Elämme aikakautta, jonka keskellä kysymme ehkä enemmän kuin koskaan tarkoitustamme ja syytä olemassaolollemme. Mistä olemme tulleet, mihin olemme menossa ja mitä hittoa teemme täällä?
Olemme viime vuosina alkaneet herätä siihen, että on paljon kaikkea muuta, mitä silmillämme ympärillämme näemme, ja että jokaisella meistä on tarkoituksemme. Silmämme (myös se kolmas) ovat auenneet, ja yhtä ärsyttävästi kuin pimeänä talviaamuna äkkiseltään sytytetty valo, olemme heränneet ihmettelemään, mitä on tapahtumassa. Elämä ei olekaan kuten vanhemmiltamme ja koulussa opimme – on asioita, joita meille ei opetettu ja nyt olemme olleet uuden äärellä oppimassa asioita jopa täysin uudelleen tai ainakin uudelta kantilta – meillä on vaihtoehtoja. Alkuhämmennyksen jälkeen olemme hiljalleen alkaneet ymmärtää, että on muutakin kuin tämä ympärillämme pyörivä systeemi. Hämmennyksen jälkeistä ymmärrystä on hiljalleen seurannut hyväksyminen ”uudesta” todellisuudesta, jonka jälkeen olemme nyt astumassa ulkoisen maailman mylleryksestä sisäiseen maailmaamme etsimään vastauksia ja hiljaisuutta, jotta voisimme ymmärtää oman olemassaolomme merkityksen – koska emme me täällä ole vain sattumalta. Jos et sitä usko, niin usko silti.
Minä matkustan ja elän ulkomailla, koska haluan pitää etäisyyttä tuttuun ja turvalliseen; mutta myös puhtaasti vain rakkaudesta elää elämääni niin ja kuten haluan. Olen matkalla niin fyysisesti kuin henkisesti, ja vaikka en olisi konkreettisesti niin sanotusti reissussa, olen joka ikinen päivä matkalla. Matkustaminen auttaa minua näkemään asioita uudesta tarkastelukulmasta, koska uudet paikat tuovat mukanaan uusia kokemuksia ja uusilta ihmisiltä opittuja näkökulmia sekä viisautta. Voimme kuitenkin tehdä matkan sisäiseen maailmaamme ja universumiimme ilman, että meidän tarvitsisi poistua kotimme lämmöstä – se on ehkä kaunein matka, jonka koskaan voimme tehdä. Samaan aikaan se on myös uuvuttavin matka, jonka koskaan tulemme tekemään. Se on matka, joka hetkittäin ei mene niinkuin olimme suunnittelleet – aikataulut pettävät ja kulkuneuvot hajoavat. Kengät kastuvat ja rinkan olkaimet repeävät. Jalat ovat rakkuloilla ja vatsatauti yllättää. Kamera varastetaan.
Ja eksymme.
Mutta usko pois, kun sanon, että joskus vain on eksyttävä ja hukattava itsensä. Kuinka voisit löytää itsesi, jos et koskaan kadottaisi itseäsi? Kysyn tämän kysymyksen sinulta, koska olen todella kadottanut itseni useammin kuin kerran tai kaksi; nyt ymmärrän, miksi niin on käynyt ja miksi niin on täytynyt käydä. Eksymiset ovat arvokkaita, vaikkakin joskus raskaita kokemuksia, jotta voisit ymmärtää, mitä todella olet ja mitä todella olet tekemässä täällä. Opit ymmärtämään, että hulluilta tuntuvat unelmasi ovatkin osa olemassaolosi tarkoitusta.
Joskus kadotamme itsemme kuunnellessamme liikaa toisten sanoja tai kun emme uskalla sanoa ei, kun haluamme sanoa ei – tai kun sanomme ei vaikka haluamme sanoa kyllä. Itsemme kadottamalla opimme kuuntelemaan sisäistä ääntämme sekä sydäntämme, ja näin opimme tuntemaan todellisen tarkoituksemme. Minulle eksyminen ja itsensä kadottaminen tuntuvat kuin suunnistaisin rikkinäisellä kompasilla tietäen, että kompassini ei ehkä toimi. Tiedän sisimmässäni, että jokin ei pelaa, mutta suunnistan siitä huolimatta; eksyn sekä ajattelen, että olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta ei se ole huono asia tai vaikka eksyminen tuntuisi pelottavalta. Pieni pelko on suojautumista, mutta kun ymmärrät, että suurelle pelolle ei kannata antaa valtaa, alat nähdä tilanteen rauhallisemmasta paikasta.
Voi olla myös hyvin pimeää kadottaessasi itsesi, mutta usein valon ja kauneuden tajuaminen vaatii syvän pimeyden. Valo loistaa kirkkaampana pimeässä ja se näyttää kauniimmalta pimeyden ympäröimänä. Valo tuo turvaa pimeydessä. Tuo valo on sinussa itsessäsi ja joskus sinun on eksyttävä kaikista pimeimmässä paikassa löytääksesi ja huomataksesi sen. Kadottaessasi itsesi alat ymmärtää oman olemassaolosi todellista merkitystä ja mikä tärkeintä, alat hyväksyä sen. Uskallat nyt lähteä kohti sitä suuntaa, mihin sinun on tarkoitettu kulkemaan. Uskallat olla se, joka synnyit olemaan.
Tänään muistutan sinua, että matkasi on kuitenkin myös paljon muuta kuin pelkkää pimeyttä, siellä taivaltamista ja eksymistä, mutta kaikki on osa sitä. Muistutan myös, että vaikka tuntisit kadottaneesi itsesi, olet aina matkalla jonnekin ja se valo, joka ohjaa sinut perille, on aina sinussa.
Eräs katolilaisista kanonisoiduista pyhimyksistä Katarina Sienalainen on kertonut Jumalan sanoneen hänelle: ’Minä olen se, joka on; sinä olet se, joka ei ole’. Idässä sille on kuvallinen ilmaisu. Kuva tanssista ja tanssijasta. Jumala nähdään siinä tanssijana ja luomakunta on Jumalan tanssi. Ei kuitenkaan ole niin, että Jumala on suuri tanssija ja ihmiset olisivat pieniä tanssijoita. Ei ihmiset ole siinä tanssijoita ollenkaan. Meidät tanssitaan… Itsensä kadottaminen on äkillinen oivallus, että ihminen huomaa olevansa jotain muuta kuin luuli olevansa. Hän luuli olevansa keskiössä, mutta onkin satelliitti.