Kaukosuhteessa kotimaahan: Suomi ulkosuomalaisen silmin

Miltä tuntuu palata Suomeen monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen? Mitä pohjoinen maamme Suomi tarjoaa ja mitä ulkosuomalainen arvostaa omissa juurissaan?

Havahdun lentoemännän huomautukseen ja liu´utan vielä unisena pienen ikkunani auki. Yli 20 tunnin lentämisen jälkeen, avautuu edessäni satumainen maisema yli Helsingin saariston. Aamuaurinko nousee horisontissa hehkuvan oranssina ja maalaa näkymää kehystävät pilvet hempeän pinkeiksi. Enigmaattinen näky saa liikuttuneeksi. Liitäessäni yli usvaisten, aamu-unisten peltojen, ajattelen vain onnellisena: tässä on minun kaunis kotimaani, reilun kahden vuoden jälkeen!

Tunteellinen kappale alkaa soida kuulokkeista koneen pyörien iskeytyessä Helsinki-Vantaan kiitoradalle, ja kyynel vierähtää poskelle. Mikä tervetulotoivotus. Olen saapunut hetkeksi takaisin juurilleni, Suomen 100 -vuotis juhlavuonna, ja asian mukainen tunnelmointi voi alkaa.

Olen yksi monista suomalaisista, joita kutsuivat jo vuosia sitten kaukomaat. Aina teini-ikäisestä saakka tiesin haluavani maailmalle: Lähes vuosikymmen sitten, karisti 16 -vuotias pikkukylän kasvatti ensikertaa jaloistaan pienet piirit, seikkaillakseen kaukana kotoa. Vaihtarivuosi tropiikissa tuskin kuitenkaan riitti, ja ylioppilaslakin saatuani, lähdin ulkomaille toistamiseen. Tällä samalla taipaleella ollaan yhä, juuri nyt Sydneyn kuvankauniiden naapurustojen lumoissa.

Suomen täyttäessä 100 vuotta, olen ollut ulkosuomalainen yhteensä 7,5 vuoden ajan. Olen tottunut kertomaan Suomen yöttömistä kesäöistä sekä demonstroimaan suomenkieltä sanoilla mustikkakiisseli ja jäätelötötterö. Nyökyttelen aina, kun joku mainitsee mahtavan koulutusjärjestelmämme ja sisäinen historianörttini innostuu, jos joku erehtyy kysäisemään jotakin Suomen historiasta.

Olen vaalean pehkoni kanssa todellinen pohjoismainen stereotypia, sekä ulkomaalaisen korvaan uskomattoman kuuloisten tarinoitteni kanssa melkoinen suomalaisen brändin lähettiläs. Ja nyt enemmän kuin koskaan, ylpeä sellainen. Suuri osa tästä kiitollisuudesta on viimeaikaisten oivallusteni tulosta.

suomi100

Kaukosuhteessa Suomen kanssa

Tiedän, tiedän. Kenties juuri kaukaa tarkasteltuna on kotimaataan niin helppo rakastaa. Ulkosuomalaisena kaikkea suomalaista tulee usein fiilisteltyä kuin vaalenpunaisten linssien läpi: valkoisia pulskia nuotoksia ja ensilumen saapumisen jälkeistä tunnelmaa voi muistella kaukomailta lämmöllä, tuntematta kipristelevää pakkasta nenänpäässään kauppareissulla. Ja on helppo olla isänmaallinen, kun jää ulkomailla pimentoon Suomessa tapahtuvista vähemmän kivoista jutuista.

Utopiaa ylivertaisesta kotimaasta on vaivatonta ylläpitää, kun voi taktisesti ajoittaa Suomi-visiitit valoisaöisille kesille tai glöginhuuruisille joulukuille. Jos Suomeen saapuu juhlistamaan vappua tai juhannusta, ei tarvitse kärvistellä loskasateessa tai valmistautua lomaan arktiseen löytöretkeen sopivalla varustuksella. Ja pienissä erissä nautittuna kaikki tuntuu niin erityiseltä; Kun rukiin tuoksu kantautuu nenään leivänpaahtimesta istuessasi lämmitetyssä, kauniisti sisustetussa asuntonnossa, jonka kuukausivuokra ei vie suurinta osaa palkastasi, on helppo ajatella, että Suomi on maailman paras paikka asua. Ainakin sen jälkeen, kun on viettänyt talvia hyytävän kylmissä brittikämpissä hytisten, hiiriä nurkista hätistellen ja homeisen täplikkääksi verhoutuneessa kylppärissä suihkutellen. Erilaisista arjen mukavuuksista luopuminen on monelle ulkosuomalaiselle koomisen tuttu juttu.

Vaikka varsinaista koti-ikävää tunnen hyvin harvoin, on myös omiin ulkomailla vietettyihin vuosiin todella sisältynyt aikoja, jolloin lohduttavat Fazer –lähetykset Suomesta ovat tulleet tarpeeseen. Toisaalta mitä kauemmin on pois, sitä vähemmän vieroitusoireita tulee. Salmiakki-hampaan kolottaessa yhä harvemmin, muuttuu samalla hiljalleen ulkopuoliseksi. Nyt monen vuoden jälkeen, näen Suomen kuin ulkomaalaisen silmin. Kuvailisin olevani rakastava mutta kriittinen. Ymmärrän, etten enää tiedä koko totuutta elämästä Suomessa, mutta tiedän myös nähneeni paljon mihin verrata. Tunnen Suomea kohtaan puolueellista rakkautta, sellaista, johon kenties vain kauan ulkomailla viettänyt samaistuu.

suomi100

Suomi sydämessäni on valkeita kesäöitä saaristomaisemissa

Joskus ikävän iskiessä, alkavat mielessä laukata yltiösuomalaisen romanttiset sielunmaisemat. Niissä näen edessäni oman kesämökin Nauvon saaristossa: Kesäsaunan ja laiturin, vimmatusti veneen perässä tuipertavan Suomen lipun. Metsät täynnä mustikoita ja karun kauniit kalliot, joita verhoavat sammal ja purppurainen kanerva. Ja jostain nenään ujuttautuu grillintuoksu: Muistoissani pöytään kannetaan makeaa saaristolaisleipää, savukalaa ja tuoretta tilliä. Puhdas ruoka nautitaan keskikesän ilta-auringossa, jonka paisteelle ei ole tulla loppua.

Kaikki edellä mainittu on toki aina ollut lähellä sydäntäni, mutta vasta tropiikissa pari vuotta hikoiltuani ymmärsin, kuinka rakastankaan neljää vuodenaikaamme, ja pitkän talven jälkeen koittavaa kesää. Vaikkeivat pohjoismaiset kesät lämpöasteissa tai hellepäivissä mitattuna kovin kummoisilta vaikutakaan, on suomalaisen kesän tuntu kauniina, yöhön saakka valoisina päivinä mitä taianomaisempi. Ja siitä taiasta osataan nauttia: Miten valtava rikkaus onkaan, että meillä on kesämökkejä, ihania pakopaikkoja arjesta! Siinä missä erillinen loma-asunto on monessa muussa kulttuurissa tavalliselle perheelle silkka mahdottomuus ja saunat vain kylpylöiden varustusta, ovat molemmat suomalaisille kuin ihmisoikeus.

su7

Suomi minussa

Joskus nuorempana olin kahden vaiheilla: En ollut varma koenko suomalaiset innovaatiossa kylpevänä monikielisenä sankari-kansana vai sukat urheilusandaaleissa Thaimaassa lyllertävänä pinkiksi auringossa muuttuneena nyhveröporukkana. Nolostuin, kun kohtasin samat vanhat stereotypiat suomalaisista introvertteinä tuppisuina, ja korkeintaan hymähtelin suorapuheisuudestamme. Enhän minä nyt ole tuollainen, ajattelin. Sittemmin olen kääntänyt kelkkani, ja jopa mielessäni valjastanut suomalaiset piirteeni omiksi vahvuuksiksini. En kenties ole perinteisin suomalainen, mutta valehtelematta viikoittain käy mielessä, kuinka paljon Suomea minussa oikeastaan onkaan.

Suomalaista minussa on sitkeys ja sisu; periksiantamattomuus, jollaista on matkan varrella todella tarvittu. Suomalaista on suoruus ja aitous, toisaalta ajoittainen hiljaisuus: En koe tarvetta täyttää jokaista hetkeä sanoilla. Kun on kasvanut paikassa jossa on tilaa hengittää, kaipaa yksinkertaisesti välillä omaa rauhaa – se nyt vain on luontaista meille. Ja ehdottoman suomalaista on tietynlainen rehentelemättömyys. Näinpä keskiverto suomalainen ei mielestäni suinkaan ole mikään peräkammarin rasistinen juntti, vaan rentoudessaan ja vaatimattomuudessaan mutkattoman hyvä tyyppi, johon voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Itse osaankin nykyisin olla ylpeä useimmista suomalaisista piirteistäni, ja loppuihin suhtaudun itse-ironisella huumorilla.

su4

Suomalaisuus tarkoittaa vapautta liikkua

En jättänyt Suomea, koska halusin lähteä pois. Lähdin, koska halusin nähdä enemmän. Tällä hetkellä haluan saada molemmat: Suomen ja maailman. Ja tiedän olevani onnekas, kun minulla on oikeus kumpaankin: vapaus mennä ja tulla pitkälti niin kuin lystään, suomalainen passi kourassa. Se on viimeisin lisäys pitkään listaan etuoikeuksistani, jonka merkityksen olen sisäistänyt vasta hiljattain. Vasta kun tapaa reissuintoa puhkuvia kanssamatkaajia maailmalla tuskastelemassa vähäisistä vaihtoehdoistaan ja vaikeuksistaan saada edes turistiviisumeita, alkaa oman liikkumisen helppous hahmottua.

Suomalainen passi antaa meille vapauden matkustaa vapaammin kuin lähes mikään muun maan kansa. Viisumit järjestyvät helposti ja meillä on vapaus liikkua, asua ja työskennellä suurimmassa osassa Eurooppaa. Ja lisäbonuksena koko komeudelle, kulttuurimme hyväksyy matkustamisen, jopa nuorten naisten omatoimisen matkustamisen, mikä on monissa kulttuureissa täysi mahdottomuus. Kuvitella – minä olen vapaa, ja se on itsestäänselvyys. Se jos mikä saa nöyräksi.

su8

Maailma kutsuu vielä takaisin – mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Kun nousen taas lentokoneeseen kohti maailman toista laitaa, on mielessä intoa, odottavaista kutivaa kuin haikeuttakin: Olen viihtynyt Suomessa hyvin, enkä tiedä milloin palaan. Puoleentoista vuoteen en ainakaan. Spekuloin aussi-viisumini vanhennuttua palaavani Eurooppaan, mutta todellisuudessa en tiedä, minne tieni vie. Kaukosuhde Suomen kanssa siis vielä jatkuu – ja toistaiseksi, se sopii minulle. Tunnen itseni nykyisin jopa enemmän suomalaiseksi, kuin koskaan aiemmin. Nautin suomalaisista asioista ja arvostan niitä. Rakastan suomenkielen puhumista. Ja välillä pyörittelen jopa ajatusta mielessäni paluusta – edes väliaikaisesta sellaisesta. Vaikkei vielä ole sen aika, Suomi minussa on ja pysyy; Se pysyy omana kotina, omana joukkueena, ja turvapaikkana.

Ja entä kun koti-ikävä yllättää taas? Silloin painun suomirokit kuulokkeissa paikalliseen terveyskauppaan ruisjauho-ostoksille.

Ihanaa sadatta itsenäisyyspäivää ihan jokaiselle suomalaiselle, lähellä ja kaukana!

Kerro kaverille!

Scroll to Top