Ennakkoluulot, nuo salakavalaa mieliimme hiipivät paholaiset. Ne kannustavat meitä perusteetta leimaamaan tuntemattoman. Eräänä päivänä Brasiliassa saimme muistutuksen, kuinka väärässä sitä voikaan olla.
Olimme poikaystäväni perheen luona Brasiliassa ottamassa rennosti ja nauttimassa elämästä. Kuukausien liiallinen letkeys toimii kuitenkin päinvastoin, ja kiristää ainakin omia hermojani. Liiallisella letkeydellä tarkoitan sitä, että kahvi odottaa aamulla pannussa, brassiäiti kokkaa intohimolla kolme kertaa päivässä ja sutii luutulla minkä kerkeää. Toki itse sitä koittaa parhaansa mukaan tiskata ja ripustaa pyykkiä narulle, mutta tarvitsimme kuitenkin toimintaa ja irtiottoa arjesta. Seikkailunjanoisena postasimme Facebookiin, olisiko kukaan lähdössä Porto Alegresta minne vain. Kaikki käy, annetaan elämän johdattaa!
Pian saimme viestin nuorukaiselta, jonka päämääränä oli rantaparatiisi Florianópolis. Lähtö oli vielä samana iltana, ei muuta kuin rinkka pulleaksi ja matkaan. Poikaystäväni kaveri sattui asumaan samaisessa paikassa, joten pääsisimme punkkaamaan ilmaiseksi. Mikäs sen parempaa meidän budjetillamme! Ainakin parempi kuin edellisen road tripin henkilöauto ja etupenkin yötorkut, vaikka ei siinäkään kyllä mitään vikaa ollut.
Olimme sopineet tapaamisen Porto Alegren bussiterminaalin eteen iltakymmeneksi. Kello lähenteli puolta yhtätoista, eikä ketään näkynyt. Aloimme jo hieman hermostua, sillä Porto Alegre ei ole mikään turvallisuuden kehto − ei päivällä, eikä varsinkaan yöllä. En esimerkiksi koskaan kuljettanut puhelinta mukanani, sillä puhelinvarkauksia tapahtuu sen verran, etten tiennyt toisinko sitä takaisin.
Meillä Suomessa tiekylteissä varoitetaan hirvistä, Porto Alegressa on tiettyjä katuja, joissa varoitetaan puhelinvarkaista. Puukoilla ja aseilla varustetuista varkaista, keille varastelu on selviämiskeino. Kaikkialla on ne hyvät ja huonot puolensa, ja tämä on valitettavasti yksi niistä Brasilian huonoista. Hyvät puolet eivät todellakaan unohdu: ihanat ihmiset, herkullinen ruoka ja lämmin tunnelma. Ne saavat vaaratkin unohtumaan.
Epäilykset hiipivät mieleen
Pian näimme huitovan hahmon kadun toisella puolen. Kyytimme saapui. Vastassa oli puhelias nuori mies, joka johdatti meidät bussiterminaalin taakse. Siellä meitä odotti musiikkia pauhaava auto ja kaksi miestä. Kuskin paikalla istui kookas mies vakava ilme kasvoillaan ja kuulokkeet korvilla. Hän ei noteerannut meitä edes vilkaisun vertaa. Takana istui luiseva mies, joka tervehti mutisten. Ainakin luulen, että kuulemani äännähdys oli tervehdys. Hiljaisuus, sehän sopii suomalaiselle sielulleni!
Laitoimme rinkkaa takakonttiin, kun kummastuksemme huomasimme, ettei kenelläkään muulla ollut kassin kassia. Olimme kuitenkin menossa kuuden tunnin päähän. Huomasin Lucaksen silmistä, ettei kaikki ole välttämättä hyvin. Olen jopa itsekin päässyt hieman eroon Suomessa opitusta sinisilmäisyydestäni. Miksi meidät tuotiin takapihalle, missä ei ole valvontakameroita? Ovatko nämä sällit lähdössä kuuden tunnin päähän ilman mitään tavaroita? Kaikki aistit varoittivat meitä nousemasta kyytiin. Olisin halunnut sanoa jotain poikaystävälleni, mutten halunnut puhua, etteivät miehet huomaisi minun olevan “gringa”, ulkomaalainen. Kaikessa hiljaisuudessa kipusimme siis kyytiin.
Puolen tunnin kuumotuksen jälkeen Lucas kuiskasi meidän juuri ohittaneen pahamaineisen naapuruston, joka olisi ollut yksi mahdollinen päämäärä. Parhaassa tapauksessa menettäisimme vain matkatavarat. Mahtavaa. Matka jatkui jännittyneenä musiikin jytkyttäessä. Mainittakoon, että musiikki oli tyyliltään gangsta rap, mikä ei ainakaan keventänyt fiilistä.
Kun miehet harvakseltaan esittivät kysymyksen, vastasin kasuaalisti portugaliksi ja toivoin, etteivät he huomaa aksenttiani. Mitä vielä, pian he utelivat olenko kenties argentiinalainen, sillä selvästikään en ole paikallinen. En voi syyttää heitä liiasta tarkkuudesta, aksenttini on tosiaan aikamoinen.
Väärässä olemisen helpotus
Tunnin ajelun jälkeen tapahtui jotain absurdia. Jytke muuttui hulluttelevaan, hauskaan musiikkiin, ja miehet aloittivat yllättäen laulaa karaokea. En ollut varma mitä ajatella, mutta kyllä remakasti nauravat etupenkin pojat kummasti helpottivat oloa. Takapenkin sälli pysyi olemukselleen uskollisena hiljaa.
Ennen kuin huomasimmekaan, löysimme itsemme jakamasta elämäntarinoitamme huoltoaseman pihalla kahvikupposen äärellä. Tyypit olivat mahtavia ja juttua riitti! Puhelias kaveri oli menossa tapaamaan naista, jonka oli tavannut vain kerran. Hän oli myyty. Kuski oli auttamassa kaveria hädässä, ja tarjosi kyydin. Takapenkin pojasta ei vieläkään saatu mitään irti, mutta en odotakaan kaikkien jakavan elämäänsä tuntemattomien kanssa.
Miehet olivat todella ystävällisiä. He poikkesivat omalta reitiltään viedäkseen meidät lähemmäs määränpäätämme, ja antoivat ohjeet loppumatkaan. Aamu neljän aikoihin harhailimme Santinhossa kaverin taloa etsien. Tai harhailuksi sitä tuskin voi kutsua, paikka oli niin suloisen pieni, että kävelimme sattumalta suoraan oikean kadun päähän. Suunnitelmana oli tarkistaa oikea talo, ja mennä rannalle katsomaan auringonnousua. Yllätykseksemme kaverimme oli kuitenkin vielä jalkeilla viettämässä iltaa, joten liityimme seuraan. Seuraavat päivät Florianópoliksessa olivat unohtumattomia. Mahtavaa seuraa, syvällisiä keskusteluja, kukkuloilla patikointia, rannalla lojumista ja uusiin paikkoihin tutustumista.
Ennakkoluulot rajoittavat
Vieläkään emme tosin tiedä, miksi kenelläkään muulla ei ollut matkatavaroita. Tuona päivänä saimme kuitenkin muistutuksen, että ennakkoluulot on hyvä kutistaa heti alkuunsa. Tai vieläkin optimaalisemmin aidosti oppia olemaan muodostamatta niitä ollenkaan. Ennakkoluulot estävät helposti meitä tutustumasta mielenkiintoisiin ihmisiin, ja jättävät paitsi hienoista keskusteluista sekä kokemuksista. Heitä sinäkin ennakkoluulot romukoppaan ja anna ihmisille mahdollisuus. Jooko?