaan rauhakseen jäkälien keskelle tunturiin.

Ijahis Idja inari

Edessä olisi mielenkiintoiset kaksi päivää alkuperäiskansojen perinteistä ja modernia musiikkia esittelevillä festivaaleilla. Ohjelma tarjosi sisällöllisesti useampaakin musiikkityyliä; niin joikua, räppiä kuin punkkiakin. Omalla listallani odotetuin kuunneltava oli Siperian Altain tasavallasta kotoisin oleva Kai-kurkkulaulun mestarinainen Cheinesh Baitushkina, jonka esiintyminen oli spektaakkeli väreineen ja asuineen. Hänen laulutyylinsä on hyvin omintakeinen, syvään menevä ja jopa maskuliininen. Kuulosti kuin hänen laulunsa olisi tullut maan uumenista yhdistettynä luonnon ja eläinten ääniin. Millainen monilahjakkuus hän olikaan! Laulamisen ohessa Baitushkina soitti taitavasti harvinaisempia soittimia kuten topshuria (muistuttaa soinniltaan ja näöltään hiukan kitaraa).

Kai kurkkulaulaja Cheinesh Baitushkina by Markku Inkilä Ijahis Idja

Kuuntelijan näkökulmasta kurkkulaulu on transsinomaista ja sen seurassa voisi hyvin kuvitella vaipuvansa meditatiiviseen olotilaan. Baitushkinan mukaan kurkkulaululla voi kuulema leikata jopa lasia, enkä ihmettele − niin voimakasta se oli.

Festivaaleilla oli monta mieleenpainuvaa esiintyjää, joista kotiinkuunneltavaksi lähti ainakin norjansaamelaisen Marja Mortenssonin joikut. Niiden mukana rauhottui vahvan kurkkulaulumusiikin jälkeen. Joikun myötä teki mieli sulkea silmät ja lähteä vaeltamaan rauhakseen jäkälien keskelle tunturiin. Useat hänen joikunsa kertovat luonnon tärkeydestä ja poronhoidosta, Mortenssonin ääni oli uskomaton.

Inari Ijahis Idja

Puku se naisen ja miehen tekee

Siellä festivaalialueen humussa tepastellessa koin jonkinlaista tuttuuden tunnetta. Tunnetta siitä, että alkuperäiskansoja yhdistää samanhenkinen olemus ja riitit kautta maailman. Täällä saamelaisten keskuudessa aistin samaa kuin olen aistinut vieraillessani alkuperäiskansojen alueilla Intiassa, Marokossa tai Borneon saaren uumenissa.

Ihmiset kantavat perinneasujaan samalla ylpeydellä, korut ovat massiivisia, värit ovat läsnä, miehillä on mukanaan tai yllään jotain maskuliinisuutta ilmentävää sekä esillä olevat symbolit kuvastavat ihmisen ja luonnon jatkuvaa yhteyttä. Festivaalien yksi ehdoton kohokohta olivatkin kaikki upeat saamenpuvut ja perinnekäsityöt. Erityisesti naisten yllä olevat Gáktit, saamelaisnaisten kansanpuvut upeine koruineen, olivat persoonallisella kauneudellaan viedä jalat alta.

Festivaalien yksi ehdoton kohokohta olivatkin kaikki upeat saamenpuvut ja perinnekäsityöt. Erityisesti naisten yllä olevat Gáktit, saamelaisnaisten kansanpuvut upeine koruineen, olivat persoonallisella kauneudellaan viedä jalat alta –Voi, tuli hiukan haikea olo siitä, ettei omassa kulttuuripiirissä ole enää säilynyt kansanpukujen loiste ja läsnäolo samassa mittakaavassa.

Monet nuoret naiset yhdistelivät niihin hauskasti pipoja ja lippiksiä, poronnahkaiset kengät eli nutukkaat loivat asuille viimeistellyn loppusilauksen. Teki melkein mieli astella kylän suutarille ja tilata itselle mukaan moiset nutukkaat. Niillä kelpaisi astella, mutta taitaisivat mennä meidän etelän vesitalvissa entisiksi. Nuoret olivat myös saaneet muokata kansapukuihin iltamenoihin sopivan tyylin ja niissä oli käytetty mitä ihanempia kankaita ja yksityiskohtia.

Festivaalit olivat selkeästi näyttäytymisen paikka, kerrankos kesään paikallisia ja lähikylien saamelaisnuoria on koolla näin paljon ja hyvä niin. Voi, tuli hiukan haikea olo siitä, ettei omassa kulttuuripiirissä ole enää säilynyt pukujen loiste ja läsnäolo samassa mittakaavassa. Lähtisitkö sinä ensi kesänä festareille kansanpuku tai kansallispuku yllä?

Jälkitunnelmia festivaaleilta

Toinen festivaali-ilta läheni loppuaan. Päätimme sen kuinkas muuten kuin festivaalijatkoihin. Ihastelimme elokuun hiljalleen pimenevää, yötöntä yötä, Inarinjärven rannalla ulkoilmakahvila GoAhtin porontaljapenkkeillä kuin arktisessa matkailumainoksessa konsanaan. Tosin kahvila oli jo tähän aikaan suljettu, mutta se ei estänyt nauttimasta jatkojen annista: nuotion loimusta ja uskomatonta mutta totta -revontulien himmeästä loisteesta öisellä taivaalla! Festivaalien päätös oli kuin tilattu.

Mikä Inarin Ijahis Idja?

Festivaalien yksi tarkoitus on ylläpitää saamelaista kulttuuria. Ijahis Idja on ennen kaikkea saamelaisten oma, ja koko perheelle suunnattu festivaali. Perinteistä kotaa porotaljapenkeillä ja pannukahvitarjoiluilla ei näiltä festareilta löydy, ne kuuluvat enemmän turistibussien taukopaikkoihin. Taisin kuitenkin hiukan odottaa mahdollisuutta tutustua festivaaleilla saamelaisuuteen ja kansaan, jonka elämä on hyvin tuntematonta ja mielenkiintoista. Tällainen tapahtuma voisi tarjota oivan alustan interaktiivisuuteen ja vuoropuheluun etenkin saamelaisten elämän nykytilanteesta. Tähän toki on Lapin matkaajalla oma-aloitteisesti mahdollisuus saamelaismuseo Siidassa sekä festivaali-alueen yhteydessä sijaitsevassa kulttuurikeskus Sajoksessa. Ja se paras tapa on tietenkin mennä ja tutustua itse Saamenmaan asukkaisiin.

Kuvat: Ijahis Idja lapsi, saamelaismiehet  ©Jasim Sarker, FotoKioski

Kuvat: Ijahis Idja Cheinesh Baitushkina ©Markku Inkilä

Muut kuvat: ©Carita Ylikippari

Inspiroidu saamelaisista kansanpuvuista, käsitöistä, vaikuttamisesta ja arkielämästä pohjoisessa Instagram #gákti365. Projekti on inarilaisen Sunna Valkeapään lasneeraama projekti, jonka myötä hän pitää vuoden jokaisena päivänä yllään lapinpuku gáktia ja tuo samalla valokuvien kautta julki saamelaisuuden arkea. Lue lisää Sunnan ajatuksia täältä.


Lukuvinkki: Inarin matkasta ja Inari-fiiliksistä lisää myös Lauran blogissa.

 

festivaalit filippiineilla

Juhlaelämää kaduilla – Festivaalit Filippiiniläisittäin

Filippiineillä elämä eletään ulkona. Päivät ovat läpi vuoden pitkälti samanlaisia; lämpimiä ja yhtä pitkiä. Sosiaalinen elämä keskittyy kodin ulkopuolelle. Näin on myös paikallisten juhlien kanssa, ja niitähän maassa riittää. Filippiineillä jokaisella saarella on oma fiesta-aikansa, jolloin pienemmät yhteisöt ja maakunnat juhlivat vuoronperään syömällä ja juomalla ystävien sekä perheen kesken. Kerran vuodessa usealla saarella on myös isomman luokan juhlat, ja Camiguin saarella se on lokakuussa järjestettävä viikon mittainen Lanzones-festivaali.

buena onda

Hallitse “buena onda” Latinalaisessa Amerikassa!

Etelä- ja Väli-Amerikassa kuulee usein ihmisten käyttävän sanontaa “buena onda”. Tilanteet voivat olla “buena onda”, samoin esimerkiksi ihmiset. Suomennettuna buena onda voisi olla jotain hyvän fiiliksen, sympaattisen ja kivan väliltä. Ja kun Latinalaisen Amerikan kollektiivisista kulttuureista on kyse, buena onda on yllättävän tärkeää!

Scroll to Top