Äkkilähtö Splitiin kahdeksi viikoksi 12 tunnin varoitusajalla lienee yksi hurjimpia, mutta tärkeimpiä tempauksiani. Olen ollut yli puolet tähän astisesta elämästäni hyvin ujo ja vaatimaton maalaistyttö. Ihmiset, jotka olen tavannut yli kaksikymppisenä eivät ujouteeni enää usko, sillä olen sosiaalisesti ja verbaalisestikin suht taitava, mutta minussa on yhä sitä pelokasta ”Voinko minä tehdä näin?”-arkajalkaa. Lisäksi lapsuuden ainainen rahanpuute ja oma uravalintani saivat minut jollain tavalla uskomaan, ettei minulla tule ikinä olemaan tarpeeksi rahaa matkailuun. Tai etten ainakaan tekisi sitä yksin!
Olen ollut myös hyvin kyyninen matkailu avartaa-fraasia kohtaan. Olen ajatellut matkailun olevan elitististä egon kiillottamista ja kilpailua siitä kuka on surffannut eniten Balilla, ripuloinut eniten Pattayalla, juonut nopeiten sangriakannun Barcelonassa tai käynyt useimmin orjavoimin rakennetussa, hemmetin ällöttävässä Dubaissa. Lupaan etten koskaan matkusta sinne! (Paitsi ehkä tutkivan journalismin nimissä.)
Sydän hakkasi aika lujaa, kun sain 95€ menopaluun varattua Helsingistä Splitiin. Edellisenä päivänä samat lennot oli vielä 195€, mutta onneksi odotin! Tai oikeastaan pihi ja mukavuudenhaluinen Katja odotti ja sanoi itselleen: Ethän sinä nyt viihdy kahta viikkoa ulkomailla, varsinkaan missään paahtavassa paikassa, mieti nyt vähän! Lisäksi sulla on ihan saatanasti opintolainaa maksamatta ja sullehan voi tulla joku vakava sairaus eikä sulla oo sitte rahaa parantua siitä, kyllä sitte harmittaa että miks kaikki meni jäätelöön Kroatiassa (joka on käsintehtyä ja ihanaa ja maksaa 1€, kun taas Helsingin esanssiset aromipallot ovat 4€ kpl…)
Nyt olen ollut täällä vasta kaksi päivää, mutta tuntuu kuin arkisen elämäni suhteelliseen tyhjyyteen ja yksinäisyyteen olisi puhjennut valtavasti upeita, eksoottisia kukkia ja sisälläni asuvassa muhoslaisessa melankoliassa tuikkisi tuhansittain tähtiä!
Tarkempia yksityiskohtia myöhemmin! Luvassa on mm. kertomus mäntysuovan tuoksuisesta, 3,5 tunnin vaellusreissusta antiikkisten kirkkojen luokse, joita ei ihmetellyt lisäkseni kukaan muu, sillä kuka helvetti kiipeää tässä ilmastossa tuijottamaan iänikuisia kiviraunioita, kun vaihtoehtona on uida turkoosinsinisessä meressä ja juoda halpoja drinkkejä? Niinpä.