Kolumni: Yritän hyväksyä kotoilevan rakkaani

by

Yksin matkaaminen on helppoa niin pitkään kuin elää yksin. Tämän olen saanut huomata viimeisten noin kolmen vuoden aikana, jotka olen viettänyt varattuna. Sinkun on sujuvaa singahtaa maailmalle, tavata uusia ihmisiä määränpäässä ja olla huolehtimatta huomisesta.

Kun viereen sitten ilmestyy ennalta arvaamatta pitkänkin yksinolon jälkeen maailman mahtavin persoona, alkaa kompromissien teko. Ensin sitä tekee ihan mielellään, kun toisen lähellä on niin hyvä olla. Myöhemmin suhteen kehittyessä on tarkemmin punnittava, mistä haluaa luopua ja mistä ei.

Sen ei pidä tarkoittaa, että parisuhteen solmiminen tekee kaikesta elämässä molempien yhteisomaisuutta. Omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteet tekevät meistä yksilöitä, joita olemme elämämme loppuun asti. Mikään ei kaduta kuin päättyneen parisuhteen vuoksi aikoinaan sammutetut henkilökohtaiset haaveet ja tavoitteet.

 

Matkailu on yksi kysymysmerkeistä. On yksipuolista vaatia, että vain sen rauhallisen kotoilijan pitäisi ottaa huomioon reissaajan tarpeet ja vapauden kaipuu. Parisuhteessa on kuitenkin kaksi tasaveroista osapuolta, joiden unelmat ovat yhtä arvokkaita.

Olen vuoden aikana houkutellut kotioloista nauttivan kumppanini jo kolmelle kaukomatkalle, joista kaksi suuntautui Aasiaan ja yksi Amerikkaan. Ajattelin saavani hänet ymmärtämään, mitä rakastan elämässä hänen jälkeensä eniten.

Ennen tapaamistamme hän ei ollut juurikaan matkustellut eikä erityisesti kaivannut sellaista. Se on hänestä ihan mukavaa, mutta ei minkäänlainen intohimo. Näin ollen halusin ilahduttaa häntä tämän syksyn yhteisellä lomalla pakettimatkalla, joita en itsekseni juuri ole harrastanut.

Opin viimeistään nyt, että kompromissit eivät unelmia toteuttaessa kannata. Minä ahdistun ryhmän säännöistä silloin, kun haluaisin itsenäisesti tutkia tuntemattomia seutuja. Partnerini taas taipuu ryhmän mukana toimimisen kannalle hyvillä mielin, kunhan tarjolla on hyvää ruokaa, rupatteluseuraa ja muita mukavuuksia. Hänelle säännöt, aikarajat ja rajoitukset ovat okei, kun itse metsästän aina jotain ekstraa: huippua, jolle muut eivät keksi kiivetä, maisemaa turistilauman ulottumattomissa, jotakin tuoretta.

Yhteinen matka oli lopulta meille molemmille paljolti sinnittelyä. Maisemat ja monet kokemukset Yhdysvaltojen länsirannikolla olivat toki upeita, mutta siitä huolimatta en voi kutsua sitä elämäni onnistuneimmaksi reissuksi. Puuttui tunne vapaudesta, löytöretkeilystä, itse saavuttamisesta. Ilman näitä tekijöitä en koe saavani sitä, mitä matkailulta kaipaan. Kumppanini taas on kaikkein onnellisimmillaan mukavasti kotona.

 

Vaatii (kehitettävissä olevaa) taitoa hyväksyä läheisessä ihmissuhteessa molempien tapa olla. Sitä harjoittelen edelleen koko ajan. Seuraavaksi valitsen matkan, josta pystyn aidosti nauttimaan täysillä ja hän saa rentoutua kotona, kuten eniten haluaa. Kun yhdessä on niin mukavaa, miksi ei voisi sallia maailman parhaalle ihmiselle maailman parasta tapaa olla?

Kuvat: Eira Talka

Comments

Kommentit

It's only fair to share...Share on Facebook16Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0

Olen seikkaileva toimittaja, koulutukseltani yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuorten huiput, itsensä haastaminen ja inspiroivien ihmisten kohtaaminen ovat elämän suola. Jokaisella matkalla on hyvä kasvaa vähän ihmisenä ja maailmankansalaisena.

Vastaa

Your email address will not be published.

*