Juttelin tulevan aviomieheni kanssa ensimmäistä kertaa Facebookissa. Olimme Erasmus-vaihto-opiskelijoina samassa tsekkiläisessä teollisuuskaupungissa, Ústí nad Labemissa, vuoden 2013 syksyllä.
Minun oli pitänyt alunperin mennä Kiinaan ja miehen Prahaan, mutta olimme parin mutkan kautta päätyneet molemmat tuohon Elbe-joen rannalle rakennettuun kaupunkiin, joka sijaitsee noin 100 km Prahasta pohjoiseen. Minä olin saapunut paikalle lähes ensimmäisenä vaihtarina ja ehtinyt jo tottua neuvostoaikaisen opiskelija-asuntolan kelmeiden käytävien kupruileviin muovimattoihin, ruuhkaisiin käytäväkeittiöihin ja kolmeen mahtavaan kämppikseeni, joista yhden kanssa jaoin huoneen.
Vaihtareina oli enimmäkseen turkkilaisia ja espanjalaisia, ja portugalilaismiehen Facebook-viestin saatuani tutkailin hetken kiinnostuneena hänen profiiliaan. ”Jaahas, kansikuvana hänellä on kuva itsestään kiipeilemässä ilman paitaa – taitaa olla samantyylinen eteläeurooppalainen naistenmies kuin pari jo paikalla olevista espanjalaisista”, oli ensimmäinen ajatukseni, vaikka mies oli puhunut vain patikoimaan menemisestä hänen saavuttuaan paikalle melkeinpä viimeisenä koko Erasmus-porukasta.
Vilkuilimme toisiamme salaa tsekinkielen tunneilla, mutta pääsin juttelemaan tuon ujon, parrakkaan miehen kanssa vasta, kun lähdimme porukalla junaretkelle. Hänen nimekseen paljastui Zé, joka on Portugalissa yleisesti käytetty lempinimi Josélle. En saanut enää katsettani irti tuosta hasselpähkinäsilmäisestä, ruskettuneesta kalliokiipeilijästä, ja perhoset lentelivät vatsassa kun lähdimme sille sovitulle patikkaretkelle kahdestaan.
Päivät kuluivat ja meistä muodostui tiivis tiimi. Teimme kaikkea mahdollista yhdessä: opetin kasvisruoan kokkaamista ensimmäistä kertaa äitinsä lihapatojen äärestä lähteneelle miehelle, kävelimme kilometritolkulla pitkin Ústín kaupunkia ja sitä ympäröivää luontoa, soitimme asuntolan musiikkihuoneessa Coldplayta kitaralla ja pianolla, opettelimme fraaseja toistemme äidinkielistä ja kävimme niin kiipeilysalilla kuin tutkimassa lähialueen autiotalojakin.
Saimme päähämme lähteä Slovakian Tatra-vuorille, ja ostimme liput yöjunaan muutaman päivän päähän. Toivoimme molemmat hiljaisesti, että ystävyytemme syvenisi tuolla vaellusreissulla niin sanotusti nextille levelille, mutta Puolan korkeimman vuorenhuipun valloittamisenkaan jälkeen lokakuisessa, karhuja kuhisevassa vuoristometsässä ilman telttaa ja kylki kyljessä vietettyä hyistä yötä lukuunottamatta, kumpikaan ei uskaltanut tehdä lähestymisaloitetta.
Ystävyydestä yhteiseen kotiin
Eräiden juhlien jälkeen kävellessämme aamuyöllä kohti opiskelija-asuntolaa koimme kuitenkin ensisuudelmamme, ja siitä sai alkunsa tähän päivään kantanut ja toivottavasti loppuelämän jatkuva Erasmus-rakkaustarina. Tunsimme molemmat löytäneemme sielunkumppanin, jolla ei ole samaa äidinkieltä tai kotimaata, mutta joka ymmärtää silti puolesta sanasta, mitä yrität sanoa, ja jolla on samanlaisia unelmia elämän suhteen. Elämä tuon kalliokiipeilyä intohimoisesti harrastavan miehen kanssa tuntui myös jännittävältä, sillä hän lähti mukaan rämäpäisimpiinkin ideoihini. Hän toi minusta esiin juuri niitä puolia, joita olin halunnutkin itsestäni löytää.
Tsekkiläinen teollisuuskaupunki sai oikean vaaleanpunaisen kuorrutteen, kun opettelimme kansantansseja tanssilavalla keskellä yötä, reissasimme pitkin Tsekkejä, kävimme luontoretkillä ja kalliokiipeilemässä tai makoilimme lähipuiston syksyisessä lehtikasassa. Alusta asti oli selvää, että tämä kortti käännettäisiin ja katsottaisiin loppuun saakka: mitä tulee suhteesta Euroopan toisella laidalla asuvan kumppanin kanssa, vaikka hyppy tuntemattomaan tuntuikin aluksi suurelta riskiltä.
Olimme tunteneet toisemme vasta reilun kuukauden, kun päätimme muuttaa yhteen. Jätimme asuntolaelämän sekä italialaiset ja venäläiset huonetoverimme taaksemme, löytäen heti oman tilavan vuokrahuoneen kimppakämpästä, jonka vessa oli homeessa, kylpyammeen erotti keittiöstä pelkkä verho ja jonka toisessa makuuhuoneessa asui kolme opiskelijapoikaa ja kultainennoutaja. Me emme kuitenkaan olisi voineet olla tyytyväisempiä uuteen kotikoloomme, sillä pyykkikonetta lukuunottamatta meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme ja mitä olimme asuntolassa kaivanneet.
Huolta tulevaisuudesta
Matkustimme jouluksi Portugaliin, ja löysin itseni istumasta kielitaidottomana mieheni pikkuruisen, englantia puhumattoman isoäidin vierestä jouluaaton illallispöydästä portugalilaiselta sukutilalta. Jouluaatto on aika erikoinen ajankohta tuoda tyttöystävä näytille, mutta mieheni perhe alkoi nopeasti tuntua kuin omalta perheeltäni – eikä kenties vähiten siksi, että tuleva anoppini oli varta vasten kokannut minulle suomalaista porkkanalaatikkoa.
Myös koirapelkoni katosi, kun tutustuin miehen perheen isoihin, mutta niin nallekarhumaisiin berninpaimenkoiriin. Pariviikkoinen joululoma loppui kuitenkin aivan liian nopeasti: palasimme ÚstÍ nad Labemiin, ja alkoi lähtölaskenta kotiinpaluuseen. Viimeiset viikot Tsekissä olisivat ohi nopeasti, ja mietimme miten meille kävisi, kun joutuisimme palaamaan kotimaihimme ja välissämme olisi Euroopan kokoinen manner.
Olimme kuitenkin tehneet suunnitelmia tulevaisuuden varalle ja minä olin etsinyt tarmokkaasti työharjoittelupaikkaa Portugalista, minkä ansiosta sainkin helpotuksekseni kuulla pääseväni kesäksi Lissaboniin. Pari erossaolokuukautta vierähti nopeasti omilla tahoillamme, ja pääsiäisenä lensin Portugaliin. Parin Portugalissa tehdyn reissun jälkeen arki asettui uomiinsa: viikot kuluivat töissä, ja viikonloppuisin nautimme Portugalin upeasta luonnosta rantoineen, sen minkä miehen turistioppaan töiltä ehdimme. Eräänä paahtavan kuumana kesäsunnuntaina Zé vei minut vanhalle linnakkeenrauniolle alas Atlantin rantaan, ja yllätti maailman ihanimmalla kosinnalla: hän oli kirjoittanut linnakkeen muuriin kalkkikivellä ”Will you marry me?”, ja olimme haljeta onnesta.
Eräänä paahtavan kuumana kesäsunnuntaina Zé vei minut vanhalle linnakkeenrauniolle alas Atlantin rantaan, ja yllätti maailman ihanimmalla kosinnalla.
Kolme vuotta Suomessa ja maailmalla
Syksyllä muutimme Suomeen ja menimme nopeasti ja koruttomasti naimisiin Turun maistraatissa, kun olimme olleet yhdessä alle vuoden. Aikaisemmin olin ajatellut, ettei minun välttämättä tarvitsisi mennä koskaan naimisiin, mutta tämän ihmisen kanssa sekin askel tuntui täysin luonnolliselta, vaikka olin vasta 24-vuotias. Tiesimme varmasti, että se oikea tyyppi on nyt löytynyt, joten miksi emme helpottaisi maahanmuuttobyrokratiaa ja toimeentuloamme sinetöimällä liittoamme.
Päivä oli harmaa ja auringonkukista koottu hääkimppukin unohtui kotiin, mutta olimme päättäneet juhlia myöhemmin. Hääjuhlat pidettiinkin vasta vuoden päästä Turun saaristossa niin minun kuin miehenkin lähimpien perheenjäsenten ja ystävien kesken, ja uskomattoman ihanat maalaisjuhlat ne olivatkin.
Vuosi Suomessa kului opiskellen – mies pääsi suomen kielikurssille ja minä suoritin tutkintoani loppuun. Kävimme melkein joka lomalla Portugalissa ja mietimme, mitä tekisimme opintojen päätyttyä seuraavana syksynä. Lyhyen tulevaisuuden puntaroinnin jälkeen pääsimme molemmat onneksemme Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan maisterintutkinnot. Kävimme niiden aikana kolmekuukautisella tutkimusmatkalla Sambiassa, missä asuimme Lusakan slummialueella tehden töitä, ja vastapainoksi reissasimme pitkin maata käyden muun muassa safareilla ja Victorian putouksilla.
Mahtavan Afrikan reissumme jälkeen edessä oli ehkä liittomme tähän saakka suurin koettelemus, kun minun oli määrä lähteä neljäksi kuukaudeksi yksin Brasiliaan. Erossaolo kulttuurishokin kourissa keskellä kylmää ja sateista brasilialaista suurkaupunkia ei ollut helppoa, joten juttelimme Skypessä illat pitkät ja jätimme videopuhelun päälle jopa nukkumaan mennessämme. Aamulla yhteys oli tietenkin jo katkennut, mutta nukahtaminen toisen kasvoja ruudulla katsellen helpotti ikävää edes hetkeksi.
Aloin kaivata arkista perhe-elämää Portugalissa enemmän kuin maailmalla yksinään seikkailua, mutta omaa kotimaatani Suomea en juuri ikävöinyt. Unelmoin typerän tavallisista asioista, kuten ruokaostosten tekemisestä yhdessä. Vaikka arjesta ja englannin opettajan työstä Curitibassa oli vaikeaa nauttia täysillä, kävin muutamilla ikimuistoisilla reissuilla Etelä-Brasiliassa, joiden takia lähtö kyllä kannatti. Pääsimme Brasilian-keikkani ansiosta myös viimein häämatkallemme, kiertämään tuota upeaa ja monipuolista maata pariksi viikoksi kahden vuoden kuluttua naimisiinmenosta. Pidin lomaa työharjoittelustani sen keskivaiheilla ja lähdin Rio de Janeiroon, missä meillä oli treffit Zén kanssa matkamme aluksi. Tuon reissun voimalla jaksoin puurtaa harjoittelun loppuun saakka.
Elämä Portugalissa häämöttää
Brasiliasta palattuani ja joulun Portugalissa vietettyämme oli ratkaisujen aika: yliopistosta valmistuminen alkaisi lähestyä, ja meidän pitäisi päättää, jäisimmekö Suomeen vai muuttaisimmeko Portugaliin, tai kenties jonnekin aivan muualle. Päädyimme keskimmäiseen vaihtoehtoon, ja nyt kolmen Suomi-vuoden jälkeen pääsemme vihdoin asumaan mieheni kotimaahan. Lentoliput on ostettu kuukauden päähän, ja ainakin aluksi muutamme samaiselle kuvankauniille 300-vuotiaalle sukutilalle, missä Zé on syntynyt ja kasvanut.
Minä olen lapsuudesta saakka ollut vähän sellainen vierivä kivi, joka vaihtaa usein paikkaa ja rakastaa reissaamista, mutta samalla olen tuntenut itseni hieman juurettomaksi. Minulla on kyllä kotimaa, mutta en osaa sanoa, miltä paikkakunnalta olen kotoisin, eikä minulla ole koskaan ollut yhtä ja samaa lapsuudenkotia tai edes sitä perisuomalaista mökkiä, jonne palata joka kesä. Tsekistä löysin kuitenkin ihmisen, jonka luona tunsin olevani kotona – kenties sattuman kaupalla, kenties kohtalon johdattamana.
Ehkä nyt on tullut aika löytää myös se kauan kadoksissa ollut fyysinen koti eli paikka, jonne kasvattaa juuret, jonne perustaa permakulttuuripuutarha, jonne ottaa koiranpentu ja jossa ehkä perustaa sitten joskus myös perhe. Minulla on sellainen tunne, että kaikki ne sopisivat paremmin kuin hyvin sinne Atlantin rannalle, Portugalin auringon alle.
Olemmekin vitsailleet, että Ústí on oikea rakkauden kaupunki, lähinnä siksi, ettei siellä ole mitään muutakaan tekemistä kuin rakastua.
Tutkimuksen mukaan joka neljäs Erasmus-vaihtoon lähteneistä opiskelijoista löytää vaihtovuonna eri maasta tulevan elämänkumppanin, ja maailmaan on tämän ansiosta syntynyt arviolta jo miljoona Erasmus-vauvaa. Emmekä mekään ole ainoa Erasmus-pari, jonka tarina on alkanut tuossa tsekkiläisessä teollisuuskaupungissa. Olimme pari kuukautta sitten vieraina ystäväpariskuntamme häissä. Kyseessä on opiskelukaverini, joka lähti minun jälkeeni vaihtoon Ústí nad Labemiin seuraavaksi kevääksi, ja palasi sieltä slovakialaista poikaystävää rikkaampana. Olemmekin vitsailleet, että Ústí on oikea rakkauden kaupunki, lähinnä siksi, ettei siellä ole mitään muutakaan tekemistä kuin rakastua.
Kuvat ja teksti: Johanna Maldonado, hääkuva: Enya Honkanen
Paluuviite: Pantanal: Kanootin kapean vesille työnsin | Vida de Estrada matkablogi